Lomalta terveisiä

Pikainen pyrähdys maaseudun kylmästä ja sateisesta lomarauhasta kaupungin sateeseen. Pari päivää on nyt vietetty koneen ääressä ihmettelemässä blogeja, hoidettu sähköposteja ja suunniteltu kirjakassin sisällön vaihtamista. Se ilo koleissa säissä on, että lukeminen sujuu.

Jos asia ei ole vielä tullut lukijoilleni selväksi, niin kerrottakoon, että harrastan intohimoisesti kirjapuhetta ja erilaiset kirjasuosituslistat ovat minusta mitä hauskinta luettavaa. Kirjailija Juha Siron blogista Mitä tapahtuu todella löysin kiinnostavan proosalistan. Taidanpa raapustaa listasta muutaman nimen paperille ja singahtaa lähikirjastoon. Olisikohan siellä esimerkiksi Sininen päiväpeite?

Juhannus

Varsin vilskeisen viikon jälkeen on aika pakata kirjakassi ja perhe autoon ja lähteä maaseudun rauhaan, järven rannalle.  Suunnitelmissa on maata vain laiturilla (jos nyt sää sellaista sallii) ja katsella ohitse uivia sorsapoikueita – sekä tietysti lukea. Juhannuksen aikaan ajattelin syventyä ainakin Katja Ketun Hitsaajaan ja ehkäpä myös Edgar Allan Poen Koottuihin kertomuksiin. Hyvää juhannusta kaikille!

On kesä vain

Aamulla hyllyttäessäni runoja, osuu käsiini Maila Pylkkösen kokoelma, On kesä vain (Otava, 1977). Nimi on sen verran houkutteleva, että päätän ottaa kirjan ruokatuntilukemisekseni läheiseen puistoon, jäätelötötterön kera (minttua, tietysti!). Enkä voi olla siteeraamatta Pylkköstä tässä:

“Kesä alkaa.
Voikukat kukkivat,
isot alueet jo höytypalloina.
Suuret koivut ovat täydessä lehdessä.
Laaja taivas on aurinkoa täynnä.”

En tiedä Pylkkösen suhteesta koiriin, mutta minulle tulee tästä runosta jotenkin mieleen siskon fieldspanieli, joka mökille päästyään kirmaisi vapaudenriemussaan niityn poikki niin että voikukkahöytyvät pölisivät korkealle ilmaan, kaikkialle. Sitä kerrostalokoiran riemua!

Ruohon tuoksua, nostalgisointia ja matkaoppaita

Kirjaston avoimesta ikkunasta kantautuu ruohonleikkurin ääni. Voiko kesäisempää tuoksua ollakaan kuin vastaleikatun ruohon tuoksu! Tuleepa ihan mieleen nuoruuden kesätyöpestit hautausmailla… Oravia, aurinkoa  ja lintujen laulua, rupattelua työkavereiden kanssa haravoinnin lomassa ja tietysti ruohonleikkaamista. Näin kalpeana sisätyöläisenä muistelen kaiholla sitä rusketusta! Vaikka aika tosin taitaa kullata muistot, kyllähän sitä ruohoa piti sadepäivinäkin leikata, kun niljaiset ruohonkorret täplittivät kumisaappaat vihreiksi ja sadetakin kainalossa oli reikä…

Mutta nostalgia sikseen! Kalvakka sisätyöläinen keskittyy nyt näihin kirjaston seinien sisäpuolella tapahtuviin asioihin (vielä pari tuntia ainakin). Tämän päivän yleisin kysymys taitaa kuulua: “missä teillä on matkaoppaat?”. Kesä-aikaan matkaopashyllyn kirjat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja viime tingan kyselijöitäkin riittää: nuori tyttö sandaaleissaan tiedustelee suomenkielistä Prahan matkaopasta, mutta kone näyttää että joka ikinen kirjastomme opus aiheesta on lainassa, lukuunottamatta yhtä englanninkielistä. Pahoittelen ja ehdotan varaamista, mutta tyttö ilmoittaakin että lento lähtee jo tänään!  Onko matkustuskulttuuri huomaamattani muuttunut noin paljon, vai ovatko nykynuoret vain niin huolettomia? Minusta matkan suunnittelu on yksi osa matkustamisen viehätystä, yleensä lainaan matkaoppaat jo hyvissä ajoin ja tutustun kaikkeen mahdolliseen mitä kohteesta löydän. Mutta kukin tyylillään…

Asiakkaiden välissä haeskelen vastauksia Igs-verkkotietopalveluun tulleisiin kysymyksiin ja lueskelen samalla kollegoiden vastauksia. Erityisen kiinnostavalta tämän päivän vastaussaldossa vaikutti kysymys Inarinjärvessä mahdollisesti joskus eläneistä hylkeistä! Käykääpä lueskelemassa ja kartuttamassa tietämystänne mitä ihmeellisimmistä asioista!

Kevyttä sisätyötä, missä missä?

Edelliseen kirjoitukseeni jättämässään kommentissa Helen kiitteli, kun kerroin kirjastolaisten töistä. Olen tainnut ennenkin jotain asian vierestä kirjoitella, mutta palaanpa taas aiheeseen.

 

Aina joskus mietin miltä työmme näyttää ulospäin asiakkaille. Kuinkahan moni asiakas luulee, että kirjastolaisilla on kevyt sisätyö? Ei ole, vaikka sitäkin toki riittää.

 

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani punaiset pakkauslaatikot ovat niitä, joista kirjastolaisen aamuvuoro yleensä alkaa ja joihin iltavuoro päättyy ainakin pienissä ja keskisuurissa kirjastoissa, toisin kuin niissä isoissa kirjastoissa kuorman käsittelyyn eivät taida kaikki työntekijät osallistua. Laatikoissa liikutetaan aineistoa kirjastosta toiseen. Ja nykyisen HelMet-järjestelmän aikana liikuteltavaa riittää. Enää eivät asiakkaat joudu kiltisti odottamaan oman kirjaston aineistoa (kirjaa, levyä, DVD:tä), vaan varaus tarttuu ensimmäiseen vapaaseen kappaleeseen oli se sitten Helsingissä, Espoossa, Vantaalla tai Kauniaisissa.

 

Asiakkaiden etu tietää kirjastolaisille enemmän purkamis- ja pakkaushommia. Siinä missä aiemmin laatikoita saattoi pienehköön paikkaan tulla aamuisin pari, on keskimääräinen laatikkomäärä nykyisin viisi tai kuusi. Isojen kirjastojen vuoria en uskalla ajatellakaan, kahden käden sormet eivät riitä. Pelkkä purkaminen ei riitä, sen jälkeen joka ainoa kirja, levy, DVD ym. on palautettava ja jaoteltava omille paikoilleen: varaukset varaushyllyihin oikeisiin aakkosiin aakkostettuina, muut palautusaineistot omille palautushyllyilleen ja kotihyllyilleen. Ei muuten ole ihan nopea homma. Kuormanpurussa jos missä kirjastolaiset ovat kirjaimellisesti kirjavuorien varjoissa.

 

Aamulla otamme kuorman vastaan, päivän mittaan täytämme laatikoita muiden kirjastojen palautuksilla ja varauksilla, illalla varmistamme, että kaikki uloslähtevä aineisto on asianmukaisesti pakattu tarkoin eriteltyihin laatikoihin ja laatikot työnnetty oikeaan paikkaan kuormapoikia odottamaan.

 

Purkaminen ei ole kevyttä työtä. Kädet, niskat ja hartiat ovat kovilla. Jatkuva kirjojen ja levyjen käsittely käy ylipäätään käsien päälle hiiren käsittelyn lisäksi. Kirjastolainen ymmärtää kyllä, miksi vauvan ensimmäistä pinsettiotetta odotetaan neuvoloissa innokkaasti, otteen tärkeys tulee tässä työssä selväksi. Erilaiset kulumat ynnä muut vaivat lienevät aika yleisiä kirjastolaisilla. Hyllyttäminen on usein myös aikamoista jumppaa: kävelyä, kantamista, kyykkyyn-ylös, kurottamista, kirjojen tasaamista ja siirtämistä hyllyltä toiselle, kirjakärryjen työntämistä, täyttämistä ja tyhjentämistä. Käy muuten ihan työstä, uskokaa huviksenne. Tosin samalla kirjaston kokoelma tulee erittäin tutuksi, huonokuntoiset kirjat huomaa paremmin, hyllyjen siisteydestä ja luokituksenmukaisesta järjestyksestä tulee huolehdittua. 

 

Eli jos aamulla kirjaston ovien auettua tiskin takana ei hymyilekään raikas, juuri työpaikalleen astuneen työntekijän perikuva, niin ei ihme. Hän on usein jo tehnyt päivän raskaimman kirjastotyön.

Arkea kesänkin tullen

Aah, kesä! Tuoksut, valo, hidas rytmi (joka on luulottelua, mutta säilytetään oblomovilainen illuusio)!

 

Tosin oli kyllä hiukan tympeää lähteä aamulla töihin, kun muu porukka käänsi peiton alla kylkeä. Voisin vaikka vannoa kuulleeni irvailevaa hihitystä juuri lomansa aloittaneiden perheenjäsenten suunnasta ennen ulko-oven sulkeutumista. Mutta ehkä se kuului naapurista.
 

Mutta kesä tai talvi, ulkolämpötila +25 tai -18, kirjaston sisätyöt ovat samat joka aamu lauantaita lukuunottamatta. Punaisten kuljetuslaatikoiden tornit odottavat vakaasti tyhjentämistä, niiden tuoma aineisto palauttamista ja lajittelua palautushyllyihin ja varaushyllyihin viemistä, kassat laskemista, yliaikaiset varaukset poistamista, varattu aineisto hyllyistä poimimista, yleisöpäätteet avaamista, uutuuskirjat käsittelyä, lastenosaston pehmoeläimet taputuksia, ruukkukukat kastelua, aamulehdet paikalle vientiä, palautuskirjat hyllyttämistä, esittelyhyllyt täydennyksiä, näyttelypöydät näyttelyitä. Ym. ym.

 

Kun kirjaston sisälämpötila alkaa kivuta yli 25 asteen, ei lukemattomien kirjalaatikoiden purkaminen suju hiettä eikä nopeasti. Onneksi on musiikkia, jota voi soittaa työtä rytmittämään, kunhan ensin on heitetty kolikolla kenen musiikkivalinta voittaa.

 

Tänään ei yhtään fiksua ajatusta tule mieleen. On kuuma, punaisia laatikoita oli enemmän kuin maanantaisin tavallisesti, perhe laiskottelee lomalla, minä olen yrittänyt pysyä viileän asiallisena töissä (hankalaa, kun hikinoro valuu pitkin selkää ja ripsiväri rapisee). Olen hankkinut aamukamman.

 

En silti valita, nyt on kesä ja siksi lupa syödä jäätelö päivässä. Okei, tunnustan, tänään olen syönyt kaksi. Ihan vain kesäkuun alkamisen kunniaksi. Älkää kertoko lapsille.

Palkinnon kierrätystä

Hirlii lahjoitti minulle tunnustuksen – blogiani on kuulemma mukava lukea. Kiitän kauniisti, pokkaan palkinnon ja paljastan omat mukavan lukemisen blogini. Pakko myöntää, että valintani ovat hieman ammatillisia, mutta ei kai se haittaa?

 

Kolme suosikkiani ovat

 

Jäljen ääni – Penjami Lehdon hauskoja, teräviä ja asiantuntevia kirjallisuusjuttuja.

 

Kirjavinkkariblogi – täältä olen käynyt etsimässä mukavia vinkkejä omiin vinkkauksiini. Sopii muillekin kuin vinkkareille – kirjavinkkejä omille muksuilleen voi blogista poimia. Lisäpisteitä hyvistä sarjakuvalistoista.

 

Suomen kuvittajat – Juri Nummelin esittelee suomalaisia kirjankansien ja muiden kuvittajien töitä lyhyiden arvioiden ja tietoiskujen kera. Vanhojen kuvitusten äärellä voi harrastaa nostalgiaa.

 

 

Samalla pahoittelen, että olen kovin huono kommentoija…

Lukemisesta – huumorilla

Kollega seurasi aikansa tohottamistani paikasta toiseen, palaverista vinkkaukseen, vinkkauksesta tiskin taakse, tiskin takaa hyllyttämään. Päivästä toiseen.

 

Kollega ei seurannut työn tasoa vaan kiristyvää hymyä, suupielestä kuuluvia mutinoita kirjastotyön muka tarpeellisuudesta, syviä huokauksia laskevista tilastoista. Kollega päätti toimia. Kollega heittäytyi juutuubin ihmeelliseen maailmaan, etsi ja löysi timantin, jonka lähetti sähköpostitse työkiireisiinsä kuivettuvalle minulle nasevan kommentin kera: nauru tekee hyvää.

 

Kiitos, hyvä kollega, tämän ääressä on naurettu. Ja kiitos Ismo Leikola.

 

 

Kovasti kiusallista

Tämä on oikeasti kiusallista. Euroviisujenhan pitäisi olla mukava kolmen illan juttu, jolloin naureskellaan käsittämättömille lauluille, jotka muka edustavat osallistujamaiden parhainta pop/rock/mitä lie/iskelmä (onko muualla kuin Suomessa iskelmiä?) -genrejä sekä ihmetellään onko joku ihan oikeasti maksanut jollekin vaatesuunnittelijalle tai koreografille montakin rahaa oudoista vaatteista ja vielä oudommista koreografioista. Siis kunnon viihdepläjäys, johon hetken aikaa voi suhtautua iloisen kiihkeästi ja jonka laulut sitten voi unohtaa liki vuodeksi ennen kuin Suomen karsinnat taas alkavat. (Paitsi silloin kun Suomi voittaa, silloinhan laulu muuttuu osaksi suomalaista mielenmaisemaa ja korvamusiikkia.)

 

Siis noinhan sen pitäisi keskivertofanilla mennä. Mutta nyt ei mene ja tämä on kiusallista.

 

Alexander Rybak nimittäin laulaa minulle joka yö. Tai ei nyt sentään minulle, mutta hänen Fairytale-laulunsa on ollut koko tämän viikon unieni soundtrack. Siis tämänvuotinen Norjan voittobiisi, jos joku ei satu tietämään. Ja sitten tänään hyllyttäessäni romaaneja aloin hyräillä Bosnia-Hertsegovinan Bistra Vodaa. Siis sitä laulua, jossa heilutettiin punaista lippua ja esiintyjät asettuivat jonkin etäisesti tutun sosialistista realismia edustavan patsaan näköiskuvaksi  - vai oliko Ranskan vallankumousta kuvaava taulu, en saa päähäni mikä. Sen kertosäettä minä kuitenkin laulan ja vissiin ensi yönä Alexander taas laulattaa unieni henkilöitä.

 

Kiusallista, viisut pitäisi unohtaa saman tien, mitättömiksihän niitä aina moititaan. Kiusallista siksikin, etten edes osaa laulaa ja on aika noloa, kun kesken viisukertsin hyräilyn joku rykäisee selän takana ja vinoa hymyä pidätellen sanoo “Anteeksi että häiritsen, mutta…”

Pakko-oireita

Tänään taas hyllytyksen välissä suoristelin kirjahyllyjä. Tai siis, en hyllyjä vaan kirjarivejä. Välillä tulee elävästi mieleen televisiosarja Monk, jossa pakko-oireista kärsivä etsivä jäi jumiin kynien suoristelun kanssa.

Syndroomasta oikeasti kärsiviä väheksymättä voin sanoa, että suoristelu aiheuttaa jossain välissä lievän hullunkiillon silmiin.

Kun näkee jossain kirjan vinossa niin sitä pitää päästä suoristamaan. Taidan siis ainakin tänään toistaa nutturapäisen kirjastotädin stereotypiaa. Onneksi on ollut hiljainen aamu ja ehtii tekemään näitäkin hommia.

 

Vaan täytyy minun tunnustaa. Kerran Akateemisessa kirjakaupassa rupesin vanhasta tottumuksesta suoristamaan kirjariviä.

Myyjät taisivat kohotella hiukan kulmakarvojaan kun luikin alakertaan.

Mistä tulikin mieleen, kuinka mikään ei ole ihanampaa kuin antikvariaatit, joissa kirjat pölyttyvät isoissa kaaosmaissa läjissä ja niitä voi tonkia sielunsa kyllyydestä.

 

Eläköön kaaos!

(Ainakin siis vapaa-ajalla.)

 

Yhteen lempi-sarjoistani kuuluu brittiläinen Black Books. Siinä kärttyinen kirjakaupan omistaja ei oikein ole sisäistänyt asiakaspalvelun konseptia.

Roolissa oleva Dylan Moran on mahtava koomikko. Tietenkään irkku-aksenttia unohtamatta.

You Tubesta löytyy maistiaisia.