Onko tämä kevät?

Perjantai-iltapäivä, mutta silti istun täällä työkoneellani. Miksiköhän ei edes kotiinlähtö innosta? Katson ikkunasta ulkona rämpiviä läpimärkiä ihmisiä, heidän ympäri kääntyviä sateenvarjojaan, bussien roiskimaa vesivyöryä, ja liikennemerkkejä, jotka heiluvat tuulessa kuin viimeistä päivää. Jos jotain hyvää pitää tästä koiranilmasta keksiä, se voisi olla se, ettei minun tarvitse pestä ikkunoita tänään, kuten olin suunnitellut.

Olen muutenkin viimeaikoina höyrynnyt kuin tuulispää ympäri maailmoja, päivitellyt nettisivuja, pitänyt lukupiirejä, lukenut, vinkannut ja kuin huomaamatta on lumi sulanut maasta ja aamut kirkastuneet. Kevät on toisille uutta luovaa aikaa, ihmiset innostuvat ja puuhaavat kaikenlaisia rästitöitään kasaan. Minä koen kevään jotenkin uuvuttavavana. Kaikki työt on saatava päätökseen ja avoimet langanpäät on saatava solmittua ennen kesän lomia (joita tietenkin odotan innolla!) ja valo paljastaa vielä kohmeisen valjun tunnelman, mikä on talven jäljiltä näkyvissä. Sen verran olen kuitenkin tsempannut ja rutistanut itsestäni irti, että olen tehnyt päätöksen jättää hyvästit teille, lukijani. En suinkaan aio paeta mihinkään maan uumeniin, mutta aion omistautua ansaittujen lomieni jälkeen selvittelemään sukulaisteni välistä sotienaikaista kirjeenvaihtoa, tulkita heidän käyttämäänsä salakieltä sekä digitoida ja arkistoida valtavan määrän vanhoja valokuvia. Eikö olekin kirjastotätimäistä? :)

So long siis, ystäväiseni ja lukijani! Se on sitten tässä.

Takaisin paratiisiin

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ainoa oikea paikka elää ja hengittää olisi Amazonian sademetsä ? Onko kovalevy sen verran täynnä, että parhaiten samalle aaltopituudelle tuntisit pääseväsi alastomien kissaihmisten ja entisten ihmissyöjien kanssa. Tekisikö mieli heittää kiristävät vaatteet puskaan ja antaa trooppisen tuulen tuivertaa viimeinenkin kaupunkiasunnon homeitiö hiuskuontalosta? Luomulaihtuminen olisi taattua, kun metsästäisit ravinnoksi itse oman tapiirisi tai mölyapinan. Löytyisikö tarkoitus elämään, jos pelastaisit pari tuntematonta intiaaniheimoa ja saisit kokaiininviljelijät telkien taakse?
Parikymppinen norjalaismies Anders C. Krogh (kirjassaan Jaguaarin voima) teki juuri tämän. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut sademetsistä ja alkuasukkaista. Aikuistuttuaan hän huomasi halveksivansa länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja päätti lähteä vuodeksi Perun ja Brasilian rajalla sijaitsevalle osittain tutkimattomalle Amazonian alueelle elääkseen luonnonmukaista elämää. Hän tiesi, että alueella asui useita intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet yhteyttä ”sivistykseen” vaan ennemminkin kadonneet saavuttamattomiin. Nämä ihmiset Anders halusi löytää ja elää heidän kanssaan täysin onnellisena ainakin vuoden. Osittain Anders onnistuikin tehtävässään mutta opittuaan matses-intiaanien kieltä ja päästyään perille kaikista uhista, joiden kanssa alkuperäiskansat joutuvat paratiisissaan elämään hänen mielipiteensä muuttui. Pelastaakseen alkuperäiskansat hänen ei suinkaan pidä jahdata niitä kaikkia luonnonlakeja uhmaten vaan ryhtyä sivistyksen parissa taistoon korruptiota, öljy-yhtiöitä, metsäyhtiöitä ja lähetystyöntekijöitä vastaan.
Andersin vuosi sademetsässä on uskomaton. On käsittämätöntä miten rohkeasti hän heittäytyy intiaaniheimon armoille ja tavoille. Intiaanit ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottavat miehen joukkoonsa. Jotain yltiöidealistista, silkkaa nuoren miehen narsismia ja Tarzan-kompleksia kirjassa kuitenkin on. Onneksi poika tulee kirjan loppumetreillä järkiinsä ja oivaltaa pakkomielteensä. Viidakkovuoden jälkeen hän on eri järjestöjen kautta saanut valtavasti hyvää aikaiseksi Amazonian intiaanien ja sademetsien pelastamiseksi ja työskentelee asian puolesta edelleen. Edelleen hän myös haaveilee elämästä intiaanien parissa. Ei auta, kirjastotäti pukekoon toppatakin päälle ja suunnatkoon tuiskussa lähiömetsikköön päätään tuulettamaan – ei ihan Amazon! Mutta ei haittaa!

Emil juoksee

”Sinä juokset omituisesti muttet yhtään hullummin, valmentaja sanoo. Sanalla sanoen, sinä juokset todella omituisesti, valmentaja jankkaa pudistellen päätään epäuskoisena, mutta väliäkö hällä, et juokse hullummin. Näistä kahdesta väitteestä puolella korvalla kuunteleva Emil muistaa ja ymmärtää vain jälkimmäisen.”

Tällaisia mietteitä kuulee Emil Zátopek – täsmennettäköön että kovasti fiktiivinen Emil – ranskalaisen Jean Echenoz’n romaanissa Pitkä juoksu (Tammi 2010). Emil ei pidä urheilusta, hän ei ymmärrä miksi pitäisi juosta kilpaa tai ylipäänsä kuntoilla, mutta Määriin marssineiden saksalaisten miehittäjien mukaan nuorten on osallistuttava urheilukilpailuihin. Niin Emilkin osallistuu, sijoittuu toiseksi ja kiinnittää omituisesta juoksutyylistään huolimatta paikallisen urheiluvalmentajan huomion.

Siitä alkaa Emil Zátopekin ura, jonka myötä hän oppii pitämään juoksemisesta ja kilpailemisesta, kehittyy liki voittamattomattomaksi, menestyy ja saavuttaa viisi olympiamitalia, yhden hopean ja neljä kultaa (Lontoo 1948 ja Helsinki 1952). Lopulta vastaan tulevat ikä ja nuoremmat juoksijat. Taustalla toinen maailmansota loppuu, Tsekkoslovakiasta tulee sosialistinen valtio, puolueen ote kiristyy, tulee Prahan kevät, Emil joutuu epäsuosioon ja karkotetaan Prahasta uraanikaivoksille, pääsee lopulta takaisin pääkaupunkiin puolisonsa Danan luokse ja päätyy työhön puhtaanapitolaitokselle. Siinä tiivistelmänä romaanin tapahtumat, jotka seurannevat tarkasti reaalimaailman Zátopekin elämänkaarta.

Mutta miten Echenoz tarinan kertookaan! Hänen kertojanotteensa on hämäävän kepeä ja humoristinen, lauseet kiitävät eteenpäin ponnistelematta, Emilin omituinen juoksutyyli ei tekstiä kompastuta. Hämäävää teksti on siksi, että Echenoz kirjoittaa kepeyden kautta raskaista asioista. Tsekkoslovakian rajojen yli marssivat ensin saksalaiset ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin rajan yli vyöryvät venäläiset panssarit. Siinä välissä ja myöhemminkin Puolue määrää tiukasti kansalaisten elämästä, minkä myös kommunismille uskollinen Emil kokee matkustuskieltoina, tarkkailuna, maineen riistämisenä ja sisäisenä karkotuksena. Echenoz ei alleviivaa tapahtumia, etusijalla on koko ajan Emilin urheilu-ura. Yhteiskunnalliset mullistukset ja niiden vaikutukset ovat Emilin juoksun taustaa. Zátopek juoksee, mutta hän ei juokse askeljälkiään kuvioiksi valkoiselle kankaalle, vaan taustan vaihtuvien värien ja varjojen päälle ja lomaan.

Romaanin Emil on etäännytetty hahmo, kirjailija korostaa päähenkilön hymyä ja sinnikkyyttä, voitonnälkää ja sopeutuvuutta, mutta Emilin pään sisälle ei juuri kurkistella. Echenozin tyylilajissa se ei ole puute.

Pitkä juoksu on kiinnostava ja erinomaisesti kirjoitettu romaani. Se sopii niillekin lukijoille, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Urheiluintoisille se on tarpeellinen muistutus siitä, että urheilija ei harrasta lajiaan irrallaan yhteiskunnasta. Hän on osa ympäröivää maailmaa ja erilaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat urheilijoille erilaisia asioita. Se on hyvä pitää mielessä, kun nyt Vancouverin olympialaisten jälkeen me urheilukisoista kiinnostuneet käännämme katseemme kohti ensi kesän jalkapallon maailmanmestaruuskisoja.

Läskillä lukutaitoa

Olettehan kuulleet Läskillä lukutaitoa-kampanjasta? Millaisia ajatuksia se herättää? Olen kuullut hyvin monenlaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Noin teoriassa olen sitä mieltä, että lukutaidon edistäminen missä tahansa maassa on hyvin tärkeä asia. Tällaiseen kampanjaan liittyy tietysti ajatus siitä, kuka SAA laihduttaa. Mielestäni kampanjan sivuilla oli tehty hyvin selväksi, että ylipainoa pitää olla, että saa osallistua ja jotta tulos hyväksytään ei saa olla alipainoinen.
Olen miettinyt pitäisikö (yrittää) pudottaa muutama kilo hyvään tarkoitukseen? Entä jos en onnistukaan? Pidän herkuttelusta ja pelkään, ettei edes hyvä tarkoitus saa minua pitämään näppejäni kurissa. En tiedä. Punnitukset jatkuvat sunnuntaihin. Vielä muutama päivä aikaa päättää.

Muutoksia

Lumi ja pakkanen on jatkunut oman muistini mukaan tänä talvena ennätyksellisen pitkään pääkaupungissakin. Herkuttelin eräänä päivänä ajatuksella, että entä jos lumi ei sulaisikaan ollenkaan? Millaista olisi elää lumen keskellä ympäri vuoden? Kun on tottunut siihen, että ennemmin tai myöhemmin ensin kevät ja sitten kesä mahdollistaa toppavaatteiden komeroon sullomisen ja paljain varpain kävelyn ja jäätelön syömisen puiston penkillä auringonpaisteessa… Miltä pysyvä muutos tuntuisi? Luultavasti tyrmäävältä. Nautin lumesta kyllä: talviurheilusta ja kauniista maisemista. Mutta myös sisältäpäin katsottuna, kotini lämpimästä turvasta, ikkunasta kurkkien. En pärjäisi, jos kesää ei koskaan tulisikaan.

Äärimmäistä muutosta käsittelee myös jokin aika sitten lukemani kirja: Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Ajatuksia herättävässä kirjassa kerrotaan seitsemäntoistavuotiaasta Nellistä ja kahdeksantoistavuotiaasta Evasta. He asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa. Isän kuoleman jälkeen sisarukset jäävät kaksin. Sivilisaatio on romahtanut, sähköä ei enää ole, bensa on lopussa ja taudit tappavat ihmisiä. Apunaan tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset ja oma maalaisjärki tytöt jatkavat elämäänsä. Villiä luontoa vaarallisemmaksi osoittautuvat satunnaisesti paikalle sattuvat toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon. Nell toteaa kirjassa: ”Riiteleminenkin on ylellisyyttä, johon ei ole varaa, jos koko elämässä on enää vain yksi ihminen.”

Kaiho Niemisen Isät ja sodasta paluu

Istanmäen Yöntähden jälkeen tekee mieli tarttua muihinkin sodan kokenutta sukupolvea kuvaaviin teoksiin. Kaiho Niemisen romaani Isät (Wsoy, 1978) kuvaa kiehtovalla tavalla sodasta palanneiden tuntoja ja ongelmia kaakkoissuomalaisessa maalaispitäjässä. Ihmisen pyrkimys suuntautua tulevaan, jatkaa elämää ja lisääntyä on ihmeellisen voimakas. Niemisen kerrontaa elävöittää vahva kaakkoissuomalainen murre, romaanin kuvaamaan aikaan ja henkilöihin on helppo päästä sisään.  

Romaanin keskiössä ovat vanha Kustaa Niiranen ja hänen esikoispoikansa Viljo. Molemmat ovat lujilla, Kustaa siksi, että hänen aikansa alkaa olla ohi, on annettava tilaa uudelle sukupolvelle, Viljo taas siksi, että hän ei taivu maanviljelystöihin, hän tuntee kutsumusta sepän ja maalarintöihin ja niitä ei juurikaan maaseudulla ole tarjolla. Nuorten miesten keskuudessa naukkaillaan runsaasti alkoholia, mutta sotakokemuksista ei juuri puhuta, elämä on tässä ja nyt. Viljokin toteaa isälleen vain koruttomasti sodasta paluun päivänä: ”Kattelin tuossa, että taijan keritä päiväeineelle”. Mitään juhlallisuuksia hengissä selvinneille ei järjestetä, Viljo toteaa vain: ”Otetaan hissukseen. Miä tai tänä päivänä töihin ruveta… Saunan lämmityksen voisin hoijella”. Nykypäivänä vastaavanlainen vaatimaton asenne kuulostaa lähes käsittämättömältä! Mitenköhän sama tilanne hoidettaisiin tänä päivänä, järjestettäisiinkö palanneelle juhlat elämän jatkumisen kunniaksi?

Vuosien karttumisesta ja Yöntähdestä

Näin uudenvuodenaaton juhlimisen jälkeen yllätti outo kaihomieli. Kun uusi vuosikymmen pyörähti käyntiin, kääntyivät ajatukset väkisinkin pohtimaan mennyttä vuosikymmentä ja elämää. Ja myös vanhenemista. Vaikka seniorivuodet häämöttävätkin onneksi vielä jossakin hyvin etäällä tulevaisuudessa, niin tulipa silti tartuttua viikonloppuna vanhusten elämää käsittelevään romaaniin, Sisko Istanmäen toissavuonna ilmestyneeseen Yöntähteen. Romaanissa kahdeksankymppiset, entiset luokkatoverukset kohtaavat luokkakokouksessa ja päättävät muuttaa yhteen, vanhaan remontoituun koulutaloon, joka nimetään Rauhamäeksi. Rauhanomaista toverusten yhteiselo ei kuitenkaan ole, kaikkea muuta! Viiden voimakastahtoisen ja tapoihinsa pinttyneen vanhan ihmisen kommuunissa on vaikea välttää konflikteja. Istanmäki kuvaa lämpimällä huumorilla näiden viiden erilaisen ihmisen arkea. Vähitellen asuintoverusten välille viriää luottamus ja he avautuvat toisilleen myös rankoistakin elämänkokemuksista. Teos valottaa kiinnostavalla tavalla ikäihmisten sielunelämää, suhtautumista elettyihin asioihin, vanhuuteen ja väistämättä myös tulevaisuudessa häämöttävään kuolemaan.

Kiinnostavaa romaanissa oli se, että vaikka ikävuosia on harteilla jo kahdeksankymmentä ja elämässä on nähty yhtä ja toista, on ihmisluonto silti pohjimmiltaan melkoisen muuttumaton, esimerkiksi kanssaihmisten huomio ja hyväksyntä ovat edelleen yhtä tärkeitä. Huomionarvoista romaanissa on myös se, että tarinan pääpaino on nimenomaan vanhusten nykyhetkessä. Useinhan romaaneissa, joiden keskiössä on vanha ihminen, kerronnan pääpaino on takautumissa, muistoissa. Vai tuleeko kenellekään mieleen vastaavanlaisia vanhuuskuvauksia?

Kirsi Valastin inspiroima kirjastotäti!

Kirsi Valastin Naisen juoksukirjan inspiroimana, olen suunnitellut tulevaa kestävyysharjoitteluani. Aion 2 vuoden kuluttua olla paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Olen ostanut itselleni juoksupäiväkirjan, tehnyt tavoitteet, kaivanut esille pölyyntyneen askelmittarin sekä sykemittarini käyttöohjeet. Karhut odottavat eteisen matolla ja vanhat verkkarit on kaivettu esille. Olen intoa täynnä! Kiitos pukille inspiroivasta lahjasta, tästä voi todella seurata jotain hyvää.

Nyt odotan – kevättä. Mieheni patistaa minua matolle juoksemaan, kun ei kestä enää jupinoitani loskasta ja liukkaasta kelistä. Itse ajattelin odotellessani lukea Dostojevskin tuotantoa uudelleen. Olen suuri Dostojevski-fani. Pelurit on mieletön sukellus ihmismielen intohimoihin ja addiktioihin. Jos tulevan kevään ja kesän aikana saan hommattua itselleni kunnon juoksuaddiktion, voin huoletta juosta koko ensi talven. Vanhan ruhtinaan rakkaus taas on erinomainen kuvaus piittaamattomuudesta ja oman edun tavoittelusta. Voisin päähenkilöitä mukaellen sukeltaa täysin omaan itseeni ja laiminlyödä perheeni juoksemalla.

Jospa Karamazovia lukiessa kevätkin saapuisi!

Pukki on valmis!

Nyt sen sitten tein! Viime tipassa, hiessä, tungoksessa, liian vähällä vedellä ja leivällä ravittuna syöksyin kirjakauppaan ja tein ”jokavuotiset Kuortit” – ostin pukinkonttiin kirjoja. Kirjahan on hyvä lahja, kestävä, älykäs ja kertoo lahjan antajan pitävän lahjan saajaa lukumiehenä/naisena. Mutta on se kyllä tylsäkin! ”Jaahas, sieltä se Eija-Liisa taas saapuu kovine paketteineen!”. Näin meillä.

Itse toivoin, että tänä vuonna pukki ei toisi minulle romaania, ei ainakaan Uunia. Olen ennkkoluulojeni vanki, mutten halua viettää aikaani uuninmuuraushommissa. Uunihan on varmasti monisyinen ja hieno teos ja mielelläni tietysti kuulisin sen lukijoilta ensikäden tietoa. Kannattaako Uuniin tarttua?

Itse toivoin pukinkonttiin Naisen juoksukirjaa – ruumiinkulttuuria. Saas nähdä, olenko ollut kiltti vaiko tuhma!

Joka tapauksessa toivotan kaikille oikein nautinnollista joulua!

Hiljaiseloa talvihorroksessa muttei Sanojen ajassa

Terveisiä talvihorroksesta, joka jatkuu ja jatkuu ja … Kovasti harmaata on ollut, töihin raahustettu puolinukuksissa, säikähdetty kirjaston kirkkaita valoja ja kotiin palattu suorinta tietä korkeintaan ruokakaupan kautta. Kerään voimia jouluryntäykseen, lahjat ovat hankkimatta, mutta ehkä ne voisi ostaa kaikki yhdestä kaupasta, eli kirjakaupasta, tai jospa tänä vuonna tukeutuisikin nettikirjakauppaan ja -antikvariaattiin? Vieläköhän ehtisi?

Horroksessa unohtui suklaakalenterin osto, mutta onneksi Sanojen ajasta löytyi Naiskalenteri, jonka kuvien ja tekstien parissa on tullut viihdyttyä tovi jos toinenkin suklaata kaipaamatta.  Aiemmin Sanojen ajassa on ollut jouluaiheisiin teksteihin keskittyneitä joulukalentereita, mutta tänä vuonna siis jotain erilaista. Ja mikä ilo: tämän kalenterin luukkuja voi raottaa etukäteen!

Sanojen aika ilahduttaa toisinkin. Finlandia-listaa taannoin lukiessani minulta loksahti suu auki. Se kirja, jolle olin ollut jo ennakkoon valmis myöntämään palkinnon – jos minulta joku olisi vaivautunut kysymään – ei ollut päässyt edes koko listalle. Sanojen ajan Varjo-Finlandia-listalta kirjan kuitenkin löysin. Arvaatkos mikä romaani on kyseessä?