Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ainoa oikea paikka elää ja hengittää olisi Amazonian sademetsä ? Onko kovalevy sen verran täynnä, että parhaiten samalle aaltopituudelle tuntisit pääseväsi alastomien kissaihmisten ja entisten ihmissyöjien kanssa. Tekisikö mieli heittää kiristävät vaatteet puskaan ja antaa trooppisen tuulen tuivertaa viimeinenkin kaupunkiasunnon homeitiö hiuskuontalosta? Luomulaihtuminen olisi taattua, kun metsästäisit ravinnoksi itse oman tapiirisi tai mölyapinan. Löytyisikö tarkoitus elämään, jos pelastaisit pari tuntematonta intiaaniheimoa ja saisit kokaiininviljelijät telkien taakse?
Parikymppinen norjalaismies Anders C. Krogh (kirjassaan Jaguaarin voima) teki juuri tämän. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut sademetsistä ja alkuasukkaista. Aikuistuttuaan hän huomasi halveksivansa länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja päätti lähteä vuodeksi Perun ja Brasilian rajalla sijaitsevalle osittain tutkimattomalle Amazonian alueelle elääkseen luonnonmukaista elämää. Hän tiesi, että alueella asui useita intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet yhteyttä ”sivistykseen” vaan ennemminkin kadonneet saavuttamattomiin. Nämä ihmiset Anders halusi löytää ja elää heidän kanssaan täysin onnellisena ainakin vuoden. Osittain Anders onnistuikin tehtävässään mutta opittuaan matses-intiaanien kieltä ja päästyään perille kaikista uhista, joiden kanssa alkuperäiskansat joutuvat paratiisissaan elämään hänen mielipiteensä muuttui. Pelastaakseen alkuperäiskansat hänen ei suinkaan pidä jahdata niitä kaikkia luonnonlakeja uhmaten vaan ryhtyä sivistyksen parissa taistoon korruptiota, öljy-yhtiöitä, metsäyhtiöitä ja lähetystyöntekijöitä vastaan.
Andersin vuosi sademetsässä on uskomaton. On käsittämätöntä miten rohkeasti hän heittäytyy intiaaniheimon armoille ja tavoille. Intiaanit ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottavat miehen joukkoonsa. Jotain yltiöidealistista, silkkaa nuoren miehen narsismia ja Tarzan-kompleksia kirjassa kuitenkin on. Onneksi poika tulee kirjan loppumetreillä järkiinsä ja oivaltaa pakkomielteensä. Viidakkovuoden jälkeen hän on eri järjestöjen kautta saanut valtavasti hyvää aikaiseksi Amazonian intiaanien ja sademetsien pelastamiseksi ja työskentelee asian puolesta edelleen. Edelleen hän myös haaveilee elämästä intiaanien parissa. Ei auta, kirjastotäti pukekoon toppatakin päälle ja suunnatkoon tuiskussa lähiömetsikköön päätään tuulettamaan – ei ihan Amazon! Mutta ei haittaa!
Takaisin paratiisiin
14. maaliskuun, 2010 Tekijä Jukka
Kuortin blogi 
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ajatus lähteä noin kauas ei houkuta enää. Hienoa, kun löytyy rohkeita nuoria taistelijoita! Heittäytyminen menoon kirjan kautta houkuttaa silti.