Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kaunokirjallisuus’

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Mainokset

Read Full Post »

Taas on se aika vuodesta, kun multasormet ja viherpeukalot syyhyävät tositoimiin. Talvikauden on voinut sinnitellä hengissä puutarhakirjallisuuden voimalla. Erilaisten käytännön oppaiden lisäksi puutarhoja on kuvattu paljon kaunokirjallisuudessakin.

Aloin palauttaa mieleeni luettuina kokemiani puutarhoja. Ei mitään suurikukkaista ja räikeää vaan ennemminkin vaatimattomia mutta hienostuneita värejä ja ihania menneen maailman tuoksuja. Goethe kirjoitti säkeitä resedalle – tuolle ”värittömälle, hahmottomalle, hiljaiselle, vaatimattomalle yrtille”. Eeva Ruoffin Tuoksujen puutarhasta luin, että Goethe kuljetti myös tuoksuorvokin siemeniä taskuissaan ja kylvi niitä kävelyretkillään kaunistaakseen ympäristöään. Resedat reunustivat vanhoja puistokäytäviä Thomas Mannin Buddenbrookeissa. August Strindberg kasvatti itse itselleen resedoita. Tuoksut olivat hyvin tärkeitä menneinä vuosisatoina.

Ja kuka osaisi kertoa, onko Proustin iki-ihanalta tuoksuva orapihlaja se sama meille suomalaisillekin niin tuttu lajike?

Lisäilkää tekin listaan omia suosikkejanne, otin tähän alkajaisiksi mukaan vain muutamia.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Yksi mieliinpainuvimpia lukukokemuksia lapsuusvuosilta. Keskustelin kerran henkilön kanssa, joka mainitsi tämän kirjan lukemisen yhdeksi tärkeimmäksi syyksi sille, että hän hankkiutui puutarhurin ammattiin.

Goethe: Vaaliheimolaiset

Romaanin henkilöiden keskeinen tehtävä on linnan puiston ja sitä lähellä sijaitsevan näköalapaikan suunnittelu ja rakentaminen.

Jerzy Kosinski: Mukana kuvassa

Kirjasta tehty elokuva Being there – Tervetuloa, Mr Chance teki ehkä mieleenpainuvamman vaikutuksen Peter Sellersin mainion roolisuorituksen vuoksi. Puutarhurista presidentiksi päätynyt Mr Chance  antaa viisaan neuvon talouselämän tilapäiseen elvytykseen: niin kauan kun juuret eivät ole vahingoittuneet, kaikki on hyvin.

Joel Lehtonen: Korpi ja puutarha

Novelli kuvaa osuvasti suomalaisten vastakkaisia käsityksiä puutarhanhoidon mielekkyydestä. Aapeli Muttinen on perustanut huvilapuutarhansa pahimpaan kivikkoon. Louhikossa tonkiva vuokramies Käkriäinen ymmärtäisi kaalit ja lantut, mutta suhde kukkiin on suorastaan vihamielinen.

Pentti Hanpään kertomus ”Kuusipuu

Pienen mökin poika Jahvetti pääsee puutarhakoululle rengiksi. Puutarhan kukkaloisto saa hänet hämilleen, jopa ärtymään. ”On siinä tehty kukan päälle työtä”.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä  

Kunpa pääsisi joskus Proust-seuran orapihlajakävelyille Illiers-Combrayhin!

Carol Shileds: Larryn juhlat

Olen oudon kiinnostunut labyrinttipuistoista.

Ivan Turgenev: Metsämiehen muistelmat

Orlovin kuvernementin vanhat kartanot olivat hitaasti rappeutuneet. Vieläköhän vanhat, suuret lehmukset kukoistavat?

Emily Dickinsonin runot

Dickinson oli itsekin intohimoinen puutarhuri. Valitettavasti hänen oma puutarhansa on säilynyt vain kirjeissä sekä ystävien ja sukulaisten muistiinpanoissa.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Sisältää kuvauksia siitä, miten Vita Sackville-Westin kuuluisa teemapuutarha Sissinghurstissa syntyi.

Vladimir Nabokov: Puhu, muisti

Nabokovin ”nukkuvat kaunottaret” ovat muistin aukkopaikkoja. Sellaisia syntyy, kun yrittää muistissaan kulkea menneisyydestä tutun puutarhan polkuja pitkin.

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Paavolaisen käynti sodan raiskaamassa Vienolan puutarhassaan on riipaiseva vaikka Paavolainen itse puhkeaakin nauruun. Kokemus ei ole enää traagillinen, mitään kiintopistettä entiseen ei enää ole. Kurjenmiekkojen reunustama tekojärvikin on valunut kuiviin.

Michael Pollan: Halun kasvioppi

Neljän viljelykasvin – omenapuun, tulppaanin, kannabiskasvin ja perunan – kautta kuvataan ihmisen ja kasvin yhteistyötä. 1600-luvun tulppaanikuumeen rinnastaminen nykypäivään kuplatalouteen on hauska oivallus. Neljäsataa vuotta sitten myytiin tulppaanifutuureita.

Read Full Post »

Ennen ukkosen kerrottiin syntyvän Ukko-jumalan, Thorin, Zeuun, Juppiterin, Lei Gongin, Perkeleen tai Raidenin tekemisistä ja salamaa pidettiin jumalan heittämänä aseena. Nykyään taas ilmiötä selitetään sanomalla, että ukkonen on voimakas sääilmiö, jossa pilviin kasaantuneet vastakkaiset sähkövaraukset purkautuvat salamaniskuina. Salaman valokaari kuumentaa ilmaa, joka laajenee ääntä nopeammin ja ihminen havaitsee tämän paukauksena tai jyrinänä.

Ihmisen halu ja kapasiteetti vastaanottaa tietoa on tuskin muuttunut paljoakaan, mutta kylläkin informaation laatu. Ehkä voisi väittää, että tieto ei ole enää samalla tavalla kokemuksellista ja yhdistävää kuin ennen. Se ei enää luo kiinteää suhdetta vastaanottajaan, eli merkitystä. Ellei vastaanottaja sitten päätä muodostaa sitä itse. Mutta jyrähdellessä on enää paha mennä sanomaan, että siellä se ukko hakkaa halkoja. Kuka sellaista nielisi? Sääli, sillä merkitykset saavat kuitenkin parhaan voimansa paitsi kokemuksellisuudesta myös jakamisesta.

Siksi onkin hienoa, että Gavin Pretor-Pinney on perustanut brittiläisen Pilven-palvontaseuran (The Cloud Appreciation Society) ja kirjoittanut Pilvibongarin oppaan. Taivaalle tuijottelijoita ovat kaikki mannut pullollaan, eivätkä he ole mitään haihattelijoita ja harsolinnanrakentelijoita. Ja sitä paitsi, kukaan ei omista pilviä. Katsominen taivaalle ei vaadi edes kalliita varusteita. Ja se kannattaa, sillä kuten Pretor-Pinney kirjoittaa: ”Se ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää lääkärilaskuissa”. Nyt se on siis todistettu, pilviin tuijottelemalla voi löytää merkityksiä!

Pilvibongarin opas on manifesti sinitaivasajattelua vastaan. Pilvet ilmentävät ilmakehän mielialoja ja niitä voi lukea kuin ihmisten kasvoja, sanoo Pretor-Pinney. ”Sumupilvi ei pidä kiirettä saapumisensa kanssa, mutta jää usein notkumaan paikalle pidemmäksi aikaa kuin toivottaisiin. Eikä sumupilvi ole kuulu spontaaniudestaan. Toisin sanoen se on kuin viettäisi aikaa seisahtuneen tiskiveden kanssa”, kirjoittaa Pretor-Pinney. Tunnistitko itsesi?

Tai etkö ole vielä uskaltanut kertoa nähneesi ufon? Älä huoli! Ufo oli ehkä vain lenticularis eli linssin muotoinen pilvi, joka oli jäänyt lepäämään vuorien ylle sinun laskettaessasi suksilla rinnettä alaspäin. Tai ehkä sentään sittenkin avaruuden muukalaiset olivat parkkeeranneet aluksensa vuoren suojiin ja painuneet nauttimaan lämpimän kaakaon rinnebaarissa ennen pitkää kotimatkaa Linnunradan tuolle puolen. Ken näistä tietää…eikä ole niin tarvis, tärkeintä on taivaan tutkailu.

Kuten Iranissa sanotaan onnelliselle ihmiselle: ”dayem semakum ghaim” eli ”taivaasi olkoon aina tulvillaan pilviä”. Pilvet ylläpitävät elämää siinä missä aurinko.

pilvibongari

Read Full Post »

Tunnetteko jo vuonna 1988 perustetun piskuisen kustantamon nimeltä ai-ai? Sen julkaisemien kirjojen kannessa on pieni etana ja teksti ”Lue vähemmän”? Ai-ai:lta on tullut ulos myös Herman Melvillen novelli Bartleby. Novellin nimikkohenkilö työskentelee newyorkilaisessa lakiasiaintoimistossa kirjurina. Hän on nukkavieru ja hiljainen, mutta ahkera ja tunnollinen työntekijä. Absurdi huumori pulpahtelee esiin novellin näennäisen pintatason alta minä-kertojan, toimiston johtajan, kuvaillessa Bartlebyä ja muita työntekijöitä, lempinimiltään Piparia, Kalkkunaa ja Näykkiä. Jokaisella heistä on tapansa ja tottumuksensa: Näykki paiskoo vatsavaivojen kourissa huonekaluja, Kalkkuna hermoilee iltapäivisin niin, että sotkee lopulta kaikki paperit musteella ja Piparin tehtävänä on vain hakea kaupasta kaikille pipareita. Miten ”kirjastotädin” kävisi tässä seurassa?

 

Eräänä päivänä toimiston johtaja, pyytää Bartlebyä käymään läpi pinon asiakirjoja, ja tämä vastaa odottamattomasti: ”mieluiten en”. Johtaja tietenkin äimistyy, mutta ei nosta asiasta suurta meteliä. Henkilöasetelmat kääntyvät nurin päin: pomo alkaa hyysätä entistä hyvää työntekijäänsä. Henkilöhahmojen omituisuuksia sanatarkasti kuvaavasta kerronnasta ja täsmällisestä ilmaisusta syntyy koominen, miltei aseistariisuva sävy. Pomon tivatessa ”Miksi te kieltäydytte?”, Bartleby vastaa rauhallisesti: ”Koska jätän sen mieluummin tekemättä”. Tilanne toistuu ja toistuu. Bartleby kieltäytyy kopioimasta, menemästä toiseen huoneeseen, toimittamasta asioita, vastaamasta kysymyksiin ja lopulta pomon ehdottamista uusista työpaikoista. ”Sellaiset ovat niin ahtaita paikkoja”, hän vastaa. Kenen tahansa muun ollessa kyseessä pomo olisi varmasti oikopäätä raivostunut ja paiskannut työntekijän pellolle. Nyt hän tyytyy miettimään voisiko siirtää toimistonsa toiseen paikkaan Bartlebyä auttaakseen. Bartlebyssä on jotakin oudosti liikuttavaa ja hämmentävää. Lukijaa ällistyttää ja ihastuttaa ylätyylinen ilmaus ”Mieluiten en”. Eikö meistä jokainen haluaisi joskus vastata niin? Tai toisaalta uskoa, että kaksi kertaa kaksi on ”mieluiten ei neljä”? Ihmisillä on yleensä halu tehdä jotain, mitääntekemätöntä outona tai kylähulluna. Kuka on siis tämä hellittämätön kopisti, hiljainen tyhjänpuhuja, pelkkä kohiseva simpukankuori?

 

Ajatukset Melvillen novelliin vei itse asiassa eräs asiakas – kuinkas muuten – jolle en olisi ikinä hennonut sanoa Bartlebyn sanoin ”Mieluiten en”. Hän kiersi itsepalveluautomaatin kaukaa ja tuli tiskille pyytäen, että saisi hetken rupatella jonkun kanssa samalla, kun palauttaa kirjansa. Rouva kertoi, että oli jo miltei päättänyt jättää kirjastossa asioinnin lopullisesti, koska ei viime kerralla ollut saanut henkilökohtaista palvelua. Niin, Bartleby olisi varmaan asiakkaan kanssa samaa mieltä. Hän kun ei kopistinakaan suostunut pakkotahtiseksi tietoautomaatiksi.

 

 

lue_vahemman_logo2

Read Full Post »

Jo pelkkä Pierre Bayardin teoksen nimi, Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008), havahduttaa pohtimaan omaa suhdetta kirjoihin. Nuorena olin hyvin tunnollinen lukemiseni suhteen, kirjaa ei koskaan saanut jättää kesken, jos sen kerran oli aloittanut, osoittautui se sitten miten puuduttavaksi hyvänsä. Tylsien kohtien yli ei myöskään sopinut hyppiä, vaan teos oli luettava sanasta sanaan! Bayardin mukaan elämmekin ”yhteiskunnassa jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi” (s.12). Hän toteaa että jos lukemattomuutta pidetään tuomittavana, on lähes yhtä tuomittavaa pelkkä kirjan selaileminen. Niinpä! Juuri noin muistan ajatelleeni itsekin, kunnes aloin opiskella yliopistolla kirjallisuutta ja tenttien kirjalistat vilisivät sellaisia opuksia, joihin tuskin olisin tarttunut muuten vain. Tunnustan jättäneeni esimerkiksi Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepin lukematta (onneksi tentissä ei kysytty siitä!), enkä usko edelleenkään että tulen sitä ikinä lukemaan, voiko masentavampaa kirjan nimeä edes olla!

 

Kirjallisuuden opinnoissa kirja-alan ammattilaisen tulevaisuus alkoi myös pikkuhiljaa valjeta: maailma on täynnä kirjoja ja uusia ilmestyy jatkuvasti vaikka vanhojakaan ei olisi vielä ehtinyt lukea alta pois. Kaikkea ei vain ehdi lukea millään. Ja nyt lainaan taas Bayardia, joka lainaa Musilin romaanin, Mies vailla ominaisuuksia, henkilöhahmoa, joka musertuu kirjastossa vieraillessaan niteiden määrästä: ”’ Minä olin ennen katsos ajatellut että kun nyt lukisin vaikka kirjankin päivässä — Kolme ja puoli miljoonaa nidettä, hän vastaa!! Silloin oli arviolta seitsemässadastuhannes kirja juuri jäämässä taaksemme, mutta siitä hetkestä alkaen minä laskin taukoamatta. En viitsi rasittaa sinua yksityiskohdilla, mutta ministeriössä minä laskin sen kynällä ja paperilla vielä kerran: kymmenentuhatta vuotta olisin tarvinnut, ennen kuin sillä vauhdilla olisin saanut päätökseni toteutetuksi!'” (s. 23-24)

Todella! Turha potea siis huonoa omaatuntoa siitä, jos jättää tylsän opuksen kesken, tai sortuu selailun syntiin. Muistan tässä taannoin selailleeni enemmän tai vähemmän onnistuneesti Hotakaisen Juoksuhaudantien lukupiiriä varten ja vasta keskustelussa minulle selvisi että päähenkilö olikin kuristanut koiran eikä vanhaa miestä niin kuin olin pikalukemisestani ymmärtänyt! Tästä voisikin päätellä, että ainakaan dekkareita ei välttämättä kannata lukea selaillen, sillä niissä murhaajan ja murhatun henkilöys ovat ehkä vieläkin keskeisemmässä asemassa kuin Hotakaisen Finlandia-palkitussa romaanissa.

Mutta Pierre Bayardista vielä. Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, vaikuttaa ulkoasunsa ja takakansitekstinsä perusteella kepeältä ohjekirjalta tyyliin 1001 books you must read before you die (jota muuten en ole lukenut, joten ei siitä sitten sen enempää…). Teos on kuitenkin kaikkea muuta, se on filosofista kirjallisuusesseistiikkaa, joka avaa uusia näkökulmia lukemiseen tai oikeastaan lukemattomuuteen, sekä moniin kirjailijoihin, kuten Oscar Wildeen, jonka mielestä on hyvä uhrata kirjan lukemiselle kymmenen minuuttia ja Umberto Ecoon, jonka mukaan kirjasta voi mainiosti puhua vain kuuntelemalla ja lukemalla mitä toiset lukijat ovat siitä kertoneet. Bayard kirjoittaa humoristisella ja viihdyttävällä otteella ja tekee alaviitteissään tunnustuksia omasta lukemisestaan erilaisten lyhenteiden avulla: TK = tuntematon kirja, SK = selaillen luettu kirja, EK = (jossain yhteydessä) esiin tullut kirja, UK = unohdettu kirja. Erityistä lisäväriä kirjaan tuo myös se seikka, että Pierre Bayard opettaa itse kirjallisuutta yliopistolla.

Lopuksi Bayard esittää kiinnostavan väitteen ei-lukemisesta luovana toimintana: ”Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa. (s. 187)

Suosittelen siis Pierre Bayardin teosta lämpimästi kaikille niille, jotka potevat huonoa omaatuntoa selailemisesta tai kirjan kesken jättämisestä, kaikille niille intohimoisille lukijoille, jotka ovat vähällä lannistua kirjojen paljouden keskellä ja kaikille niille, jotka ovat joskus puhuneet jostakin kirjasta, vaikka eivät ole sitä ikinä avanneetkaan.

Ja lopuksi vielä viimeinen tunnustus: tämän kirjan kyllä luin ihan oikeasti loppuun asti, sanasta sanaan!

Read Full Post »

Kävin viime kuussa Mediapäivillä kuulemassa brittiläis-amerikkalaisen Andrew Keenen esitelmää. Keen on se yhtöisöllisten internet-palveluiden ja web 2.0:n ankara kriitikko. Bestseller-teoksessaan The Cult of the Amateur hän väittää, että internetin keskustelufoorumit, wikipediat ja blogit täyttävät tajuntamme epäluotettavasta, amatöörien tuottamasta saastasta. Hän on huolissaan luotettavan median ja itse asiassa koko kulttuurimme tulevaisuudesta. Olemme hänen mukaansa matkalla kohti katastrofia, koska meidän on kohta mahdotonta erottaa totta ja kuvitelmaa.

Olen Keenen kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Varsinkin siitä, että kulttuurillisten muistijälkien ja perinteiden katoaminen on totta vie vaarallista. Tällä on tuhoisat seuraukset niin kaunokirjallisuudelle kuin kaikelle muullekin sivistykselle. Mutta olen monessa suhteessa myös eri mieltä. En todellakaan luottaisi sokeasti ns. laatumediaan. Valtaapitävien ajattelumaailmaa mielistelevillä lehtitaloilla ja mediakonserneilla on ollut pallo hukassa jo pitkän aikaa. Niistä ei tänä päivänä löydy tippaakaan luovaa ajattelua, saati sitten kulttuurihistorian tuntemusta.

 

Saanen vielä tarkentaa asiaa kaunokirjallisuuden näkökulmasta:

On kyllä totta, että nykyisenkaltainen käsitys yksilöllisestä kaunokirjallisen teoksen tekijästä eli kirjailijasta on sangen tuore. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kaunokirjallisuus kehittyi pitkälti tiimityön ja keskustelun kautta. Jälkipolville on tästä ajasta jäänyt vain suodatettua, suullisen perinteen kuljettamaa tietoa tai sitten yksittäisiä käsikirjoituksia. Tähän asiaan liittyy myös kaikkien tuntema ”homeerinen kysymys” eli ratkaisematon kysymys Homeroksen identiteetistä: oliko hän todellinen, historiallinen henkilö vai useasta runonlaulajasta koostuvan ryhmän nimi.  Vasta myöhemmin kun kaunokirjallisuudesta tuli kauppatavaraa, syntyi myös teoksen ja  tekijänoikeuden käsitteet. Teoksen kannessa oleva tekijän nimi kertoi kuka puhuu ja kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan.

Keskustelufoorumien ja hyperteksti-kirjallisuuden myötä olemme siis tavallaan palanneet keskiaikaa edeltäneeseen tilanteeseen. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta on surullista että internetiin tuottamastamme tekstimassasta lähes kaikki tulee unohtumaan nopeasti ja lopullisesti. Samoin käy myös netissä käytävälle kirjallisuuskeskustelulle. Muistijälkiä keskusteluista ei jää ja vaivumme historiattomuuteen, jossa on olennaista vain nykyhetki. Kaikki jäljelle jäävät historialliset dokumentit aikamme rikkaasta ja moniarvoisesta ajatusmaailmasta tulevat löytymään vain Helsingin Sanomien kaltaisista yhden totuuden monoliiteistä.

Toivon tietenkin, että kaunokirjallisuutta ruodittaisiin jatkossa sivistyneesti myös valtamediassa. Tällä hetkellä näin ei ole. Raflaavammat aiheet – silikonirinnat, tekstiviestit ja jääkiekkoilijat – menevät aina ohi. Tähän on puututtava, sillä maailma alkaa muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän parikymppisen IT-nörtin fantasiamaailmaa. He ovat juuri niitä ”älypäitä”, jotka vaahtoavat yhtöisöllisyydestä ja parviälystä uusina innovaatioina!

Elämme siis monella tapaa ristiriitaisessa ja hämmentävässä ajassa…

Read Full Post »