Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Onko tämä kevät?

Perjantai-iltapäivä, mutta silti istun täällä työkoneellani. Miksiköhän ei edes kotiinlähtö innosta? Katson ikkunasta ulkona rämpiviä läpimärkiä ihmisiä, heidän ympäri kääntyviä sateenvarjojaan, bussien roiskimaa vesivyöryä, ja liikennemerkkejä, jotka heiluvat tuulessa kuin viimeistä päivää. Jos jotain hyvää pitää tästä koiranilmasta keksiä, se voisi olla se, ettei minun tarvitse pestä ikkunoita tänään, kuten olin suunnitellut.

Olen muutenkin viimeaikoina höyrynnyt kuin tuulispää ympäri maailmoja, päivitellyt nettisivuja, pitänyt lukupiirejä, lukenut, vinkannut ja kuin huomaamatta on lumi sulanut maasta ja aamut kirkastuneet. Kevät on toisille uutta luovaa aikaa, ihmiset innostuvat ja puuhaavat kaikenlaisia rästitöitään kasaan. Minä koen kevään jotenkin uuvuttavavana. Kaikki työt on saatava päätökseen ja avoimet langanpäät on saatava solmittua ennen kesän lomia (joita tietenkin odotan innolla!) ja valo paljastaa vielä kohmeisen valjun tunnelman, mikä on talven jäljiltä näkyvissä. Sen verran olen kuitenkin tsempannut ja rutistanut itsestäni irti, että olen tehnyt päätöksen jättää hyvästit teille, lukijani. En suinkaan aio paeta mihinkään maan uumeniin, mutta aion omistautua ansaittujen lomieni jälkeen selvittelemään sukulaisteni välistä sotienaikaista kirjeenvaihtoa, tulkita heidän käyttämäänsä salakieltä sekä digitoida ja arkistoida valtavan määrän vanhoja valokuvia. Eikö olekin kirjastotätimäistä? :)

So long siis, ystäväiseni ja lukijani! Se on sitten tässä.

Read Full Post »

Takaisin paratiisiin

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ainoa oikea paikka elää ja hengittää olisi Amazonian sademetsä ? Onko kovalevy sen verran täynnä, että parhaiten samalle aaltopituudelle tuntisit pääseväsi alastomien kissaihmisten ja entisten ihmissyöjien kanssa. Tekisikö mieli heittää kiristävät vaatteet puskaan ja antaa trooppisen tuulen tuivertaa viimeinenkin kaupunkiasunnon homeitiö hiuskuontalosta? Luomulaihtuminen olisi taattua, kun metsästäisit ravinnoksi itse oman tapiirisi tai mölyapinan. Löytyisikö tarkoitus elämään, jos pelastaisit pari tuntematonta intiaaniheimoa ja saisit kokaiininviljelijät telkien taakse?
Parikymppinen norjalaismies Anders C. Krogh (kirjassaan Jaguaarin voima) teki juuri tämän. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut sademetsistä ja alkuasukkaista. Aikuistuttuaan hän huomasi halveksivansa länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja päätti lähteä vuodeksi Perun ja Brasilian rajalla sijaitsevalle osittain tutkimattomalle Amazonian alueelle elääkseen luonnonmukaista elämää. Hän tiesi, että alueella asui useita intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet yhteyttä ”sivistykseen” vaan ennemminkin kadonneet saavuttamattomiin. Nämä ihmiset Anders halusi löytää ja elää heidän kanssaan täysin onnellisena ainakin vuoden. Osittain Anders onnistuikin tehtävässään mutta opittuaan matses-intiaanien kieltä ja päästyään perille kaikista uhista, joiden kanssa alkuperäiskansat joutuvat paratiisissaan elämään hänen mielipiteensä muuttui. Pelastaakseen alkuperäiskansat hänen ei suinkaan pidä jahdata niitä kaikkia luonnonlakeja uhmaten vaan ryhtyä sivistyksen parissa taistoon korruptiota, öljy-yhtiöitä, metsäyhtiöitä ja lähetystyöntekijöitä vastaan.
Andersin vuosi sademetsässä on uskomaton. On käsittämätöntä miten rohkeasti hän heittäytyy intiaaniheimon armoille ja tavoille. Intiaanit ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottavat miehen joukkoonsa. Jotain yltiöidealistista, silkkaa nuoren miehen narsismia ja Tarzan-kompleksia kirjassa kuitenkin on. Onneksi poika tulee kirjan loppumetreillä järkiinsä ja oivaltaa pakkomielteensä. Viidakkovuoden jälkeen hän on eri järjestöjen kautta saanut valtavasti hyvää aikaiseksi Amazonian intiaanien ja sademetsien pelastamiseksi ja työskentelee asian puolesta edelleen. Edelleen hän myös haaveilee elämästä intiaanien parissa. Ei auta, kirjastotäti pukekoon toppatakin päälle ja suunnatkoon tuiskussa lähiömetsikköön päätään tuulettamaan – ei ihan Amazon! Mutta ei haittaa!

Read Full Post »

Läskillä lukutaitoa

Olettehan kuulleet Läskillä lukutaitoa-kampanjasta? Millaisia ajatuksia se herättää? Olen kuullut hyvin monenlaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Noin teoriassa olen sitä mieltä, että lukutaidon edistäminen missä tahansa maassa on hyvin tärkeä asia. Tällaiseen kampanjaan liittyy tietysti ajatus siitä, kuka SAA laihduttaa. Mielestäni kampanjan sivuilla oli tehty hyvin selväksi, että ylipainoa pitää olla, että saa osallistua ja jotta tulos hyväksytään ei saa olla alipainoinen.
Olen miettinyt pitäisikö (yrittää) pudottaa muutama kilo hyvään tarkoitukseen? Entä jos en onnistukaan? Pidän herkuttelusta ja pelkään, ettei edes hyvä tarkoitus saa minua pitämään näppejäni kurissa. En tiedä. Punnitukset jatkuvat sunnuntaihin. Vielä muutama päivä aikaa päättää.

Read Full Post »

Muutoksia

Lumi ja pakkanen on jatkunut oman muistini mukaan tänä talvena ennätyksellisen pitkään pääkaupungissakin. Herkuttelin eräänä päivänä ajatuksella, että entä jos lumi ei sulaisikaan ollenkaan? Millaista olisi elää lumen keskellä ympäri vuoden? Kun on tottunut siihen, että ennemmin tai myöhemmin ensin kevät ja sitten kesä mahdollistaa toppavaatteiden komeroon sullomisen ja paljain varpain kävelyn ja jäätelön syömisen puiston penkillä auringonpaisteessa… Miltä pysyvä muutos tuntuisi? Luultavasti tyrmäävältä. Nautin lumesta kyllä: talviurheilusta ja kauniista maisemista. Mutta myös sisältäpäin katsottuna, kotini lämpimästä turvasta, ikkunasta kurkkien. En pärjäisi, jos kesää ei koskaan tulisikaan.

Äärimmäistä muutosta käsittelee myös jokin aika sitten lukemani kirja: Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Ajatuksia herättävässä kirjassa kerrotaan seitsemäntoistavuotiaasta Nellistä ja kahdeksantoistavuotiaasta Evasta. He asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa. Isän kuoleman jälkeen sisarukset jäävät kaksin. Sivilisaatio on romahtanut, sähköä ei enää ole, bensa on lopussa ja taudit tappavat ihmisiä. Apunaan tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset ja oma maalaisjärki tytöt jatkavat elämäänsä. Villiä luontoa vaarallisemmaksi osoittautuvat satunnaisesti paikalle sattuvat toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon. Nell toteaa kirjassa: ”Riiteleminenkin on ylellisyyttä, johon ei ole varaa, jos koko elämässä on enää vain yksi ihminen.”

Read Full Post »

Elokuun suuri aurinko ja tuuli, olen keskellä niittyä, maisemaa, jossa kaikki huojuu puolelta toiselle. Niityn toisella laidalla juoksee ponnaripäisiä tyttöjä pitkät saappaat jalassaan, heinä on niin korkeaa, että näyttää kuin he leijuisivat. Jatkan matkaani ratsutallille päin. Urbaani ruutumittakaava kävi ahtaaksi, pakenen pellavaharjaisten ja valkosukkaisten joukkoon. Niitä juoksee tarhassa vapaana, yksi on suomenhevonen, sillä on siro ja ilmeikäs pää, leveä otsa, korvat niin pienet, että ne juuri ja juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Ratsastajat hakevat hevosia tarhasta sisälle pilttuisiin. Ilman täyttää paksu pöly. Talleilla punapaitainen tyttö lapio lantaa ja sitten ojentautuu ihailemaan ohi kävelevää tähtiotsaa. Hevonen on aina näky, joka pysäyttää, vaikka talikonvarressakin.

Kotona kaivan esiin Ritva Haavikon kirjoittaman kirjan Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (WSOY 2003). Hän on omistanut kirjan lapsenlapselleen Lotalle, joka on hevoshullu. Kirja rikkoo hauskalla tavalla tieteiden välisiä rajoja ja tuo yhteen eripuraisia aineksia. Kirjassa risteävät hevosen kulttuurihistoria, hevonen tieteellisenä tutkimuskohteena, hevonen runoilijoiden ylistämänä, hevonen taiteen ikuistamana, hevonen urheilussa… Miksei sitä voisi käyttää myös terapiakirjana tai matkakirjana. Tai kutsua vaikka filosofiseksi tunnustukseksi ihmisen ja hevosen taittamalle yhteiselle taipaleelle.

Ehkä hämmästyttävintä on huomata, että hevonen on kiehtonut taiteen tekijöitä luolamaalausten ajoista tähän päivään saakka. Hevosta myös arvostetaan kaikissa kulttuureissa, niin islamilaisessa kuin länsimaalaisessa. Hevonen aiheena yhdistää toisiinsa Eeva-Liisa Mannerin, Salvador Dalin, Hugo Simbergin, Franz Marcin, Aimo Tukiaisen, Peter Paul Rubensin, Edvard Munchin, Eino Leinon, Sirkka Turkan, Henri Toulouse-Lautrecin, Liedon mestarin… Monet taiteilijat ovat myös hevosihmisiä, kuten vaikka valokuvaaja Sally Mann (jota Haavikko ei kyllä mainitse kirjassaan).

Kirjassa seikkailee tietenkin myös Pegasos, runoratsu, joka lentää Helikonin vuorelle, muusain mielipaikalle. Kerrotaan, että kun sen kavio osui Helikonin vuorella maahan, sen iskusta puhkesi kirkas lähde Hippokrene (hippu krene, kreik. hevosen kavio). Sivuilla laukkaa myös mm. Troijan puuhevonen, kentaurit, yksisarviset, suomenravurit, hakkapeliitat, sirkushevoset. Kirjan viimeinen luku on omistettu Valkoiselle hevoselle ja Helvi Hämäläisen Elämän hevosille. Valkoinen hevonen on Hämäläiselle runokuva elämänmatkan vaiheista. Kuolevainen ihminen voi omistaa esineitä, rikkauksia, kunniaa, rakkautta, kiintymystä, mutta Hämäläiselle valkoinen hevonen on parempi kaikkea sitä, minkä ihminen voi täällä maailmassa saada.

hevonen_taiteessa

Read Full Post »

Suomen kieltä luonnehditaan arkipuheessa kummalliseksi ja jopa vaikeammaksi kuin muut kielet. Kielen outous riippuu kai näkökulmasta. Indoeurooppalaiseen kielialueeseen kuuluvalle suomen oppiminen on varmasti vaikeampaa kuin uralilaisen kielialueen kasvatille. Toisaalta suomi on vain yksi maailman tuhansista kielistä.

Suomen kieli ei lakkaa ihmetyttämästä. Mitä tekemistä esimerkiksi äidillä on mutter-, mother– tai mamma-sanojen kanssa? Tai itäisten naapurustokielien, kuten venäjän мамочкаn tai viron eman kanssa? Äiti korvasi emo– tai emä-sanan vasta 1600-luvulla. Emo lienee vanhaa germaanista lainaa sanasta aithei tai eide. Suomen sanojen alkuperä-teoksen (1992) mukaan ei liene mahdoton ajatus, että äiti-sana ei olisikaan lainaa, vaan sen alkuperä olisi lapsen jokeltelussa. Siis näinkö kekseliäitä olemme me, sammon takojat, teemme alusta asti uutta?

Hauskoja ovat myös johdetut sanat. Esimerkiksi vetelä-sana on tietysti johdettu sanasta vesi. Vetelä tarkoittaa paitsi vetistä ja upottavaa, myös velttoa ja saamatonta. Vetelys taas merkitsee paitsi laiskaa myös kulkuria.

Entäs sitten meistä kaikista kertova sana ihminen? Sen vanhoja muotoja ovat mm. iniminen, inihminen, inehmo, ihmeno, imehno. Suurimmassa osassa suomen murteita tunnetaan sana ihminen. Muoto alkoi vakiintua kirjakielessä 1600-luvulla. 1500-luvulla sen rinnalla käytettiin vielä muotoa ihmisellinen, joka edelleen elää joissakin murteissa tarkoittaen kunnollista ihmistä. Nykykielessä ihminen-sanan johdoksena tai varianttina voi pitää myös adjektiivia inhimillinen.

Suomen kieli on verraten nuori, mutta kuinka nuori? Jos tutkijoilta tai alan asiantuntijoilta kysyisin, he varmasti esittäisivät tukun erilaisia tulkintoja ja lähestymistapoja suomen kielen syntyhistoriaan. Eri lähteistä kokoamieni tietojen mukaan suomen kielellä on ikää 2000 vuotta, tai sitten 3000. Vastaus riippuu siitä, mistä laskemme kielen itsenäisen elämän alkavan. Suomen kirjakielellä taas on ikää vajaat 500 vuotta.

Suomen sanojen alkuperä-teoksen päätoimittaja Ulla-Maija Kulonen selvittää tarkemmin kielen alkuperää: ”Perimältämme me suomalaiset olemme tietysti aivan yhtä eurooppalaisia kuin muutkin, mutta suomen kieli on tullut tänne nykyisten mordvan, marin ja udmurtin ydinalueilta, Volgan mutkan läheltä. Silloin puhuttiin uralilaista kantakieltä.”

Mutta mikään kielioppi tai kielentutkimus ei lopulta päätä, miten kieltä käytämme, minkälaisia uusia sanoja luomme. Sen teemme me arjessa itse.

Aku Ankka 14/2007 sisälsi muuten Setä Robertuksen seikkailu ”Maailman katolla”, joka Agricolan juhlavuoden kunniaksi käännettiin Agricolan aikaiselle suomen kielelle, lisää tietoa tästä linkistä: http://www.utu.fi/agricola2007/uutiset/Agricola-ankka.htmlaku acrigolana

Read Full Post »

Tänään on vietetty aprillipäivää. Oletteko päätyneet huijatuiksi vai oletteko itse keksineet hyvän aprillipilan? Itse onnistuin jekuttamaan tempulla, jonka tunnustan lainavaloksi – olen joko lukennut sen jostakin tai joskus idean kuullut joltakulta. Temppu on yksinkertainen: säästetään edellisen vuoden huhtikuun 1. päivän lehti ja tarjoillaan se muka tuoreena aamiaisella pahaa-aavistamattomalle kohteelle. Koehenkilöni aloitti lehden takasivulta ja ihan tyytyväisenä selaili melko pitkälle ennen kuin alkoi ihmetellä, nimittäin Ilkka Kanervan viimevuotista tekstiviestikohua.

Aprillipiloista on koottu ainakin yksi suomenkielinen kirjakin, Jouni Paakkisen Aprillia! Aprillia! – parhaat pilat kautta aikojen. Vielä ehditte kirjastoon ja sitten ei kun kipinkapin perheen tai kavereiden kanssa keppostelemaan. Lapsuudenkodissani aprillipiloja sai tehdä myös huhtikuun viimeisenä. Onkohan tämä käytäntö vielä voimissaan?

Moni on uumoillut, että tänään laukeaa yksi suurempikin ”aprillipila”, salaperäisen ihailijan kokosivun ilmoitus viime sunnuntain Hesarissa otsikolla ”Kadonneen jäljillä”. Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä on kysymys, kerrottakoon, että kyseisessä lehdessä oli 20 000 euroa maksanut ilmoitus, jonka avulla helsinkiläisessä ravintolassa vaaleatukkaiseen ponnaripäähän ihastunut mies etsii yhteyttä kaukoihastukseensa. Oli ihan pakko kurkistaa, mitä asiasta keskustellaan verkossa – ja kylläpäs siellä keskustellaankin (minäkin tässä joukon jatkona, myönnetään).

Tuhkimotarinaan uskovat ja kyyniset epäilijät näyttävät olevan keskusteluissa melko tasavahvasti edustettuina. Olisi tietenkin paljon hauskempaa odotella, että ihailijan adjutantit ilmaantuvat kaupungille sovittelemaan naisten jalkoja lasikenkiin. Paljon tylsempää, jos kyseessä onkin sissimarkkinointitemppu.

Read Full Post »

Arno Kotro käynnisti tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastossa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten suomettuminen näkyi koulujen historian oppikirjoissa. Kotro on syntynyt 1969, ja hänen sukupolvensa opiskeli yläasteella lähihistoriaa 1970-luvun oppikirjoista, joissa kerrottiin mm., että ”Stalin ratkaisi valtion modernisoinnin ongelman” ja Baltian maat ”liittyivät” Neuvostoliittoon.

Silloinen Weilin+Göösin kustannuspäällikkö Sirkka Suomi-Vihonen jatkaa keskustelua tämän päivän Hesarissa kirjojen tekijöiden ja kustantajien näkökulmista. Suomi-Vihosen mukaan oppikirjojen tarkka hyväksyntä oli tuolloin hyvin keskusjohtoisesti Kouluhallituksen käsissä ja historian oppikirjat muistuttivatkin kovasti toisiaan.

Viime vuonna, kun muisteltiin sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa, itselleni tuli mieleen pohtia, mitä oman kouluni historiankirjassa oikein puhuttiinkaan tästä aiheesta. Minulla on sellainen muistikuva, ettei oikein mitään. Onneksi asian voi helposti tarkistaa Pasilan kirjavaraston kokoelmista.

Read Full Post »

Unien kertominen on vaarallinen puheenaihe, yleensä ne eivät oikein muille avaudu. Sitä paitsi niiden oletettu ainutlaatuisuuskaan ei aina pidä paikkaansa. Näin kerran unta siitä, että olin kuningatar Elisabet II:n luona iltapäiväteellä. Kerroin ja päivittelin sitä monellekin ihmiselle kunnes jostakin luin, että se on hyvin tavallinen unen näyttämö eri puolilla maapalloa.

Viime yönä kuitenkin näin niin konkreettisen unen, että uskallan jakaa kokemuksen kanssanne. Hikoilin nimittäin ylioppilaskirjoitusten ainekirjoituksen kanssa (nykyisin kai äidinkielen esseekoe). Paljon tyhjää paperia ja voimistelusalin seinällä vääjäämättömästi eteenpäin kiitävät kellonviisarit. Huh-huh. Mikä ihana tunne, olla taas hereillä.

Herättyäni mieleeni muistuivat lukion äidinkielen ainekirjoituskokeet. Opettajani oli harvinaisen sympaattinen pedagogi, mutta hänen antamansa aiheet olivat aivan epätoivoisia eivätkä sytyttäneet minua millään tavalla. Siihen aikaan opettaja kirjoitti otsikot liitutauluille ennen kokeen alkua. Otsikoita oli niin paljon, että hitaimmat kirjoittajat eivät uskaltaneet odottaa niin pitkään, että hän ehti kirjoittaa kaiken tauluille. Toisinaan hän meni jo paikalleen istumaan, mutta pomppasikin sitten jonkin ajan kuluttua uudestaan ylös ja lisäili taululle uusia otsikoita. Erityisen ikävää tämä oli silloin, kun oli jo viisitoista minuuttia yrittänyt puristaa jotakin aiheesta ”Betoni, tulevaisuuden materiaali”, ja sitten esille ilmaantuikin aihe ”Rakkaus ja kuolema romaanin aiheena”.

Tuosta ensin mainitusta otsikosta luokkatoverini Kai sortui kirjoittamaan preliminääreissä. Hän oli kaiketi luokan ainoa oppilas, jonka kohdalla äidinkielen opettajamme pelkäsi reppuja. Ohje numero yksi oli koko kevään kuulunut: on kirjoitettava vain aiheesta, jonka tuntee. Jostakin syystä luontoaktivisti Kaitsu päätti kuitenkin törmätä betoniin. (En ole vielä ihan Metusalem, joten tässä kohden ihmetyttää myös, miten betoni tuolloin muka oli ”tulevaisuuden materiaali”).

”Rakkaus ja kuolema romaanin aiheena” näyttää olevan kevään 2009 ylioppilaskirjoitusten aiheita. Minulle tuli mielen vilkaista noita tämän vuoden otsikoita tarkemminkin. Minkähän niistä olisin valinnut sen aikaisella ymmärrykselläni, entä nyt?

Reaalikysymykset ehkä kannattaa ohittaa, jos haluaa säilyttää itsekunnioituksensa. Ellei sitten unesta herätettynäkin osaa määritellä ”veren, kudosnesteen ja imunesteen koostumusta ja niiden suhdetta aineenvaihdunnassa.” Itse keskityin aikoinaan historian kysymyksiin, ja luulen, että olisin kyllä nytkin läpäissyt, mutta en välttämättä kovin hohdokkaasti. (Älkää ymmärtäkö väärin, luonnontieteet kiinnostavat minua kovastikin).

Kiinnostavaa pohdittavaa aiheutuu mm. siitä, että monet otsikoiden asiasisällöt olivat omana abivuotenani täysin tuntemattomia. Kuten Mitä teemme Facebookilla? Silloin tämä olisi ollut science fiction-aihe. Sinänsä mielenkiintoista, miten olisi silloin kokenut Facebookin idean.

Suomalaisia moititaan erityisesti puhetavoiltaan epäkohteliaiksi keskieurooppalaisiin verrattuina. Pitääkö tämä väite paikkansa? Vaikeaa sanoa, kun silloin ei vielä kovin paljon matkusteltu Tukholmaa ja Roskildea pidemmälle, joten tästäkään asiasta ei olisi ollut painavaa sanottavaa. Olin nk. ”kielilinjalla”, mutta vasta koulun jätettyäni opin koristelemaan vieraskielistä puhettani sellaisilla sanoilla kuin ”please” ja ”pardon”.

Kuvatehtävinä piti tulkita Markku Laakson Elvis ja Lapinpoika-teemaa. Kiinnostavaa, kiinnostavaa. Minkälaisia tulkintoja abeilta olisi saatu, jos nämä maalaukset olisi esitelty ennen postmodernismia. Entä sitten saman taiteilijan sosialistiseen realismiin viittaavat alastomat naiset?

Olisi mukava kuulla, minkälaisia tunteita ja muistoja ylioppilaskirjoitukset tai muut koetilanteet teissä herättävät?

Read Full Post »

Taas päästiin perjantaihin.  Olen tänä vuonna omaksunut rituaalin, josta en helposti pääse eroon. Perjantaisin klo 20 uppoudun Forsytein tarun monimutkaisiin ihmissuhdekuvioihin Teemalla. Olen uskotellut itselleni, että en ole kovin helposti koukutettavaa tyyppiä, mutta huomasin tänäänkin suunnittelevani aikataulut niin, etten menetä sekuntiakaan sarjan käänteistä. En nykyään juuri koskaan talleta TV-ohjelmia, kokemukseni mukaan en kuitenkaan muista tai ehdi katsoa niitä koskaan. Pölyttymässä ovat jo nyt  aikamoiset röykkiöt vanhoja VHS-kasetteja, joihin en koskaan ole tullut merkinneeksi mitään tietoja sisällöistä, ja kokoelma on siinä mielessä käyttökelvoton. Leväperäisyyttä, joka ei ole ihan kirjastonhoidollisen etiikan mukaista.

Forsytein taru perustuu John Galsworthyn samannimiseen romaaniin, joka seuraa Forsyten suvun saagaa 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sarjasta tehtiin ensimmäinen TV-versio jo 1967 , ja monet sen nähneet ovat pitäneet sitä parempana sovituksena kuin nyt Teemalla esitettävää vuoden 2002 versiota. Minulla on hämärä muistikuva vanhemmasta versiosta mustavalkotelevision ajoilta, mutta en luultavasti silloin ollut otollisessa iässä.

Sarjan juonenkäänteissä on antiikin tragedian ja saippuaoopperan aineksia: rikkautta ja rakkautta, aviorikoksia,  juonittelua ja seurapiiriskandaaleja. Mutta se tarjoaa myös hienovaraista psykologista kuvausta, loistavaa pukudraamaa ja hienoja näyttelijöitä sekä kiinnostavia viittauksia historiallisiin tositapahtumiin.

Tunnustan, että en ole toistaiseksi jaksanut enempää kuin selailla itse kirjaa. Teosta on pidetty avainromaanina, joka kertoo kirjailijan itsensä, hänen serkkunsa Arthurin sekä serkun vaimon Adan kolmiodraaman. John Galsworthy meni myöhemmin naimisiin Adan kanssa. Myös kirja on nyt alkanut kiinnostaa minua erityisesti siitä nimensä saaneen forsyteismin käsitteen vuoksi. (Opin tämän uuden sanan aivan äskettäin). Termillä tarkoitetaan alun perin ylemmän keskiluokan omaa etua tavoittelevaa elämäntapaa (joka siinä muodossaan päättyi samoihin aikoihin kuin Forsytein tarukin), mutta se on laajentunut kuvaamaan omaisuuden itsekeskeistä kartuttamista ja muista piittaamatonta asennetta yleisemminkin. 

Viktoriaaninen aika on jatkuvasti tarjonnut kiehtovia aiheita myös nykykirjallisuudelle, esimerkkinä A.S. Byattin Riivaus. Kyseinen ajanjakso on myös paljon ollut  esillä eri alojen nykytutkimuksessa, taiteentutkimuksesta taloustieteisiin ja sosiologiaan. Molemmissa yhteyksissä on usein kiinnostavasti päädytty tarkastelemaan nykyistä elämänmenoa.

Viktoriaanisesta ajasta on minulle itsellenikin kehittynyt jonkinlainen harrastus (tosin TV-sarjassa on tällä hetkellä  jo ohitettu edvardiaaninenkin aika). Kesken blogikirjoittelun ystävä soittaa ja pyytää mukaan leffaan. En tietenkään voi lähteä ja odottaa TV-sarjan suununtaiuusintaa. ”Onko se taas joku viktoriaaninen este?”, ystävä tiedustelee.

Read Full Post »

Older Posts »