Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Onko tämä kevät?

Perjantai-iltapäivä, mutta silti istun täällä työkoneellani. Miksiköhän ei edes kotiinlähtö innosta? Katson ikkunasta ulkona rämpiviä läpimärkiä ihmisiä, heidän ympäri kääntyviä sateenvarjojaan, bussien roiskimaa vesivyöryä, ja liikennemerkkejä, jotka heiluvat tuulessa kuin viimeistä päivää. Jos jotain hyvää pitää tästä koiranilmasta keksiä, se voisi olla se, ettei minun tarvitse pestä ikkunoita tänään, kuten olin suunnitellut.

Olen muutenkin viimeaikoina höyrynnyt kuin tuulispää ympäri maailmoja, päivitellyt nettisivuja, pitänyt lukupiirejä, lukenut, vinkannut ja kuin huomaamatta on lumi sulanut maasta ja aamut kirkastuneet. Kevät on toisille uutta luovaa aikaa, ihmiset innostuvat ja puuhaavat kaikenlaisia rästitöitään kasaan. Minä koen kevään jotenkin uuvuttavavana. Kaikki työt on saatava päätökseen ja avoimet langanpäät on saatava solmittua ennen kesän lomia (joita tietenkin odotan innolla!) ja valo paljastaa vielä kohmeisen valjun tunnelman, mikä on talven jäljiltä näkyvissä. Sen verran olen kuitenkin tsempannut ja rutistanut itsestäni irti, että olen tehnyt päätöksen jättää hyvästit teille, lukijani. En suinkaan aio paeta mihinkään maan uumeniin, mutta aion omistautua ansaittujen lomieni jälkeen selvittelemään sukulaisteni välistä sotienaikaista kirjeenvaihtoa, tulkita heidän käyttämäänsä salakieltä sekä digitoida ja arkistoida valtavan määrän vanhoja valokuvia. Eikö olekin kirjastotätimäistä? :)

So long siis, ystäväiseni ja lukijani! Se on sitten tässä.

Mainokset

Read Full Post »

Takaisin paratiisiin

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ainoa oikea paikka elää ja hengittää olisi Amazonian sademetsä ? Onko kovalevy sen verran täynnä, että parhaiten samalle aaltopituudelle tuntisit pääseväsi alastomien kissaihmisten ja entisten ihmissyöjien kanssa. Tekisikö mieli heittää kiristävät vaatteet puskaan ja antaa trooppisen tuulen tuivertaa viimeinenkin kaupunkiasunnon homeitiö hiuskuontalosta? Luomulaihtuminen olisi taattua, kun metsästäisit ravinnoksi itse oman tapiirisi tai mölyapinan. Löytyisikö tarkoitus elämään, jos pelastaisit pari tuntematonta intiaaniheimoa ja saisit kokaiininviljelijät telkien taakse?
Parikymppinen norjalaismies Anders C. Krogh (kirjassaan Jaguaarin voima) teki juuri tämän. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut sademetsistä ja alkuasukkaista. Aikuistuttuaan hän huomasi halveksivansa länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja päätti lähteä vuodeksi Perun ja Brasilian rajalla sijaitsevalle osittain tutkimattomalle Amazonian alueelle elääkseen luonnonmukaista elämää. Hän tiesi, että alueella asui useita intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet yhteyttä ”sivistykseen” vaan ennemminkin kadonneet saavuttamattomiin. Nämä ihmiset Anders halusi löytää ja elää heidän kanssaan täysin onnellisena ainakin vuoden. Osittain Anders onnistuikin tehtävässään mutta opittuaan matses-intiaanien kieltä ja päästyään perille kaikista uhista, joiden kanssa alkuperäiskansat joutuvat paratiisissaan elämään hänen mielipiteensä muuttui. Pelastaakseen alkuperäiskansat hänen ei suinkaan pidä jahdata niitä kaikkia luonnonlakeja uhmaten vaan ryhtyä sivistyksen parissa taistoon korruptiota, öljy-yhtiöitä, metsäyhtiöitä ja lähetystyöntekijöitä vastaan.
Andersin vuosi sademetsässä on uskomaton. On käsittämätöntä miten rohkeasti hän heittäytyy intiaaniheimon armoille ja tavoille. Intiaanit ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottavat miehen joukkoonsa. Jotain yltiöidealistista, silkkaa nuoren miehen narsismia ja Tarzan-kompleksia kirjassa kuitenkin on. Onneksi poika tulee kirjan loppumetreillä järkiinsä ja oivaltaa pakkomielteensä. Viidakkovuoden jälkeen hän on eri järjestöjen kautta saanut valtavasti hyvää aikaiseksi Amazonian intiaanien ja sademetsien pelastamiseksi ja työskentelee asian puolesta edelleen. Edelleen hän myös haaveilee elämästä intiaanien parissa. Ei auta, kirjastotäti pukekoon toppatakin päälle ja suunnatkoon tuiskussa lähiömetsikköön päätään tuulettamaan – ei ihan Amazon! Mutta ei haittaa!

Read Full Post »

Läskillä lukutaitoa

Olettehan kuulleet Läskillä lukutaitoa-kampanjasta? Millaisia ajatuksia se herättää? Olen kuullut hyvin monenlaisia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Noin teoriassa olen sitä mieltä, että lukutaidon edistäminen missä tahansa maassa on hyvin tärkeä asia. Tällaiseen kampanjaan liittyy tietysti ajatus siitä, kuka SAA laihduttaa. Mielestäni kampanjan sivuilla oli tehty hyvin selväksi, että ylipainoa pitää olla, että saa osallistua ja jotta tulos hyväksytään ei saa olla alipainoinen.
Olen miettinyt pitäisikö (yrittää) pudottaa muutama kilo hyvään tarkoitukseen? Entä jos en onnistukaan? Pidän herkuttelusta ja pelkään, ettei edes hyvä tarkoitus saa minua pitämään näppejäni kurissa. En tiedä. Punnitukset jatkuvat sunnuntaihin. Vielä muutama päivä aikaa päättää.

Read Full Post »

Muutoksia

Lumi ja pakkanen on jatkunut oman muistini mukaan tänä talvena ennätyksellisen pitkään pääkaupungissakin. Herkuttelin eräänä päivänä ajatuksella, että entä jos lumi ei sulaisikaan ollenkaan? Millaista olisi elää lumen keskellä ympäri vuoden? Kun on tottunut siihen, että ennemmin tai myöhemmin ensin kevät ja sitten kesä mahdollistaa toppavaatteiden komeroon sullomisen ja paljain varpain kävelyn ja jäätelön syömisen puiston penkillä auringonpaisteessa… Miltä pysyvä muutos tuntuisi? Luultavasti tyrmäävältä. Nautin lumesta kyllä: talviurheilusta ja kauniista maisemista. Mutta myös sisältäpäin katsottuna, kotini lämpimästä turvasta, ikkunasta kurkkien. En pärjäisi, jos kesää ei koskaan tulisikaan.

Äärimmäistä muutosta käsittelee myös jokin aika sitten lukemani kirja: Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Ajatuksia herättävässä kirjassa kerrotaan seitsemäntoistavuotiaasta Nellistä ja kahdeksantoistavuotiaasta Evasta. He asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa. Isän kuoleman jälkeen sisarukset jäävät kaksin. Sivilisaatio on romahtanut, sähköä ei enää ole, bensa on lopussa ja taudit tappavat ihmisiä. Apunaan tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset ja oma maalaisjärki tytöt jatkavat elämäänsä. Villiä luontoa vaarallisemmaksi osoittautuvat satunnaisesti paikalle sattuvat toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon. Nell toteaa kirjassa: ”Riiteleminenkin on ylellisyyttä, johon ei ole varaa, jos koko elämässä on enää vain yksi ihminen.”

Read Full Post »

Elokuun suuri aurinko ja tuuli, olen keskellä niittyä, maisemaa, jossa kaikki huojuu puolelta toiselle. Niityn toisella laidalla juoksee ponnaripäisiä tyttöjä pitkät saappaat jalassaan, heinä on niin korkeaa, että näyttää kuin he leijuisivat. Jatkan matkaani ratsutallille päin. Urbaani ruutumittakaava kävi ahtaaksi, pakenen pellavaharjaisten ja valkosukkaisten joukkoon. Niitä juoksee tarhassa vapaana, yksi on suomenhevonen, sillä on siro ja ilmeikäs pää, leveä otsa, korvat niin pienet, että ne juuri ja juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Ratsastajat hakevat hevosia tarhasta sisälle pilttuisiin. Ilman täyttää paksu pöly. Talleilla punapaitainen tyttö lapio lantaa ja sitten ojentautuu ihailemaan ohi kävelevää tähtiotsaa. Hevonen on aina näky, joka pysäyttää, vaikka talikonvarressakin.

Kotona kaivan esiin Ritva Haavikon kirjoittaman kirjan Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (WSOY 2003). Hän on omistanut kirjan lapsenlapselleen Lotalle, joka on hevoshullu. Kirja rikkoo hauskalla tavalla tieteiden välisiä rajoja ja tuo yhteen eripuraisia aineksia. Kirjassa risteävät hevosen kulttuurihistoria, hevonen tieteellisenä tutkimuskohteena, hevonen runoilijoiden ylistämänä, hevonen taiteen ikuistamana, hevonen urheilussa… Miksei sitä voisi käyttää myös terapiakirjana tai matkakirjana. Tai kutsua vaikka filosofiseksi tunnustukseksi ihmisen ja hevosen taittamalle yhteiselle taipaleelle.

Ehkä hämmästyttävintä on huomata, että hevonen on kiehtonut taiteen tekijöitä luolamaalausten ajoista tähän päivään saakka. Hevosta myös arvostetaan kaikissa kulttuureissa, niin islamilaisessa kuin länsimaalaisessa. Hevonen aiheena yhdistää toisiinsa Eeva-Liisa Mannerin, Salvador Dalin, Hugo Simbergin, Franz Marcin, Aimo Tukiaisen, Peter Paul Rubensin, Edvard Munchin, Eino Leinon, Sirkka Turkan, Henri Toulouse-Lautrecin, Liedon mestarin… Monet taiteilijat ovat myös hevosihmisiä, kuten vaikka valokuvaaja Sally Mann (jota Haavikko ei kyllä mainitse kirjassaan).

Kirjassa seikkailee tietenkin myös Pegasos, runoratsu, joka lentää Helikonin vuorelle, muusain mielipaikalle. Kerrotaan, että kun sen kavio osui Helikonin vuorella maahan, sen iskusta puhkesi kirkas lähde Hippokrene (hippu krene, kreik. hevosen kavio). Sivuilla laukkaa myös mm. Troijan puuhevonen, kentaurit, yksisarviset, suomenravurit, hakkapeliitat, sirkushevoset. Kirjan viimeinen luku on omistettu Valkoiselle hevoselle ja Helvi Hämäläisen Elämän hevosille. Valkoinen hevonen on Hämäläiselle runokuva elämänmatkan vaiheista. Kuolevainen ihminen voi omistaa esineitä, rikkauksia, kunniaa, rakkautta, kiintymystä, mutta Hämäläiselle valkoinen hevonen on parempi kaikkea sitä, minkä ihminen voi täällä maailmassa saada.

hevonen_taiteessa

Read Full Post »

Suomen kieltä luonnehditaan arkipuheessa kummalliseksi ja jopa vaikeammaksi kuin muut kielet. Kielen outous riippuu kai näkökulmasta. Indoeurooppalaiseen kielialueeseen kuuluvalle suomen oppiminen on varmasti vaikeampaa kuin uralilaisen kielialueen kasvatille. Toisaalta suomi on vain yksi maailman tuhansista kielistä.

Suomen kieli ei lakkaa ihmetyttämästä. Mitä tekemistä esimerkiksi äidillä on mutter-, mother– tai mamma-sanojen kanssa? Tai itäisten naapurustokielien, kuten venäjän мамочкаn tai viron eman kanssa? Äiti korvasi emo– tai emä-sanan vasta 1600-luvulla. Emo lienee vanhaa germaanista lainaa sanasta aithei tai eide. Suomen sanojen alkuperä-teoksen (1992) mukaan ei liene mahdoton ajatus, että äiti-sana ei olisikaan lainaa, vaan sen alkuperä olisi lapsen jokeltelussa. Siis näinkö kekseliäitä olemme me, sammon takojat, teemme alusta asti uutta?

Hauskoja ovat myös johdetut sanat. Esimerkiksi vetelä-sana on tietysti johdettu sanasta vesi. Vetelä tarkoittaa paitsi vetistä ja upottavaa, myös velttoa ja saamatonta. Vetelys taas merkitsee paitsi laiskaa myös kulkuria.

Entäs sitten meistä kaikista kertova sana ihminen? Sen vanhoja muotoja ovat mm. iniminen, inihminen, inehmo, ihmeno, imehno. Suurimmassa osassa suomen murteita tunnetaan sana ihminen. Muoto alkoi vakiintua kirjakielessä 1600-luvulla. 1500-luvulla sen rinnalla käytettiin vielä muotoa ihmisellinen, joka edelleen elää joissakin murteissa tarkoittaen kunnollista ihmistä. Nykykielessä ihminen-sanan johdoksena tai varianttina voi pitää myös adjektiivia inhimillinen.

Suomen kieli on verraten nuori, mutta kuinka nuori? Jos tutkijoilta tai alan asiantuntijoilta kysyisin, he varmasti esittäisivät tukun erilaisia tulkintoja ja lähestymistapoja suomen kielen syntyhistoriaan. Eri lähteistä kokoamieni tietojen mukaan suomen kielellä on ikää 2000 vuotta, tai sitten 3000. Vastaus riippuu siitä, mistä laskemme kielen itsenäisen elämän alkavan. Suomen kirjakielellä taas on ikää vajaat 500 vuotta.

Suomen sanojen alkuperä-teoksen päätoimittaja Ulla-Maija Kulonen selvittää tarkemmin kielen alkuperää: ”Perimältämme me suomalaiset olemme tietysti aivan yhtä eurooppalaisia kuin muutkin, mutta suomen kieli on tullut tänne nykyisten mordvan, marin ja udmurtin ydinalueilta, Volgan mutkan läheltä. Silloin puhuttiin uralilaista kantakieltä.”

Mutta mikään kielioppi tai kielentutkimus ei lopulta päätä, miten kieltä käytämme, minkälaisia uusia sanoja luomme. Sen teemme me arjessa itse.

Aku Ankka 14/2007 sisälsi muuten Setä Robertuksen seikkailu ”Maailman katolla”, joka Agricolan juhlavuoden kunniaksi käännettiin Agricolan aikaiselle suomen kielelle, lisää tietoa tästä linkistä: http://www.utu.fi/agricola2007/uutiset/Agricola-ankka.htmlaku acrigolana

Read Full Post »

Tänään on vietetty aprillipäivää. Oletteko päätyneet huijatuiksi vai oletteko itse keksineet hyvän aprillipilan? Itse onnistuin jekuttamaan tempulla, jonka tunnustan lainavaloksi – olen joko lukennut sen jostakin tai joskus idean kuullut joltakulta. Temppu on yksinkertainen: säästetään edellisen vuoden huhtikuun 1. päivän lehti ja tarjoillaan se muka tuoreena aamiaisella pahaa-aavistamattomalle kohteelle. Koehenkilöni aloitti lehden takasivulta ja ihan tyytyväisenä selaili melko pitkälle ennen kuin alkoi ihmetellä, nimittäin Ilkka Kanervan viimevuotista tekstiviestikohua.

Aprillipiloista on koottu ainakin yksi suomenkielinen kirjakin, Jouni Paakkisen Aprillia! Aprillia! – parhaat pilat kautta aikojen. Vielä ehditte kirjastoon ja sitten ei kun kipinkapin perheen tai kavereiden kanssa keppostelemaan. Lapsuudenkodissani aprillipiloja sai tehdä myös huhtikuun viimeisenä. Onkohan tämä käytäntö vielä voimissaan?

Moni on uumoillut, että tänään laukeaa yksi suurempikin ”aprillipila”, salaperäisen ihailijan kokosivun ilmoitus viime sunnuntain Hesarissa otsikolla ”Kadonneen jäljillä”. Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä on kysymys, kerrottakoon, että kyseisessä lehdessä oli 20 000 euroa maksanut ilmoitus, jonka avulla helsinkiläisessä ravintolassa vaaleatukkaiseen ponnaripäähän ihastunut mies etsii yhteyttä kaukoihastukseensa. Oli ihan pakko kurkistaa, mitä asiasta keskustellaan verkossa – ja kylläpäs siellä keskustellaankin (minäkin tässä joukon jatkona, myönnetään).

Tuhkimotarinaan uskovat ja kyyniset epäilijät näyttävät olevan keskusteluissa melko tasavahvasti edustettuina. Olisi tietenkin paljon hauskempaa odotella, että ihailijan adjutantit ilmaantuvat kaupungille sovittelemaan naisten jalkoja lasikenkiin. Paljon tylsempää, jos kyseessä onkin sissimarkkinointitemppu.

Read Full Post »

Older Posts »