Yhteisöllisyyttä haasteblogeissa

Keskustelupalstat, chatit ym. ovat osa nettiyhteisöllisyyttä, mutta onko tarjolla muunlaista yhteisöllisyyttä sellaisille, jotka eivät halua osallistua sinne tänne rönsyileviin verkkokeskusteluihin? Jotain johon voi ottaa osaa ilman reaaliaikaisuuden pakkoa? Kenties omilla sanoillaan ja kuvillaan?

Kyllä, itseasiassa paljonkin. Yksi mahdollisuus kokea verkkoyhteisöllisyyttä on osallistuminen erilaisten haasteblogien toimintaan. Niissä ideana on jokaviikkoinen (tai harvemmin) annettu haaste, johon osallistujat vastavat omissa blogeissaan. Eri haasteblogeissa innostetaan esimerkiksi kirjoittamaan runoja, tarinoita tai pakinoita, valokuvaamaan kissoja tai vaihtuvia aiheita, askartelemaan ja taiteilemaan.

Haasteblogia pyörittävät henkilöt keräävät usein linkkilistoja osallistujien jättämien kommenttien perusteella ja linkkien kautta muut osallistujat löytävät tiensä toisten töiden pariin. Kynnys osallistua näyttää olevan mukavan matalalla ja osallistujat vaikuttavat innostuneilta ja kannustavilta. Tämä on hauskaa verkkoyhteisöllisyyttä, jossa osallistujien ikäjakauma lienee laaja.

Olen koonnut tähän pienen listan löytämistäni yhteisöllisistä blogeista. Sinne vain pyörimään ja osallistumaan! Oma blogi on kaikissa osallistumisen edellytys, joten oma blogi pystyyn vain.

Olisi muuten kiinnostavaa lukea onko kukaan blogiani lukevista osallistunut haasteblogien toimintaan ja millaisia kokemuksia niistä on saanut. Lisään mielelläni listaan puuttuvia blogeja.

 

Sitten asiaan:

 

INSPIROIDU – suomalainen skräppäyshaasteblogi
Kissakuvahaaste – vaihtuvia näkökulmia kissavalokuviin
Kollaasimania – kollaasiaskartelua, uusi haaste viikottain
Luova lauantai – halutaan innostaa ihmisiä kuvataiteen pariin; blogi on ollut tauolla mutta kommenttien perusteella näyttää siltä, että toiminta jatkuu uuden vetäjän suojissa
Omituisten ompelijoiden kerho – Tekeleet- ja Dotee Doll -osiot
Pakinaperjantai – kirjoita pakina viikoittain vaihtuvasta aiheesta
Runotorstai – joka viikko annetaan sana-, teksti- tai kuvahaaste, jonka pohjalta osallistujat kirjoittavat runon; haastemäärän perusteella haasteblogien äiti
Tarinamaanantai – joka toinen maanantai uusi tarinan aihe
Valokuvatorstai – Runotorstain rinnakkaisblogi eli samaan haasteeseen vastataan valokuvin; Blogistanian ehkä suosituin haasteblogi ja Runotorstain rinnalla ilmeisesti sitten haasteblogien isä.

Advertisement

Read Full Post »

Voimasta ja hauraudesta

Kun valkokankaan vaihtuvien valojen ja varjojen läpi kulkee henkilö, jonka ääriviivat tuntuvat muita näyttelijöitä tarkemmilta, kun hän tuntuu loistavan omaa läsnäoloaan ja hänen samaan aikaan tietää olevan paitsi Se Näyttelijä myös roolihahmonsa, olemmeko silloin kohdanneet Todellisen Tähden? Tätä olen pohtinut usein ja nyt viimeksi luettuani Paul Newmanin kuolemasta.

Minusta Newman oli ja on yksi valkokankaan valovoimaisimmista tähdistä. Omaa läsnäoloaan roolihahmolleen luovuttava, vankkarajainen ja hallittu hurjimmissakin rooleissaan. Kissa kuumalla katolla, Kadun kuningas, Butch ja Kid, Harper, Puhallus, Lämäri. Elokuvia moneen makuun, mutta mikään noista ei ole minulle tärkein ja vaikuttavin Newman-elokuva. Minulle läheisin on vuonna 1994 valmistunut Kukaan ei ole täydellinen (Nobody’s Fool). Paul Newman esittää eläkeikää lähestyvää Sully Sullivania, joka asuu vanhan vuokraemäntänsä (Jessica Tandy) yläkerrassa. Pikkukaupungissa elevän omapäisen Sullyn elämää saapuu mutkistamaan takaisin kotikaupunkiin muuttavan pojan perhe. Lisäongelmia tuo miehen eläkehakemuksen aiheuttamat kiemurat.

Elokuva ei näytä suuren budjetin filmiltä, vaikka siinä näyttelevät myös Bruce Willis ja Melanie Griffith. Farkkuihin ja ruudulliseen flanellipaitaan pukeutunut Newman hallitsee elokuvaa. Elämän jäljet näkyvät hänessä, mikään hollywoodilainen tähtikultti ei himmennä hänen omaa sisäistä loistoaan. Jos elokuva ei ole tuttu, pienen trailerin voi katsella tämän linkin takaa.

Olen pohdiskellut miksi juuri Nobody’s Fool menee listallani ohi muiden Newmanin elokuvien, vaikka minunkin polveni ovat notkahtaneet nuoren Paulin kuvien ja elokuvien edessä. Vastauksen antoi Michael Caine. Katselin elokuvaa Hiljainen amerikkalainen (2002), jonka pääosassa liki seitsemänkymppinen Caine loistaa ja pohdin mistä hänen niin vakuuttava ja vaikuttava läsnäolonsa syntyy. Vähitellen elokuvan mittaan vastaus muotoutui: voiman ja haurauden liitosta.

Sekä Newman että Caine näyttävät kypsän iän elokuvissaan miten voimakkaan ja miehekkään sankarin kuva alkaa säröillä reunoistaan, hauraus ja uudenlainen inhimillinen pehmeys tuo syvyyttä rooleihin. Toki nämä piirteet on (ehkä) kirjoitettu rooliin jo käsikirjoitusvaiheessa, mutta tarvitaan todellinen taitaja välittämään ne niin, että elokuvateatterin tai kotikatsomon istuimella katsoja aistii hahmoon piiloutuneen surun ja haaveiden hapertumisen sekä sen, miten henkilö on lopultakin sujut elämän rajallisuuden kanssa. Tarvitaan suurta näyttelijäntaitoa, elämänymmärrystä ja -kokemusta sekä iso ripaus Todellista ja Aitoa Tähteyttä paljastamaan meille katsojille ihmisen elämään sisältyvä voima ja hauraus.

 

                                          Paul Newman (1925-2008)

Read Full Post »

Totuus Helsingin Roccamatioista

Nimi on joskus suurin houkutus tarttua kirjaan. Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille, Sivuja päiväkirjasta, joka löytyi pitkänmatkan bussiin jätetystä kenkälaatikosta jostain Oklahoman Tulsan ja Kentuckyn Louisvillen väliltä, Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää, Itkuvirsiä Naurusaarilta, Totuus Helsingin Roccamatioista.

 

Kanadalaisen Yann Martelin alun perin vuonna 1993 ilmestynyt neljän novellin kokoelma Totuus Helsingin Roccamatioista on julkaistu tänä vuonna suomeksi ja sen niminovelli herätti kiinnostukseni – mitähän kanadalaiskirjailija Helsingistä kirjoittaa. No eipä mitään. Novellin kertoja, 23-vuotias nuorukainen, kieltäytyy paljastamasta lukijoille Roccamatioiden tarinaa, edes miten, miksi ja mistä italialainen suku on Suomeen tullut.

 

Roccamatiot syntyvät sairaalavuoteen vierellä, mihin teoksen tarinan ytimen hyvin tavoittava Timo Mänttärin tekemä kansikin viittaa. Kertojan 19-vuotias ystävä Paul on saanut verensiirrossa AIDSin, mikään novellin ajankohdan eli vuoden 1986 lääkkeistä ei suo kuin hetken helpotuksen. Kuolemaa kohti vääjäämättömästi kulkevan Paulin ja häntä usein tapaamassa käyvän ystävän aika käy absurdisti välillä pitkäksi ja älyllistä toimintaa saadakseen he kehittävät Helsingissä asuvan Roccamatioiden perheen, jonka elämästä he päättävät kertoa jokaiselle 1900-luvun vuodelle sijoittuvan tarinan. Tarinan taustana on aina jokin kyseisen vuoden historiallinen tarina eikä mikään niistä liity Helsinkiin.

 

Nämä historialliset faktat ja kertomukset kertoja paljastaa. Historian tapahtumat ja Paulin hurjaa vauhtia etenevä sairaus ja fyysinen rappeutuminen lomittuvat toisiinsa ja kertovat paitsi yksityistä kauhutarinaa myös 1900-luvun paradokseista: pelastavista lääkkeistä, sodista, vainoista, äänielokuvan synnystä ja vetoketjun patentoinnista. Hieman yli kuusikymmensivuinen novelli kertoo paljon ihmisestä ja viime vuosisadasta. Alkuperäinen nimi The Facts Behind the Helsinki Roccamatios vastaakin sisältöä paremmin.

 

Martel kirjoittaa erinomaisesti. Lukija näkee Paulin kärsimyksen ja hänen perheensä surun kertojan ja hänen tunteidensa kautta. Kirjailija väistää sentimentaalisuuden, hän kuvaa Paulin fyysisiä muutoksia realistisen suoraan, vaikka omien sanojensa mukaan ei kerro kaikkea. Samalla hänen syvä kiintymyksensä ja myötätuntonsa ystäväänsä kohtaan loistaa jokaiselta sivulta.

 

Ja niin koskettavasti Martel tarinansa kertoo, että toiseksi viimeisellä sivulla alan itkeä ja saan vain vaivoin luettua novellin loppuun. Suljen kirjan ja päätän palata muihin novelleihin myöhemmin.

Read Full Post »

Kivijalkaamme kaadetaan

Tänään 19.9.2008 tulee kuluneeksi 100 vuotta lukijoiden rakastaman Mika Waltarin syntymästä. Vuosi onkin ollut lukijoiden juhlaa: paljon kiinnostavia yleisötapahtumia ja kirjojen uusintapainoksia.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 175 vuotta kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven syntymästä, mutta hän ei enää silloin ole kansalliskirjailijamme, mikäli Image-lehteä on uskominen. Lehti on julistanut nettiäänestyksen, jonka kautta  maallemme etsitään uutta kansalliskirjailijaa. Sanataiteemme keulakuvaksi Kivi on kuulemma ”hieman nuhjaantunut”. Uuden kansalliskirjailijan tulisi täyttää seuraavat kriteerit: hänen on oltava elossa ja julkaissut 2000-luvulla, teosten pitää lisäksi kertoa jotakin olennaista suomalaisuudesta. Imagen esiraati on valinnut joukon ehdokkaita, mutta muitakin saa äänestää. Uusi kansalliskirjailija seppelöidään Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Kansalliskirjailijavaali on ollut aikamoinen mediapläjäys, ennakkotietoja tilanteesta on kuulemma annettu ainakin joillekin radioasemille. Eilinen Ilta-Sanomat esittelee muutamia suosikkikandidaatteja seuraavasti:

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos on tämän syksyn myyntihitti, josta on tulossa toinen painos. Jari Tervon romaanin Troikan  25 000 painoksesta myytiin ensimmäisellä viikolla 10 000 nidettä. Kari Hotakaisen ansiotulot vuonna 2006 olivat xx euroa.

On selvää, että Aleksis Kivi on tuomittu väistymään, hänhän ansaitsi koko uransa aikana vain vaivaiset 1800 markkaa. Edellä lueteltujen kirjailijoiden puolustukseksi täytyy sanoa, että mainitut perusteet ovat Ilta-Sanomien toimituksellisia  kukkasia. Haastattelussa Hotakainen järkyttyy, kun saa tietää, että Imagen sivuilla Kiven kasvojen päälle on vedetty ruksi, Härkönen ei halua kommentoida koko asiaa, ja Tervo on viisaasti tavoittamattomissa.

Ehkä Imagessa on oltu hieman huumorimielelläkin liikkeellä (ainakin toivon niin). Käykääpä vilkaisemassa, minkälaisia kirjailijanimiä on tarjolla, ja kertokaa mielipiteenne. Onko uuden kansalliskirjailijuuden ajatus nykypäivänä enää mahdollinenkaan?  Itse olen sitä mieltä, että tällaisen arvonimen ansaitsevan kirjailijan pitäisi olla aika ristiriitainenkin hahmo oman aikakautensa lukijoille. Niinhän Kivi ja Waltarikin olivat. Tai ajatelkaapa vaikka Väinö Linnaa.

Waltarin syntymäpäivänä tuli nyt sitten kirjoitettua enemmän Kivestä. Uskon, että Waltari olisi ymmärtänyt.

Read Full Post »

Mikä meni pieleen?

Ratikkamatkani takkuili eilen illalla töistä palatessa. Vasta aamun uutisista kävi selville, mistä oli kysymys – olin joutunut Töhryfestin jälkimaininkeihin. Vähän jo osasin ennakkoon  aavistellakin syytä, sillä sattumalta myöhemmin metrossa matkustin  samassa penkissä kahden paikalta poistuneen nuoren kanssa. Myöhempien uutisten valossa heidän välillään käyty keskustelu oli mielenkiintoinen. Graffiteja vastaan kohdistuvasta nollatoleranssista ei niinkään keskusteltu, enemmänkin nuorten toiminnan kaventamisesta ylipäätään.

Graffiti-taidetta parhaimmillaan

Kysymys siitä, ovatko graffitit taidetta, tuntuu asian ympärillä vellovan riidan melskeissä olevan melkein epäolennainen. En minäkään ole sitä mieltä, että kuka tahansa voisi vapaasti merkkailla julkista tai yksityistä omaisuutta – tai luontoa, kuten toisinaan näkee. Mutta jos eri näkemyksistä ei voida edes keskustella, ollaan aika oudoilla vesillä. En tunne asiaa kovin hyvin, mutta esimerkiksi toteuttamatta jäänyt ehdotus siitä, että osa Stop töhryille-kampanjan rahoituksesta olisi käytetty  nuorten taideopetuksen tukemiseen, vaikuttaa ihan hyvältä. Jopa luvanvaraisina tehdyt työt on nyt Helsingissä maalattu piiloon.

Toisaalla kun tosiaan mennään ihan toisaalla. Esimerkiksi Lontoossa graffitien maalaajan Banksyn työt ovat nousseet jopa puolen miljoonan euron arvoisiksi. Ainakin kaksi niistä viime vuonna tuhottiin kaupungin työntekijöiden toimesta, vahingossa. Kun graffititaiteen arvo on noussut niin paljon, että seiniä ja muureja aletaan varastella, ollaan jo kehityksen toisessa ääripäässä. Helsingin pitäisi nyt saada tämä oma ongelmansa selvitettyä.

Kaikenlaisia uusia aktivismin ja kansalaistottelemattomuuden muotoja on alkanut nousta esiin. Ympäristön vehreyttäminen, guerilla gardening, tai ruuan kasvattaminen kaupungissa ovat esimerkkejä näistä. Istutusiskut on meillä otettu vastaan aika rauhallisin mielin vaikka kyllähän tietämättömyydellä voidaan niidenkin kautta aiheuttaa ongelmia ympäristölle.

Jostakin syystä tuli mieleeni Jean Gionon kirja Mies joka istutti puita. Piti ihan tarkistaa, mitä siinä kerrotaan miehestä, joka kasvattaa metsää siemeniä kylvämällä. ”Siementen sijaan yritän kylvää ideoita samalla sitkeydellä. Tulevaisuuden tavoitteenani on luoda liikkuva ja monialainen akatemia, joka keskittyy taiteen, ekologian ja ympäristön kysymyksiin”.

Read Full Post »

Masennuksesta, pikakelauksella

Tuomas Enbusken odotettu ohjelmasarja Epäkorrektia käynnistyi eilen TV1:llä enkä minäkään halunnut jättää sitä väliin. Hesarin ennakkopuffissa Enbuskea muuten taas mainostettiin ”kulttuuritätien suosikkina”, kiitos Radio YLE 1:llä lähetettävän keskustelusarjan.  Keski-ikäiset naiset ovat ahkeria kulttuuripalvelujen käyttäjiä, mutta kaiketi heidän suosionsa on sitten joillekin kuolemansuudelma. Nämä radio-ohjelmat ovat joka tapauksessa olleet hyvin toimitettuja ja aiheet kiinnostavia.

Enbuske avasi eilen keskustelua otsikolla ”Masennus on tekosyy”. Lähtökohta oli mielenkiintoinen, sillä tutkimusten mukaan masennus ei olisi Suomessa lisääntynyt, masennuksen diagnosointi ja masennuslääkkeiden käyttö sen sijaan ovat. Ja masennuksesta ja sen hoidosta kertovien kirjojen lainaaminen kirjastoista. Olenko ainoa, jossa ohjelman väittämät kuitenkin herättivät vastarintaa?

Kun puhumme masennuksesta sairautena tai masennuksesta tunteena, jota kai me kaikki joskus koemme, puhumme ihan eri asioista. Tämä ei kovin hyvin tullut esille keskusteluissa. Asiassa mentiin muutenkin eteen päin aikamoisella pikakelauksella eikä vastapuolen todistajia oltu kutsuttu paikalle. Ymmärrän, että ohjelman tarkoitus olikin provosoida ja periaatteessa ohjelman perusidea on virkistävä. Mutta silti. Esko Aho patisteli keväällä Maikkarilla masentuneita pätkätöihin ja lenkille, ja sai vastaansa vastalauseiden ryöpyn. Saa nähdä, miten tässä käy. Jään odottamaan seuraavia ohjelmia.

Read Full Post »

Politiikka on loistava näytelmä (joskus)

Vaalikirjat ovat kirjallisuudenlaji, joka yleensä on syytä kiertää mahdollisimman kaukaa. Onneksi poikkeuksiakin on. Kirjailija Yasmina Reza seurasi presidentti Nicolas Sarkozyn vaalikampanjaa vuoden ajan ja kirjoitti havainnoistaan dokumenttiromaanin L’Aube le soir ou la nuit. Teos on äskettäin ilmestynyt suomeksi nimellä Sarastus – Vuosi Nicolas Sarkozyn kanssa. Reza on tunnettu vasemmistointellektuelli, joten ei ole ihme, että kirja oikeistolaisesta presidenttiehdokkaasta herätti molemmissa leireissä närästystä jo ennakkoon. Kirjoittamisprosessin aikana Reza pääsee seuraamaan Sarkozya kaikkialle: hän kuuntelee Sarkozyn keskusteluja poliittisten neuvonantajien kanssa ja tarkkailee Sarkozya myös hänen kaikkein yksityisimpinä – ja yksinäisimpinä – hetkinään. Kirjan draamallinen niukkuus on älykästä, paljon paljastavampaa kuin jos tapahtumia olisi dokumentoitu laveammin.

Sarkozy on kuin suureen ensi-iltaan valmistautuva näyttelijä. Ympärillä pyörii ja hyörii avustajakuntaa puheenkirjoittajista maskeeraajiin. Sarkozy ei aina usko neuvonantajiaan ja heidän kauhistuksekseen improvisoi puhetilaisuuksissaan. Reza kommentoi Sarkozylle melko pisteliäästi tämän kaikkein ontoimmalta kalskahtavaa retoriikkaa, esimerkiksi vimmaa käyttää pyhiä viittauksia, kuten ”pitkä katedraalien vaippa”. Sarkozy haistattelee takaisin ja tivaa, miksi ”uuden vuosituhannen presidentti” naurattaa kirjailijaa. Sarkozysta on sanottu, että hän on esiintyessään harvinaisen läpinäkyvä, teeskentelemätön. Tämä tarjoaa loistavaa materiaalia dramaatikolle.

Kuka se joskus totesikaan, että aikuisena olo tarkoittaa yksinoloa? Sarkozykin ymmärtää korostaa: ”Osaan tehdä päätöksiä yksin, se on tärkeintä”. Mies, joka puheissaan vaatii ranskalaisia nousemaan ylös vuoteistaan kello viisi aamulla, nukkuu itsekin huonosti tai ainakin vähän. ”Jos olisin huojentuneella mielellä, en heräisi kello neljä aamuisin.” Kaikkein paljaimmillaan Sarkozy on voiton hetkellä, kahden kesken kirjailijan kanssa virkahuoneessaan Elysée-palatsissa. Huomatessaan, ettei ole aikaisemmin jäänyt huoneeseen yksin, tuijottaessaan autiota nurmikenttää ja kauempana pulppuavaa suihkulähdettä.

Aloin miettiä, löytyisikö Suomesta poliitikkoa, joka uskaltaisi ottaa yhtä tarkkanäköisen ja riippumattoman havainnoijan lähelleen vaalikampanjan aikana. Ja mikäköhän olisi se unelmapari lukijan kannalta, osaatteko ehdottaa jotakin?

Read Full Post »

Sanotaanko että

Oletteko huomanneet, että jotkin sanonnat, useimmiten anglismit, leviävät kieleemme kulkutautiepidemian tavoin? Aivan kuin joku jossakin kerran aivastaisi, minkä jälkeen puoli Suomea alkaa tolkuttaa samaa fraasia. ”Pitkässä juoksussa” oli taannoin ykkösinhokkini. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että korvissa soi kaiken aikaa: ”sanotaanko että, sanontaanko että…”.  Vain harva voi tältä tartunnalta välttyä. Itsekin jokin aikaa sitten suorassa radiohaastattelussa aloitin lauseen noin. Lähdin studiosta aivan pökertyneenä, päässäni takoi vain yksi ajatus: ”sanoin ne sanat, sanoin ne sanat…”. Markkinoille pitäisi nopeasti saada rokote tätä vastaan.

Read Full Post »

Suklaata ja perunanpesuhanskoja

Kuka oikeastaan päättää siitä, mitä Suomessa luetaan? Portinvartijoita on monia, mutta minua ainakin kiinnostaisi tietää, mikä konklaavi päättää siitä, mitä maamme suurin kirjakauppaketju valikoimiinsa ottaa. Jonkinlainen konseptiajattelu näyttää olevan vallalla, koska kaikki ketjun myymälät ovat alkaneet muistuttaa toisiaan. Ja myyjiäkin taidetaan nyt ajaa läpi jonkinlaisesta yhdenmukaisuusmyllystä. Olen pannut merkille, että myymälöissä ei enää saakaan vapaasti vaellella vaan ”klousausta” tehdään aktiivisesti – ja kas kummaa!- aina lähes samanlaisin sanavalinnoin. Ymmärrän, että kirjakauppatoiminta on businesta eikä minulla ole mitään asiakaspalveluakaan vastaan, epäilen vain, että liiallinen asiakkaan ahdistelu kääntyy itseään vastaan. Kirjakauppoihin kun monet tulevat etsimään jotakin, jonka olemassaolosta eivät vielä tiedäkään.

Kassaltakaan ei enää pääse pois ilman lisämyynnin yritystä. Yritin viimeksi ostaa lahjaksi Jyrki Siukosen mainiota kirjaa Mies palavassa hatussa, mutta sitä ei liikkeestä löytynyt. Korvaukseksi minulle kaupattiin perunanpesuhanskoja – ja olisi kassapöydällä ollut suklaatakin tarjolla lohdutukseksi. Hanskat ovat olleet tämän kesän hittiuote ja kuulemma ihan toimivatkin, mutta luontoni ei antanut periksi ostaa niitä kirjakaupasta.

Mitähän tapahtuu, jos kirjakaupat vielä keksivät tarttua tuoreeseen ideaan, jonka mukaan myymälöillä olisi potentiaalista vetovoimaa myös sinkkujen treffipaikkoina? Ideaahan voisi kehitellä tyylikkäästikin, mutta entäpä jos kaikki eivät enää kehtaa käydä kirjakaupoissa?

Ville Valo on muuten Kerrang-lehden haastattelussa ilmoittanut, että aikoo ryhtyä etsimään suurta rakkautta kirjastoista. Parasta mainosta saa aina pyytämättä. Onkohan ollut vilskettä Munkkiniemen kirjastolla?

Read Full Post »

Jatkot kuuluvat kaikille!

Tämän päivän Hesarissa kyseltiin tunnetuilta kulttuuri-ihmisiltä, mikä oli heidän paras juhlaviikkokokemuksensa. Korjaamon Stage-festivaali sai myönteisiä arvioita ja teatteritapahtuma kuului myös omiin suosikkeihini. Yhtenä iltana odottelin siellä teknisten ongelmien vuoksi viivästynyttä Dmitri Krymovin Cow-esityksen alkua puolitoista tuntia, mutta tästä pitkästä odottelusta tulikin hauska happening. Olin loppujen lopuksi tyytyväinen, että vaihdoin edellisen illan lippuni juuri tälle esityskerralle. Törmäsin tuttaviin ja tutustuin myös uusiin ihmisiin. Siinä odotellessa muodostui mukava yhteishenki. Venäläinen aikakäsityskö lienee tarttunut yleisöön, mutta kovinkaan monen en kuullut vaativan lippurahojaan takaisin? Järjestäjien piikkiin nautitut viinilasilliset eivät huonontaneet tilannetta.

Stage-festivaalin järjestäjät näyttävät myös ymmärtävän, että yleisö kaipaa mahdollisuuksia jatkokeskusteluihin. Pikainen poistuminen esityksen jälkeen jättää usein hieman haikean olon. Käytäntö voisi entisestään yleistyä meillä, muillekin kuin vipeille tarjoiltuna.

Minulla on taipumuksia ajautua illanvietoissani ennakkosuunnitelmista poikkeaviin tilanteisiin, olen kai sillä tavalla helposti innostuva ja uteliaskin. Hyvät bileet eivät mielestäni yleensä pääty liian myöhään. Runokuu-festivaalin historialliselta kävelykierrokselta Kalliosta minut houkuteltiin esiintyjien ja järjestäjien mukaan jatkokierrokselle, joka päättyi Kustannusosakeyhtiö Siltalan avajaisbileisiin. Tai oikeastaan niiden tiivistunnelmaisille jatkoille kadun toiselle puolelle. Tarjoutui samalla mahdollisuus arvuutella kirjallisen syksymme kuuminta kysymystä: kuka on kustantamon esikoiskirjailija Pauli Kohelo, tuntematon ristijärveläinen metsuri? Salanimi ja nimiväännös Paulo Coelhosta kaiketi on kyseessä, kuten yleisesti on arvuuteltu. Teoksen nimi ”Ohessa tilinumeroni” viittaisi siihen, että kirjoittajalla on huumorintajua, juuri sellaista kuivahkoa, joka on erityisessä suojeluksessani. Tai ehkä kirjoittajalta ovat vain kerta kaikkiaan päreet palaneet erinäisten kirjallisten ilmiöiden edessä. Sen verran voin paljastaa, että silmiini sattui vain yksi kirjailija, joka ei tänä vuonna julkaise mitään omalla nimellään. En ole ensimmäinen arvuuttelemaan, että Kari Hotakaisen suunnalta voisi olla jotakin tulossa.

Kävin myös maamme suurimman kirjakauppaketjun myymälässä, tästä oudosta kokemuksesta enemmän seuraavassa postauksessani.

Read Full Post »