Perjantai-iltapäivä, mutta silti istun täällä työkoneellani. Miksiköhän ei edes kotiinlähtö innosta? Katson ikkunasta ulkona rämpiviä läpimärkiä ihmisiä, heidän ympäri kääntyviä sateenvarjojaan, bussien roiskimaa vesivyöryä, ja liikennemerkkejä, jotka heiluvat tuulessa kuin viimeistä päivää. Jos jotain hyvää pitää tästä koiranilmasta keksiä, se voisi olla se, ettei minun tarvitse pestä ikkunoita tänään, kuten olin suunnitellut.
Olen muutenkin viimeaikoina höyrynnyt kuin tuulispää ympäri maailmoja, päivitellyt nettisivuja, pitänyt lukupiirejä, lukenut, vinkannut ja kuin huomaamatta on lumi sulanut maasta ja aamut kirkastuneet. Kevät on toisille uutta luovaa aikaa, ihmiset innostuvat ja puuhaavat kaikenlaisia rästitöitään kasaan. Minä koen kevään jotenkin uuvuttavavana. Kaikki työt on saatava päätökseen ja avoimet langanpäät on saatava solmittua ennen kesän lomia (joita tietenkin odotan innolla!) ja valo paljastaa vielä kohmeisen valjun tunnelman, mikä on talven jäljiltä näkyvissä. Sen verran olen kuitenkin tsempannut ja rutistanut itsestäni irti, että olen tehnyt päätöksen jättää hyvästit teille, lukijani. En suinkaan aio paeta mihinkään maan uumeniin, mutta aion omistautua ansaittujen lomieni jälkeen selvittelemään sukulaisteni välistä sotienaikaista kirjeenvaihtoa, tulkita heidän käyttämäänsä salakieltä sekä digitoida ja arkistoida valtavan määrän vanhoja valokuvia. Eikö olekin kirjastotätimäistä? :)
So long siis, ystäväiseni ja lukijani! Se on sitten tässä.
Kuortin blogi 