Muutoksia

Lumi ja pakkanen on jatkunut oman muistini mukaan tänä talvena ennätyksellisen pitkään pääkaupungissakin. Herkuttelin eräänä päivänä ajatuksella, että entä jos lumi ei sulaisikaan ollenkaan? Millaista olisi elää lumen keskellä ympäri vuoden? Kun on tottunut siihen, että ennemmin tai myöhemmin ensin kevät ja sitten kesä mahdollistaa toppavaatteiden komeroon sullomisen ja paljain varpain kävelyn ja jäätelön syömisen puiston penkillä auringonpaisteessa… Miltä pysyvä muutos tuntuisi? Luultavasti tyrmäävältä. Nautin lumesta kyllä: talviurheilusta ja kauniista maisemista. Mutta myös sisältäpäin katsottuna, kotini lämpimästä turvasta, ikkunasta kurkkien. En pärjäisi, jos kesää ei koskaan tulisikaan.

Äärimmäistä muutosta käsittelee myös jokin aika sitten lukemani kirja: Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Ajatuksia herättävässä kirjassa kerrotaan seitsemäntoistavuotiaasta Nellistä ja kahdeksantoistavuotiaasta Evasta. He asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa. Isän kuoleman jälkeen sisarukset jäävät kaksin. Sivilisaatio on romahtanut, sähköä ei enää ole, bensa on lopussa ja taudit tappavat ihmisiä. Apunaan tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset ja oma maalaisjärki tytöt jatkavat elämäänsä. Villiä luontoa vaarallisemmaksi osoittautuvat satunnaisesti paikalle sattuvat toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon. Nell toteaa kirjassa: ”Riiteleminenkin on ylellisyyttä, johon ei ole varaa, jos koko elämässä on enää vain yksi ihminen.”

Read Full Post »

Mitä ottaisit mukaan talviunille?

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Read Full Post »

Hyvä uutinen

Onko tästä uutiseksi? Onko kirjasta uutiseksi? Onko runosta uutiseksi? Ehkä, jos se ajaisi ylinopeutta, olisi kuuminta hottia tai kuninkaallinen, pitäisi tunteikkaat häät tai julistaisi uutta pop-politiikkaa. Ja vielä lyhyemmin, iskevimmin, avoimemmin ja kissankokoisin kirjaimin! Ai miten hyvältä se näyttäisikään keltaisiin lööppeihin puettuna, kaikkien aseman kioskien ovensuussa, ai miten monet sen ostaisivatkaan kotiin lukemiseksi. Koko junavaunu lukemassa samaan aikaan kirjaa ja runoja! Siinä livahtaisi nopeasti kotiasema ohi, jäisi vain matka.

Näin siis voisi näyttäytyä runo ja kirja siirrettynä toisenlaiseen kirjoittamisen teknologiaan, iltapäivälehdistöön. Mitä ajattelisimme kirjallisuudesta, jos sen järjestelmä ja välityskanavat muuttuisivat? Eräänlaista kielen manipulaatiota sekin. Verbaalisten mahdollisuuksien kartoittaminen on sinänsä ihan mukavaa puuhaa. Mutta kauhean kauas ei valkoisesta paperista siltikään pääse, eikä kirjoittamisen prosessista, oli se sitten minkä tahansa välineen tuottama. Tarkoituksena on kuitenkin tuottaa merkkejä valkoiselle paperille.

Mikä se merkki sitten on? Montaako niistä voi ajatella yhtä aikaa? Montako ajatusta mahtuu päähän? Tarvitseeko niitä mahtua kovinkaan montaa? Eikä maailman voisi lopulta kutistaa muutamaan sanaan kuten liike ja liikkumattomuus, paino ja painottomuus, läheisyys ja etäisyys, harmonia ja ristiriita sekä elementtien välille syntyvät jännitteet? Mutta en haluaisi kutistaa maailmaa niin pieneen tilaan, ettei sinne aina mahtuisi yhtä virhettä. Eikö se niin mene? Puu – kuu – suu- tuu – luu, yhdestä painovirheestä syntyy ero ja samalla merkitys.

Virheissä on kokonainen energia! Energiassa kauneus. Ja silmissä mustia täpliä valosta. Ja siitepöly hedelmöittää vahingossa. Vahinko on kaunis. Mutta siitä voi aiheutua oireita. Ja se saattaa olla merkki kauneudesta. Murtuma on kaunis. Ja murtumasta lähtöisin oleva lahoaminen on kaunista, niin kuin epätoivo on. Sen vuoksi uurastaminen on kaunista. Mutta kauneus on ilmaista. Se mikä myy, myy kaikille. Mutta kauneus ei merkitse kenellekään samaa. Ja siksi se on katoavaista. Ja siksi ovat sanat, kieli.

Ja siksi sinun tajuntasi ei koskaan ole omaa omaisuuttasi. Et koskaan pääse pakoon sen tarjoamilta mahdollisuuksilta. Vaikka sohvan ja pullan keskeltä, niin osallistut! Se puhuu sinulle, tuottaa sanoja, kieltäsi. Sinä poistut ennen sitä, jätät vain portin, heijastuspinnan, kirjeen ilman vastaanottajaa.

Read Full Post »

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut – eli Pierre Bayard sekä erään kirjastonhoitajan tunnustuksia

Jo pelkkä Pierre Bayardin teoksen nimi, Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008), havahduttaa pohtimaan omaa suhdetta kirjoihin. Nuorena olin hyvin tunnollinen lukemiseni suhteen, kirjaa ei koskaan saanut jättää kesken, jos sen kerran oli aloittanut, osoittautui se sitten miten puuduttavaksi hyvänsä. Tylsien kohtien yli ei myöskään sopinut hyppiä, vaan teos oli luettava sanasta sanaan! Bayardin mukaan elämmekin ”yhteiskunnassa jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi” (s.12). Hän toteaa että jos lukemattomuutta pidetään tuomittavana, on lähes yhtä tuomittavaa pelkkä kirjan selaileminen. Niinpä! Juuri noin muistan ajatelleeni itsekin, kunnes aloin opiskella yliopistolla kirjallisuutta ja tenttien kirjalistat vilisivät sellaisia opuksia, joihin tuskin olisin tarttunut muuten vain. Tunnustan jättäneeni esimerkiksi Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepin lukematta (onneksi tentissä ei kysytty siitä!), enkä usko edelleenkään että tulen sitä ikinä lukemaan, voiko masentavampaa kirjan nimeä edes olla!

 

Kirjallisuuden opinnoissa kirja-alan ammattilaisen tulevaisuus alkoi myös pikkuhiljaa valjeta: maailma on täynnä kirjoja ja uusia ilmestyy jatkuvasti vaikka vanhojakaan ei olisi vielä ehtinyt lukea alta pois. Kaikkea ei vain ehdi lukea millään. Ja nyt lainaan taas Bayardia, joka lainaa Musilin romaanin, Mies vailla ominaisuuksia, henkilöhahmoa, joka musertuu kirjastossa vieraillessaan niteiden määrästä: ”’ Minä olin ennen katsos ajatellut että kun nyt lukisin vaikka kirjankin päivässä — Kolme ja puoli miljoonaa nidettä, hän vastaa!! Silloin oli arviolta seitsemässadastuhannes kirja juuri jäämässä taaksemme, mutta siitä hetkestä alkaen minä laskin taukoamatta. En viitsi rasittaa sinua yksityiskohdilla, mutta ministeriössä minä laskin sen kynällä ja paperilla vielä kerran: kymmenentuhatta vuotta olisin tarvinnut, ennen kuin sillä vauhdilla olisin saanut päätökseni toteutetuksi!'” (s. 23-24)

Todella! Turha potea siis huonoa omaatuntoa siitä, jos jättää tylsän opuksen kesken, tai sortuu selailun syntiin. Muistan tässä taannoin selailleeni enemmän tai vähemmän onnistuneesti Hotakaisen Juoksuhaudantien lukupiiriä varten ja vasta keskustelussa minulle selvisi että päähenkilö olikin kuristanut koiran eikä vanhaa miestä niin kuin olin pikalukemisestani ymmärtänyt! Tästä voisikin päätellä, että ainakaan dekkareita ei välttämättä kannata lukea selaillen, sillä niissä murhaajan ja murhatun henkilöys ovat ehkä vieläkin keskeisemmässä asemassa kuin Hotakaisen Finlandia-palkitussa romaanissa.

Mutta Pierre Bayardista vielä. Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, vaikuttaa ulkoasunsa ja takakansitekstinsä perusteella kepeältä ohjekirjalta tyyliin 1001 books you must read before you die (jota muuten en ole lukenut, joten ei siitä sitten sen enempää…). Teos on kuitenkin kaikkea muuta, se on filosofista kirjallisuusesseistiikkaa, joka avaa uusia näkökulmia lukemiseen tai oikeastaan lukemattomuuteen, sekä moniin kirjailijoihin, kuten Oscar Wildeen, jonka mielestä on hyvä uhrata kirjan lukemiselle kymmenen minuuttia ja Umberto Ecoon, jonka mukaan kirjasta voi mainiosti puhua vain kuuntelemalla ja lukemalla mitä toiset lukijat ovat siitä kertoneet. Bayard kirjoittaa humoristisella ja viihdyttävällä otteella ja tekee alaviitteissään tunnustuksia omasta lukemisestaan erilaisten lyhenteiden avulla: TK = tuntematon kirja, SK = selaillen luettu kirja, EK = (jossain yhteydessä) esiin tullut kirja, UK = unohdettu kirja. Erityistä lisäväriä kirjaan tuo myös se seikka, että Pierre Bayard opettaa itse kirjallisuutta yliopistolla.

Lopuksi Bayard esittää kiinnostavan väitteen ei-lukemisesta luovana toimintana: ”Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa. (s. 187)

Suosittelen siis Pierre Bayardin teosta lämpimästi kaikille niille, jotka potevat huonoa omaatuntoa selailemisesta tai kirjan kesken jättämisestä, kaikille niille intohimoisille lukijoille, jotka ovat vähällä lannistua kirjojen paljouden keskellä ja kaikille niille, jotka ovat joskus puhuneet jostakin kirjasta, vaikka eivät ole sitä ikinä avanneetkaan.

Ja lopuksi vielä viimeinen tunnustus: tämän kirjan kyllä luin ihan oikeasti loppuun asti, sanasta sanaan!

Read Full Post »

Kirjallisuussalongissa

Aamulla kun herään, aurinko on jo korkeammalla kuin minä. Eilisillan kirjallisuussalongin jäljiltä on tiskit tiskattu. Ystävien ja kirjojen ystävien käynnistä muistuttaa vain suuri punakukkainen pöytäliina, kakun murut, puoliksi poltettu kynttilä, kuivunut kukka, kaikki kaunis ja hyödytön, sekä tietenkin kaksi kirjaa keittiön leveällä ikkunalaudalla, vastakkain, kuin keskustelussa keskenään. Me kaikki kirjallisuussalongin naiset siinä vielä hetki sitten istuimme, pöydän ympärillä ja puheissa. Jäljellä on eräänlainen lavastus siis, illuusio, ja vielä käänteisessä järjestyksessä, näytelmä on jo ohi.

Istun aamukahville, seuranani nuo kaksi kirjaa. Toinen on kovakantinen ja paksu, toinen pehmeä ja ohut. Toisen on kirjoittanut viime vuosisadalla elänyt ranskalainen nainen kynällä ja paperilla, toisen 2000-luvun suomalainen tietokoneella ja joustavina tekstimassoina. Toinen on historiallinen röyhelöisine alushameineen, toinen miltei scifiä xanaduineen. Mutta sen kaiken unohdan nyt. En vertaa, arvostele tai väitä. Katson kirjaa esineenä. Se on kuin pieni laatikko, täynnä ohuita liuskoja ja mustia polkuja. Se on kuin viuhka yhteen taitettuine sivuineen, jotka lupaavat virkistystä kantajalleen. Se on kuin kartta merkkeineen ja merkkien selityksineen, jotka ulottuvat paitsi horisontaalisesti sivulta sivulle, myös vertikaalisesti historiaan, ajan kerroksien läpi.

Kirja antaa muodon salaiselle, yksityiselle, henkilökohtaiselle. Kirjalla on kyky muuttaa intiimi ja omakohtainen julkiseksi. Kirja ei ole verta ja lihaa kuin ihminen, mutta senkin voi kohdata. Kirjaimet eivät ole pelkkiä mykkiä rivejä, vaan ne puhuvat. Kirjan puheen kuulee lukevin silmin. Yksi lukemisen paradokseista on se, että näennäisesti kaikki pysyy samana: lukijan aukeaman ylle kumartunut pää istuu olkien välissä, ehkä vilkaisee kerran pöydän levyn yli. Silti mikään ei ole lukemisen jäljiltä entisensä: sivut on tehty hämmästyksestä, ymmärryksestä, sattumuksesta, epätoivosta, luopumisesta, hellyydestä tai ilosta. Usein sanotaan, että lukeminen on tyhjäntoimittamista. Jotakin kuitenkin tapahtuu, huomaamatta, kuten monet tärkeät asiat. Kirjan voi aina avata ja se tulee monesti lähemmäs kuin ihmiset, jotka seisovat hisseissä, jonottavat lupia ja ovat outoja naapureilleen.

Jännittäviä kaksoiskudoksia, kiasmeiksi niitä kutsutaan myös, tulee esiin kirjapuheessa. Lukeminen edellyttää yksinäisyyttä, tulkinta taas vuorovaikutusta. Luettu kirja on yksi ja yhteinen, tulkinnat taas monta ja eri. Kirjapuheessa tulevat esiin ne loputtoman ristiriitaiset tavat nähdä todellisuus, jota kuitenkin jaetuksi kutsutaan. Kirjapuheessa luodaan uudestaan teoksen maailma: se ei ole yksinoikeudella kenenkään ikioma, vaan eri äänien kudos. Oman ja toisen ulottuvuudet limittyvät ja sekoittuvat. Toisen kokemuksen tavoittaminen on yhtä tärkeää kuin oman sanoittaminen. Kirjaan ladottu tila tekee lopulta näkyviksi ne radat ja kosmokset, jotka liikkuvat ja vaihtuvat minusta sinuun, kaupungissa, ovilla ja asemilla joka päivä. Niin paljon mahtuu ihmisen neulansilmään: yksi kirja riittää liikuttamaan sen läpi tuntemattomia seutuja, tekaistuja maisemia ja omaksi luultuja muistoja, ihmisen ääntä.

Kuka vielä haluaa väittää kirjastoa hiljaisuuden ja sulkeutuneisuuden tyyssijaksi? Kirjasto on hyvä paikka lukijoiden ja kirjojen kohtaamiselle. Lisää ”kirjojen mediasta” kertoo Tarja-Liisa Hypénin toimittama kirja Kirjan matka tekijöiltä lukijoille. Kirjoittajakuntana on kirja-alan asiantuntijoita lehtoreista kriitikoihin, kirjailijoista kustannuspäällikköihin. Kirjat hyllyistä alas ja esiin, kansipuoli ylöspäin!

Read Full Post »

Lukeminen on lihas

Kirjastolaiset lukevat, paljon ja etenkin kirjoja. Tämä on yleinen olettamus ja pitkällisen kirjastourani suoman kokemuksen perusteella pidän käsitystä aika oikeana. Useimmat ovat harrastaneet lukemista niin kauan kuin muistavat. Kirjaston asiakkaistakin suurin osa lukee, eiväthän kaikki sähköpostinsa perässä kirjastoon rynni. Kaiken tämän lukemisen keskellä ei tule ajatelleeksi ja vielä vähemmän ymmärtäneeksi minkälaista on löytää kirjallisuus aikuisena.
 

        

 

Alan Bennettin ensimmäinen suomennos Epätavallinen lukija (Basam Books 2008) paljastaa kuinka radikaalia ja jopa elämää mullistavaa lukemisen löytäminen voi olla. Eräänä keskiviikkona Englannin kuningatar törmää linnansa keittiön ulko-oven viereen parkkeerattuun Westminsterin kaupungin kirjastoautoon. Kuningattaren koirat räksyttävät pihalla ja niinpä kuningatar kiipeää bussiin pahoittelemaan asiaa. Kohteliaisuussyistä hän lainaa yhden kirjan (Ivy Compton-Burnettin teoksen), vaikkei lainkaan välitä kirjallisuudesta tai lukemisesta ylipäätään. Velvollisuudentuntoisesti ja tylsistyen hän lukee kirjan läpi, palauttaa sen sattumankauppaa itse, lainaa jälleen kohteliaisuuttaan uuden kirjan – ja niin kuningatar tulee hankkineeksi sangen sopimattoman harrastuksen.

Lukemisharrastus mullistaa kuningattaren elämän, hän alkaa nähdä monet asiat uudella tavalla. Samalla joutuvat hovin elämä ja aikataulut sekasortoon. Lukemisen hyödyllisyyttä eivät tunnusta yksityissihteeri, pääministeri, tallimestarit eivätkä palvelijat. Perhe tosin on tyytyväinen, kirjoihin uppoutuva kuningatar ei näet enää ehdi kiinnittää heidän toimiinsa liikaa huomiota.

Bennett kuvaa pienessä, vain 116-sivuisessa romaanissaan humoristisesti ja samalla hyvin viisaasti millaista on, kun älykäs ja omasta erityisasemastaan tietoinen kuningatar löytää kirjallisuuden syvyyden ja merkityksen. Samalla kirjailija tulee kuvanneeksi kuninkaallisten jäykkää ja tarkoin aikataulutettua näytelmänomaista elämää, mikä on kiinnostavaa tasavaltaiselle(kin) lukijalle. (Ehkäpä Epätodennäköistä lukijaa voisikin harkita kummitytölle joululahjaksi?)

Epätavallinen lukija on mainio opus kirjallisuuden ystäville samoin kuin kirjallisuutta merkityksettömänä pitäville. Omia käsityksiään lukemisen tärkeydestä ja sen  kehittävyydestä voi vertailla esimerkiksi kuningattaren oivallukseen hänen tartuttuaan uudestaan Compton-Burnettin tylsän romaanin, josta toinen lukukerta paljastaakin uusia tasoja:”— lukeminen oli kaiken muun ohella lihas ja vieläpä lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään” (s. 95).

Read Full Post »