Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for elokuu 2009

Syksyn kirjauutuudet

En ole pariin viikkoon jaksanut lukea mitään.  Kaikki mielenkiintoisimmat viime syksyn ja tämän kevään uutuudet on jo luettu ja aivot kaipaavat pientä lepoa. Kirjainmerkkien jonot eivät tällä hetkellä jaksa muotoutua puhutteleviksi ajatuksiksi ja kuviksi. 

Syksyn kirjauutuuksien määrä on kuitenkin jälleen valtaisa ja monia odotan jo vesikielellä. Sirpa Kähkösen ja Kjell Westön uutuudet ovat ehdottomasti lukulistan kärkipäässä, mutta odotan myös innolla mitä Tommi Melender on tällä kertaa keksinyt. Häneltä voi viimeisten näyttöjen perusteella odottaa mitä tahansa.

Alla olevassa listassa on pelkästään kotimaisten kirjailijoiden tulevia uutuuksia. Lista on vaikuttava. Kunpa jaksaisi lukea ne kaikki!

Mitä mieltä olette listasta? Mitkä aiotte lukea ehdottomasti ja mitkä jäävät lukematta?
(Lista on poimittu Savon Sanomien sivuilta.) 

Romaanit

Riikka Ala-Harja: Kanaria (WSOY)
Tuuve Aro: Yöstä aamuun (WSOY)
Terttu Autere: Kinkkauskivet (Karisto)
Jukka Behm: Matkoilla (Tammi)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (Otava)
Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö (Teos)
Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like)
Paula Hahtola: Salpalinja (Atena, esikoiskirja)
Minttu Hapuli: Tarot-tarinat (Atena)
Pirjo Hassinen: Sano että haluat (Otava)
Marko Hautala: Käärinliinat (Tammi)
Turkka Hautala: Salo (Gummerus, esikoiskirja)
Marjo Heiskanen: Idiootin valinta (Siltala, esikoiskirja)
Laila Hirvisaari: Pihkovan kellot (Otava)
Laura Honkasalo: Eropaperit (Otava)
Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala)
Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (Tammi, esikoiskirja)
Juha Hurme: Puupää (Teos)
Antti Hyry: Uuni (Otava)
Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus (Otava)
Markku Into: Outo kumi (Sammakko)
Kalle Isokallio: Putkimies Pietarista (Tammi)
Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat (Gummerus)
Antti Jaatinen: Tupajumi (Atena, esikoiskirja)
Emma Juslin: Yksin yhdessä (Teos)
Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty? (Tammi)
Katja Kallio: Syntikirja (Otava)
Teemu Kaskinen: Sinulle, yö (WSOY, esikoiskirja)
Timo Kelaranta: Paratiisi (WSOY)
Sakari Kirjavainen: Viereenkatsoja (Johnny Kniga, esikoiskirja)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Johnny Kniga)
Raimo O. Kojo: Minä, Adolf ja Josif (Minerva)
Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen (Teos, esikoiskirja)
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi)
Mirja Kuivaniemi: Sudenkuopat (Tammi)
Tuomas Kyrö: 700 grammaa (WSOY)
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (Otava)
Seppo Lahti: Pohjoista valoa (Tammi)
Leena Lander: Liekin lapset (Siltala)
Taina Latvala: Paljastuskirja (WSOY)
Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen (Like)
Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset (Otava)
Reino Lehväslaiho: Kontion sissit (WSOY)
Tommi Liimatta: Nilikki (WSOY)
Rosa Liksom & Klaus Haapaniemi: Neko (WSOY)
Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY)
Sari Malkamäki: Jälkikasvu (Otava)
Annamari Marttinen: Kuu huoneessa (Tammi)
Tommi Melender: Ranskalainen ystävä (WSOY)
Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva)
J. Pekka Mäkelä: Karsta (Like)
Hannu Mäkelä: Mikä sanomatta jää (Tammi)
Mari Mörö: Kuuri (WSOY)
Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus (WSOY)
Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Otava)
Raija Oranen: Leijonan osa (Teos)
Arto Paasilinna: Elävänä omissa hautajaisissa (WSOY)
Mauri Paasilinna: Roihankorpi (Gummerus)
Jukka Pakkanen: Triesten taivas (Like)
Sami Parkkinen: Self help (Gummerus)
Nina Petander: Pläts! (Otava, esikoiskirja)
Riikka Pulkkinen: Totta (Otava)
Hannu Raittila: Mannerheim (Ajatus Kirjat)
Sanna Ravi: Postikortteja Belzecistä (Johnny Kniga)
Timo Sandberg: Elämänluukku (Karisto)
Helena Sinervo: Tykistökadun päiväperho (WSOY)
Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin (Tammi)
Esa Sirén: Ilomantsin ritaripartio (Gummerus)
Juha Siro: Marilynin hiuspinni (Like)
Tommy Tabermann: Naaras (Gummerus)
Jaana Taponen: Lalalandia (Karisto)
Harri Tapper: Keisari ja kääpiöt (Atena)
Jari Tervo: Tiikerin siittäjä (WSOY)
Jouni Tossavainen: Koulu (Like)
Heikki Turunen: Tulilintu (WSOY)
Pirjo Tuominen: Naistenvalssi (Tammi)
Antti Tuuri: Tenoa soutamassa (Otava)
Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (Tammi)
Jyrki Vainonen: Tornit (Tammi)
Pauliina Vanhatalo: Gallup (Tammi)
Kalle Veirto: Vilttiketjumies (Karisto)
Antero Viinikainen: Orgo (WSOY)
Eeva Vuorenpää: Kotkansilmän uusi loisto (Minerva)
Hannu Vuorio: Hyvästi, Monika (WSOY)
Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (Otava)
Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja (Otava)
T. Lennart Yrjänä: Kuolema routarajalla (Johnny Kniga, esikoiskirja)

Mainokset

Read Full Post »

Jos nykyään kutsuu kotimaista kirjailijaa realistiksi, pidetään sitä samana kuin pahin haukku. Onko realismista tullut tylsyyden synonyymi? Tiskiharja ja ruislimppu ovat monista uusista fantasiakokeiluista ja kuvaryöpytyksistä kaukana. Onko uusi kirjailijapolvi sitä mieltä, että realismi kuuluu museoon?

Tutkija Riikka Rossi tarttuu kuitenkin rohkeasti tähän ”kellastuneeseen” aiheeseen. Hän käsittelee juuri ilmestyneessä teoksessaan Särkyvä arki realismin ja naturalismin syntyä Suomessa sekä sen suhdetta ajan ranskankieliseen kirjallisuuteen. Naturalismin ja realismin keinoin asetettiin yhteiskunnallinen todellisuus ja taide läpinäkyvään suhteeseen. Sankarikertomusten sijaan kirjallisuuden aiheita olivat rappio, sairaus, kuolema, eriarvoisuus, avioliiton ja perheonnen särkyminen, naiskysymykset yms.

En ota uskoakseni, että realismin tai naturalismin ohjelma joutaisi tunkiolle. Sen keskiössähän oli modernisaation synnyttämä tarkoitukseton, tukahtunut ja rappiollinen elämä. Minusta olisi kiinnostava kuulla, mitä realismin edustajat, mm. Maria Jotuni, Maiju Lassila, Minna Canth tai vaikka Maila Talvio nykykirjallisuudesta lausuisivat. Minkälainen ajan henki läpäisee nykykirjallisuuden? Olemmeko ns. vieraantuneet todellisuudesta? Onko naisen asema parantunut sitten 1880-luvun? Entä mikä on tavaran asema? Millaiselta vaikuttaisivat teknistyneen maailmamme lainalaisuudet? Mikä on työn merkitys tänä päivänä?

Särkyvä_arki_kansi.ai

Read Full Post »

Elokuun suuri aurinko ja tuuli, olen keskellä niittyä, maisemaa, jossa kaikki huojuu puolelta toiselle. Niityn toisella laidalla juoksee ponnaripäisiä tyttöjä pitkät saappaat jalassaan, heinä on niin korkeaa, että näyttää kuin he leijuisivat. Jatkan matkaani ratsutallille päin. Urbaani ruutumittakaava kävi ahtaaksi, pakenen pellavaharjaisten ja valkosukkaisten joukkoon. Niitä juoksee tarhassa vapaana, yksi on suomenhevonen, sillä on siro ja ilmeikäs pää, leveä otsa, korvat niin pienet, että ne juuri ja juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Ratsastajat hakevat hevosia tarhasta sisälle pilttuisiin. Ilman täyttää paksu pöly. Talleilla punapaitainen tyttö lapio lantaa ja sitten ojentautuu ihailemaan ohi kävelevää tähtiotsaa. Hevonen on aina näky, joka pysäyttää, vaikka talikonvarressakin.

Kotona kaivan esiin Ritva Haavikon kirjoittaman kirjan Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (WSOY 2003). Hän on omistanut kirjan lapsenlapselleen Lotalle, joka on hevoshullu. Kirja rikkoo hauskalla tavalla tieteiden välisiä rajoja ja tuo yhteen eripuraisia aineksia. Kirjassa risteävät hevosen kulttuurihistoria, hevonen tieteellisenä tutkimuskohteena, hevonen runoilijoiden ylistämänä, hevonen taiteen ikuistamana, hevonen urheilussa… Miksei sitä voisi käyttää myös terapiakirjana tai matkakirjana. Tai kutsua vaikka filosofiseksi tunnustukseksi ihmisen ja hevosen taittamalle yhteiselle taipaleelle.

Ehkä hämmästyttävintä on huomata, että hevonen on kiehtonut taiteen tekijöitä luolamaalausten ajoista tähän päivään saakka. Hevosta myös arvostetaan kaikissa kulttuureissa, niin islamilaisessa kuin länsimaalaisessa. Hevonen aiheena yhdistää toisiinsa Eeva-Liisa Mannerin, Salvador Dalin, Hugo Simbergin, Franz Marcin, Aimo Tukiaisen, Peter Paul Rubensin, Edvard Munchin, Eino Leinon, Sirkka Turkan, Henri Toulouse-Lautrecin, Liedon mestarin… Monet taiteilijat ovat myös hevosihmisiä, kuten vaikka valokuvaaja Sally Mann (jota Haavikko ei kyllä mainitse kirjassaan).

Kirjassa seikkailee tietenkin myös Pegasos, runoratsu, joka lentää Helikonin vuorelle, muusain mielipaikalle. Kerrotaan, että kun sen kavio osui Helikonin vuorella maahan, sen iskusta puhkesi kirkas lähde Hippokrene (hippu krene, kreik. hevosen kavio). Sivuilla laukkaa myös mm. Troijan puuhevonen, kentaurit, yksisarviset, suomenravurit, hakkapeliitat, sirkushevoset. Kirjan viimeinen luku on omistettu Valkoiselle hevoselle ja Helvi Hämäläisen Elämän hevosille. Valkoinen hevonen on Hämäläiselle runokuva elämänmatkan vaiheista. Kuolevainen ihminen voi omistaa esineitä, rikkauksia, kunniaa, rakkautta, kiintymystä, mutta Hämäläiselle valkoinen hevonen on parempi kaikkea sitä, minkä ihminen voi täällä maailmassa saada.

hevonen_taiteessa

Read Full Post »

Suomen kieltä luonnehditaan arkipuheessa kummalliseksi ja jopa vaikeammaksi kuin muut kielet. Kielen outous riippuu kai näkökulmasta. Indoeurooppalaiseen kielialueeseen kuuluvalle suomen oppiminen on varmasti vaikeampaa kuin uralilaisen kielialueen kasvatille. Toisaalta suomi on vain yksi maailman tuhansista kielistä.

Suomen kieli ei lakkaa ihmetyttämästä. Mitä tekemistä esimerkiksi äidillä on mutter-, mother– tai mamma-sanojen kanssa? Tai itäisten naapurustokielien, kuten venäjän мамочкаn tai viron eman kanssa? Äiti korvasi emo– tai emä-sanan vasta 1600-luvulla. Emo lienee vanhaa germaanista lainaa sanasta aithei tai eide. Suomen sanojen alkuperä-teoksen (1992) mukaan ei liene mahdoton ajatus, että äiti-sana ei olisikaan lainaa, vaan sen alkuperä olisi lapsen jokeltelussa. Siis näinkö kekseliäitä olemme me, sammon takojat, teemme alusta asti uutta?

Hauskoja ovat myös johdetut sanat. Esimerkiksi vetelä-sana on tietysti johdettu sanasta vesi. Vetelä tarkoittaa paitsi vetistä ja upottavaa, myös velttoa ja saamatonta. Vetelys taas merkitsee paitsi laiskaa myös kulkuria.

Entäs sitten meistä kaikista kertova sana ihminen? Sen vanhoja muotoja ovat mm. iniminen, inihminen, inehmo, ihmeno, imehno. Suurimmassa osassa suomen murteita tunnetaan sana ihminen. Muoto alkoi vakiintua kirjakielessä 1600-luvulla. 1500-luvulla sen rinnalla käytettiin vielä muotoa ihmisellinen, joka edelleen elää joissakin murteissa tarkoittaen kunnollista ihmistä. Nykykielessä ihminen-sanan johdoksena tai varianttina voi pitää myös adjektiivia inhimillinen.

Suomen kieli on verraten nuori, mutta kuinka nuori? Jos tutkijoilta tai alan asiantuntijoilta kysyisin, he varmasti esittäisivät tukun erilaisia tulkintoja ja lähestymistapoja suomen kielen syntyhistoriaan. Eri lähteistä kokoamieni tietojen mukaan suomen kielellä on ikää 2000 vuotta, tai sitten 3000. Vastaus riippuu siitä, mistä laskemme kielen itsenäisen elämän alkavan. Suomen kirjakielellä taas on ikää vajaat 500 vuotta.

Suomen sanojen alkuperä-teoksen päätoimittaja Ulla-Maija Kulonen selvittää tarkemmin kielen alkuperää: ”Perimältämme me suomalaiset olemme tietysti aivan yhtä eurooppalaisia kuin muutkin, mutta suomen kieli on tullut tänne nykyisten mordvan, marin ja udmurtin ydinalueilta, Volgan mutkan läheltä. Silloin puhuttiin uralilaista kantakieltä.”

Mutta mikään kielioppi tai kielentutkimus ei lopulta päätä, miten kieltä käytämme, minkälaisia uusia sanoja luomme. Sen teemme me arjessa itse.

Aku Ankka 14/2007 sisälsi muuten Setä Robertuksen seikkailu ”Maailman katolla”, joka Agricolan juhlavuoden kunniaksi käännettiin Agricolan aikaiselle suomen kielelle, lisää tietoa tästä linkistä: http://www.utu.fi/agricola2007/uutiset/Agricola-ankka.htmlaku acrigolana

Read Full Post »

Suomenruotsalaista nykykirjallisuutta lukisi mielellään enemmänkin. Erityisesti ovat mieleen jääneet Catharina Gripenbergin runokokoelmat På diabilden är huvudet propfullt av lycka ja
Ödemjuka belles lettres från en till en (vaikka pakko myöntää, että helpompi oli lukea suomennettua kokoelmaa Sinä siellä kaukana näytät tutulta) sekä Monica Fagerholmin urheat Amerikkalainen tyttö ja Diiva.

Gripenbergin ja Fagerholmin teoksista keskiöön nousee tyttö. Tyttöys on ollut kirjallisuudessa esillä paljon viime aikoina, sekä lyriikassa että proosassa. Mikä Gripenbergin ja Fagerholmin tyttöä sitten yhdistää? Hän on uskalikko, pitää jalat maassa, mutta ymmärtää myös unelmoinnin merkityksen, ei pakene edes niitä. Sillä unelmat ruokkivat elämää siinä missä ilma tai ravinto, luovat merkityksen.

Malin Kivelän romaani Du eller aldrig ilmestyi 2006, ja ostin sen ensimmäisten joukossa kirjakaupasta. Syynä ei ollut se, että olisin odottanut kirjan julkaisua kuin kuuta nousevaa, vaan sattuma. Ihastuin kirjan nimeen (itse asiassa luettuani pelkän kirjan nimen, ehdin hetken ajatella, että pitelen kädessäni jotakin uutta kokoomateosta Gunnar Björlingin runoantologioista, vrt. Du går de ord, Du jord du dag, Där jag vet att du) ja joskus ei tarvita muuta. Niin kirja sitten päätyi laukkuni pohjalle, matkalle.

Kirja kuvaa yksinäisen naisen elämää Helsingissä. Päähenkilö Aija on puutarhuri helsinkiläisessä sairaalassa ja elää sinkkunaisen elämää. Hän vaeltelee pitkin kaupunkia, tarkkailee ja rekisteröi sisäistä ja ulkoista maailmaa: havaintojaan, muistikuviaan, kuvitelmiaan ja tuntemuksiaan. Löytöretkillä hän oppii tuntemaan kaupunkimaisemaa paremmin asfaltista esiin puskevat kukkien päät, naapureiden omintakeiset, mutta onnelliseksi tekevät oikut, jouluvitriinin liian suuret ja äänettömät herkkukimpaleet, autionhaikean hetken ennen kuin mieli taas myllertää onnesta jonkin tuoksun, äänen tai liikkeen liukuessa ohi huutomerkin kokoisena; siis tietenkin itsensä. Lause on niukkuudessaan avoin. Kieli on konkreettista ja välitöntä. Se tulee iholle kuin sadepisara, samalla katoavaisin kaikista.

Mistä ovat tulleet nämä yksinäiset, uteliaat, uljaat, vapautuneet tyttöhahmot? He hämmästelevät maailmaa ja heidän suhteensa siihen on korostuneen kielellinen. Vaikka heitä ympäröi yksinäisyys, se ei ole synkkää. Taka-alalla ja etäällä näkyy varjoja töitä paiskivista aikuisista, mielen ahtaista sokkeloista, mutta näistä vankiloista tytöt löytävät kyllä ulos. Heillä on aikaa elää omaa elämäänsä.

du eller aldrig kansi

Read Full Post »

Hesarissa kirjoitettiin eilen anarkistimartoista ja siitä kuinka he menivät mustikkaan, eli Sipoonkorven marjametsiin. Olen usein miettinyt, että mikä yhdistää martan ja kirjastotädin ? Yhtymäkohtia marttojen ja kirjastotätien väliltä voi löytää helposti. Martat olivat aikanaan järjestöä perustaessaan aikaansa edellä, tosin eri saralla kuin kirjasto, naisten aseman parantamisessa. Martat yhä edelleen edistävät ekologisia, eettisiä ja sivistyksellisiä arvoja ihmisten arjessa, teemat vaihtuvat vuosikymmenien mukaan, milloin keskitytään talouteen ja koneistumiseen, milloin terveyteen ja milloin kehitysyhteistyöprojekteihin. Sekä kirjastot että marttayhdistykset haluaisivat olla kuin nykyaikainen kylän kaivo, jonne kokoonnutaan, ikään, asemaan, uskontoon tai ulkonäköön katsomatta, jakamaan terveiset, tarinat, tiedot ja taidot. Mutta ovatko martat marttuudestaan hitusen ylpeämpiä kuin kirjastotädit? Vai ovatko marttojen tilalle astuneet blondit?

Anarkistimartat on vuonna 2007 rekisteröity yhdistys ja se toimii Uudenmaan Marttojen alueella. Yhdistyksen toiminnassa on eri tavoin mukana noin 50 ihmistä.  Se sai oikeastaan alkunsa nimestä: anarkistimartat, miten loistavasti siinä yhdistyy kaksi eri suuntiin halkovaa perinnettä, joita ei aivan ensimmäisenä toisiinsa tulisi yhdistäneeksi, esiliinat ja kapinaliput. Naisperinteen lujuus, pullantuoksu ja parhaimmillan sillanrakentajuuteen yltävä pehmeys sekä maailmanparannuksen kriittisyys, räväkkyys ja vapautuneisuus – hmm, tästähän voi syntyä jotakin vielä parempaa kuin villasukat! No, vuonna 1899 Marttojenkaan perustaminen ei ollut läpihuutojuttu, silloinkin tarvittiin ripaus anarkismia. Yhdistyksen säännöt ja tarkoitus menivät tarkistettaviksi aina Pietariin saakka, jotta varmistuttiin siitä, ettei uusi järjestö ole uhka ”vallankahvalle” (Marttaliitto täyttää muuten tänä vuonna 110 vuotta). Voisimmeko me kirjastotädit buustata imagoamme liittämällä tätiyteen anarkisti-etuliitteen? Ja miten silloin anarkismimme määrittelisimme? Vai olisiko hyvä vaihtoehto kirjastoblondit? Silloin meillä ainakin olisi lupa esittää tyhmiä kysymyksiä, joita itsekriittisyydestään kuuluisa ammattikuntamme välillä kaipailee.

Anarkistimartoille anarkismi merkitsee: ”eri ihmisryhmien ja sukupuolten keskinäistä tasa-arvoa, hierarkioista ja rakenteellisesta väkivallasta vapaata ihmisarvoista elämää, kulttuurin ja ilmaisun vapautta ja moninaisuutta, sekä ihmisten keskinäistä positiivista yhteiseloa sopusoinnussa luonnon kanssa. – Anarkistimarttojen toiminnan tavoitteena on puolustaa pehmeitä, lujia arvoja maailman arkisessa todellisuudessa. Anarkistimartat vaativat ihmisoikeuksien, kansanvallan ja sananvapauden toteuttamista sekä eettistä ja ekologista tuotantoa ja kulutusta. Anarkistimartat edistävät kansainvälisesti ja Suomessa naisten monikulttuurisia verkostoja. Anarkistimarttojen toiminta on konkreettista ja perustuu todellisuuteen.”

Kuten Hesari kirjoittaa: ”Kaikki tehdään ilon kautta ja kiireettä. Anarkistimartat haluavat langettaa lumouksen arjen ja kotielämän ylle, opettaa ihmisiä nauttimaan luonnosta ja sen antimista”. Kuulen kuinka mustikat putoilevat sankojen ja korien pohjalle, ehkä suut ja sormenpäät värjäytyvät violeteiksi, onko se anarkismin väri? Anarkistimarttojen toiminnassa on muuten mukana ainakin kaksi kirjastonhoitajaa.

 Jos haluat liittyä anarkistimarttoihin, lähetä viesti osoitteeseen:
anarkistimartat(ät)gmail.com

 Anarkistimarttojen blogi löytyy osoitteesta:
http://anarkistimartat.blogspot.com/

 Ja Marttojen toimintaan voi tutustua osoitteessa:
http://www.martat.fi/

mustikka

Read Full Post »