Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kaupunkikulttuuri’

 

Seisoin marraskuun iltana Sörnäisten mutkassa odottamassa mitä tahansa bussia tai ratikkaa, joka veisi minut keskustaan. Alikulkutunnelista putkahti kaksi teiniä, poika ja tyttö, jotka juttelivat toisiinsa uppoutuneita metromatkastaan. Poika selitti, että pysäkit ja kesälomat muistuttavat toisiaan, kumpaakaan ei voi ohittaa odottamatta. Tyttö säesti, että hänestä metrossa matkustaminen on aina vaan yhtä eksoottista. Hän viuhtoi turkooseilla tumpuillaan ilmaa kuin nykysäveltäjä ja jatkoi ylistyslauluaan kutsuen metroa metropolitan lineksi, jolla liikkuva kosmopoliitti voi tuntea osallisuutta kaikkiin maailman metroverkostoihin, Madridista Montrealiin ja Berliinistä Buenos Airesiin. Hän mainosti verkosta löytämäänsä World Metro Databasea ja Rotterdamissa sijaitsevaa metroasemaa nimeltä Stadhuis, jossa seinäpaneelien pinnalla virtaa vettä. Stadhuisissa olo on kuulemma vähän kuin akvaariossa ja ohikulkevia ihmisiä yhtä hauska katsella kuin trooppisen keltaisia kaloja, joiden ei tarvitse pyydellä anteeksi kukoistustaan. Yhdessä tyttö ja poika toistelivat metroasemien nimiä ja vakuuttivat toisilleen, että Kalasataman kohdalla oli haissut aivan troolareilta ja kilohaileilta, Siilitiellä oli taas kuulunut oransseille penkeille saakka, kuinka siili ylitti tien klik-klok-klik-klik-klok. Heitä kuunnellessani tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi ja mielikuvituksettomaksi. Ainoa vähän erikoinen asia, jonka omilta metromatkoiltani muistin oli, että Kaisaniemen kohdalla ei ole niin tarkkaa, pysäkin nimi kuuluu kaiuttimista vain kerran, suomi ja ruotsi paiskaavat kättä, ”Kaisaniemi” on yhtä kuin ”Kajsaniemi”. 

 

Voisiko mielikuvituksettomuudesta syyttää marraskuun pimeyttä, ajattelin itsekseni. Sitä puhetta oli nyt liikkeellä, monet vaihtaisivat kaupunkia tähän aikaan vuodesta siltä seisomalta ja mieluummin lentokoneella kuin metrolla, tai häipyisivät vaikka Second Lifen kolmiulotteiseen maisemaan, pukisivat avattarensa aurinkolaseihin. Osasinko lapsena ihailla pimeyttäkin, oliko se silloin kuin jokin päivän jälkeensä jättämä salainen arkisto tai kaatopaikka, josta saattoi penkoa esiin aarteita ja muuta löytötavaraa, arkaa päivänvalolle? Lapsena lempikirjani oli Pierrot ja yön salaisuudet. Kirjan päähenkilö Pierrot asuu ranskalaisessa pikkukylässä ja ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja voisarvia. Hän rakastuu tien toisella puolella asuvaan pesijättäreen Colombineen, joka tekee työtä päivällä. Colombinelle yö merkitsee vain sysimustaa synkkyyttä, jossa hiipii ja lentelee susia ja lepakoita. Pierrot kirjoittaa Colombinelle kirjeen, jossa hän kertoo, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Pierrot’n mielestä yön tuuloset tuoksuvat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

 

Kotiin päästyäni avasin Catharina Gripenbergin runokokoelman Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suomentanut Kristiina Lähde). Sivuilta ei löytynyt leipuria, vaan postiljooni, joka hänkin työskentelee öisin: Kirjeystäväni kerron sinulle kaikesta kiinnostavasta./ On postiljoonien aika kun nukumme vain postiljoonit valvovat. Postiljoonit ovat syntyneet postimerkki kielellä ja työskentelevät yövuorossa: – – aina vuorollaan on yö/ ja yötyökaluja käytellessäni päiviä vuorostaan/ tulee joka puolelle liikaa. Ikävöitkö sinäkin bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa? Postiljoonilla on kuitenkin tärkeä tehtävä, hän kun välittää viestejä ihmiseltä toiselle, vaikka pimeässä. Monta aukeamaa myöhemmin runon puhuja kirjoittaa: Olisin juossut, olisin palanut, mutta lähettänyt liekkien keskeltä maisemakortin,/ kirkon ja pikku auton, sinulle./ Jonkinlainen sinipukuinen lippalakkipäinen henkilö/ olisi sen sinulle ojentanut, ja jos olisit kysynyt: mitä sinä esität?/ postiljooni vastasi: minua. Päivä ja yö, yksi ja toinen voivat löytää ja kohdata, kirjeissä ja korteissa. Tai mistä sitä tietää, vaikka metrossa.

 

pierrot-2

 

    sina-siella-2

 

Read Full Post »

Olet tässä (Helsinki) -kirja julkaistiin kesäkuussa 2008. Se esittelee Helsinkiä kaupunkitilana, uudesta näkövinkkelistä. Kirjassa annetaan tärppejä vaihtoehtoisista nähtävyyksistä ja paikoista ajantajun kadottamiseksi. Minkälainen voisi olla summamutikkaseikkailu tai lounastuntiharhailu? Oma tiedonjano sai Meiju Niskalan kirjoittamaan Helsinkiä kaupunkina koettelevan kirjan. Tekstit kruunaa Piia Seppälän kuvitus. Kirjan sisältöön ovat vaikuttaneet sadat kaupunkilaiset kirjoittamalla kaupunkitarinoita verkossa toimivan Olet tässä Helsinki-palvelun sivuille. Muistojen kerääminen on jatkunut verkossa kirjan ilmestymisen jälkeen, sieltä löytää myös hauskoja lisätehtäviä ja päivityksiä kirjaan.

Olet tässä Helsinki-kirja ei ole koskaan valmis, vaan tarjoaa lukijoilleen mahdollisuuden kirjoittaa kaupunkiopasta aina uudestaan. Tehtäväkirjamuotoon puettu verkkopalvelu sisältää hauskaa puuhaa. Kaupunkikonsultin laatimissa tehtävissä saa yhdistellä omaa kokemuksellista tietoa ja kaupungin historiaa. Tai oppia kuulostelemaan, tässä esimerkki: Keskity kuuntelemaan kaupungin mikroääniä. Kuulostele liikennevalon muuttumista keltaisesta punaiseksi, ja päiden kääntymistä oikealle ja vasemmalle ennen ruuhkaiselle suojatielle astumista. Kuuntele, kuinka pilvenlonkare liukuu Suomenlinnan ohi ja Kauppatorilla partioiva pulu räpsäyttää silmiään, miten Havis Amanda antautuu ajan patinoitavaksi ja Lasipalatsin nostalgiset valokyltit surisevat punaista. Odota, mitä tapahtuu

Itse muotoilin vastaukseni jotakuinkin näin. Kaupunginosissa on erilaisia akustiikkoja. Huomasin sen, kun vietin aikaa ystäväni asunnossa Etelä-Helsingissä, niin monta kerrosta rappuja ylös, että silmien tasalla oli koko ajan labyrinttikattojen, savupiippujen, ilmahormien, kirkontornien, ylipäätään erilaisten rakennusten huippumuodostelmat, toisin sanoen paljon kiveä, peltiä ja ilmaa. Kaupungin mikroäänet kantautuvat sinne omituisen kirkkaina. Siellä kuuli, että kaupungissa todella on tiheä äänimaisema. Toisinaan sitä hämmästyi, ikkunan unohtuessa auki, kaupungin päästämiä tuntemattomia ääniä. Se suuri ja korkea kaikukoppa taisi lisätä volyymia koirien haukahduksiin ja lintujen parahduksiin, miltei kuin siivekkäät liskot olisivat lentäneet kattojen yllä, varsinkin öisin!

Eikö kirjastoa voisi ajatella paikkana, joka antaa kaupungille kasvot ja äänen? Kirjastohan on tila, jossa kollektiivinen muisti ei ole ainoastaan säilössä, vaan myös elää. Mahtuuko hyllyjen väliin maasto arjen löytöretkeilylle? Ja mitä löytöretkeilyllä oikeastaan tarkoitetaan?  Vaikka sitä, että yllättyy, kun jokin ylittää odotukset. Kaupungin kartta saa uuden ulottuvuuden Torkkelinkuja 22:n kohdalla, missä sadevesikaivo kuiskii lentokenttäkuulutuksia (Markku Puustisen ääniteos nimeltä ”Mutta minä lähden”). Mitä siis voisi löytyä kirjaston reiteiltä, ”luokituspylväiden ja –paalujen” välistä, luokitellun kokoelman kätköistä?

 

Ja kaikkien helsinkiläisten kauhistukseksi, ensin ehti tällä saralla Turku! Olet tässä Turku-kirja julkaistiin jo keväällä 2006. Mitä kaikkea voikaan tehdä täl tai tois pual jokke? Kirjan mukaan siellä voi vaikka heiluttaa jokirannan lehmuksen vappuhuiskalla hiirenkorvalle, mene ja tiedä.

 

olet-tassa-helsinki-kuva

 

Read Full Post »