Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘internet’

Olin kokonaisen viikon joululomalla. En tuijottanut sen aikana minuuttiakaan tietokoneen ruutuun. Elämänlaatuni parani huomattavasti tuon viikon aikana. Suosittelen kaikille näytön sulkemista! Ajan voi käyttää huomattavasti paremmin ja kehittävämmin vaikkapa lukemalla kirjoja.

Kirjoissakin on tosin omat ongelmansa. Nykyään törmään nimittäin enää aniharvoin mieleenpainuviin romaaneihin. Usein jään miettimään, että miksi tämäkin kirja on pitänyt julkaista? Onko maailma yhtään parempi paikka kirjailijan valitsemien merkkijonojen jälkeen vai onko jälleen vain haaskattu humisevan aarniometsän puita?

En ole erityisen innokas jouluihminen. Jouluaattoa edeltävä aika on jännittävää ja parhaimmillaan maagista, mutta läpi-imellettyjen laulujen ja ruokien keskellä kaipaan happamuutta ja kovuutta. Sellaista löysin tänä jouluna Michel Houllebecqin romaaneista, jotka lukaisin joulunpyhien aikana. Runkkareista ja seksiaddikteista kertovat romaanit ovat terävintä nykypäivän kuvausta, mitä olen koskaan lukenut. Joku vielä väittää, että romaani on kuollut laji. Pah!

Palaan tähän aiheeseen vielä tämän viikon aikana.  Nyt takaisin töihin…

Mainokset

Read Full Post »

Kävin viime kuussa Mediapäivillä kuulemassa brittiläis-amerikkalaisen Andrew Keenen esitelmää. Keen on se yhtöisöllisten internet-palveluiden ja web 2.0:n ankara kriitikko. Bestseller-teoksessaan The Cult of the Amateur hän väittää, että internetin keskustelufoorumit, wikipediat ja blogit täyttävät tajuntamme epäluotettavasta, amatöörien tuottamasta saastasta. Hän on huolissaan luotettavan median ja itse asiassa koko kulttuurimme tulevaisuudesta. Olemme hänen mukaansa matkalla kohti katastrofia, koska meidän on kohta mahdotonta erottaa totta ja kuvitelmaa.

Olen Keenen kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Varsinkin siitä, että kulttuurillisten muistijälkien ja perinteiden katoaminen on totta vie vaarallista. Tällä on tuhoisat seuraukset niin kaunokirjallisuudelle kuin kaikelle muullekin sivistykselle. Mutta olen monessa suhteessa myös eri mieltä. En todellakaan luottaisi sokeasti ns. laatumediaan. Valtaapitävien ajattelumaailmaa mielistelevillä lehtitaloilla ja mediakonserneilla on ollut pallo hukassa jo pitkän aikaa. Niistä ei tänä päivänä löydy tippaakaan luovaa ajattelua, saati sitten kulttuurihistorian tuntemusta.

 

Saanen vielä tarkentaa asiaa kaunokirjallisuuden näkökulmasta:

On kyllä totta, että nykyisenkaltainen käsitys yksilöllisestä kaunokirjallisen teoksen tekijästä eli kirjailijasta on sangen tuore. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kaunokirjallisuus kehittyi pitkälti tiimityön ja keskustelun kautta. Jälkipolville on tästä ajasta jäänyt vain suodatettua, suullisen perinteen kuljettamaa tietoa tai sitten yksittäisiä käsikirjoituksia. Tähän asiaan liittyy myös kaikkien tuntema ”homeerinen kysymys” eli ratkaisematon kysymys Homeroksen identiteetistä: oliko hän todellinen, historiallinen henkilö vai useasta runonlaulajasta koostuvan ryhmän nimi.  Vasta myöhemmin kun kaunokirjallisuudesta tuli kauppatavaraa, syntyi myös teoksen ja  tekijänoikeuden käsitteet. Teoksen kannessa oleva tekijän nimi kertoi kuka puhuu ja kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan.

Keskustelufoorumien ja hyperteksti-kirjallisuuden myötä olemme siis tavallaan palanneet keskiaikaa edeltäneeseen tilanteeseen. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta on surullista että internetiin tuottamastamme tekstimassasta lähes kaikki tulee unohtumaan nopeasti ja lopullisesti. Samoin käy myös netissä käytävälle kirjallisuuskeskustelulle. Muistijälkiä keskusteluista ei jää ja vaivumme historiattomuuteen, jossa on olennaista vain nykyhetki. Kaikki jäljelle jäävät historialliset dokumentit aikamme rikkaasta ja moniarvoisesta ajatusmaailmasta tulevat löytymään vain Helsingin Sanomien kaltaisista yhden totuuden monoliiteistä.

Toivon tietenkin, että kaunokirjallisuutta ruodittaisiin jatkossa sivistyneesti myös valtamediassa. Tällä hetkellä näin ei ole. Raflaavammat aiheet – silikonirinnat, tekstiviestit ja jääkiekkoilijat – menevät aina ohi. Tähän on puututtava, sillä maailma alkaa muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän parikymppisen IT-nörtin fantasiamaailmaa. He ovat juuri niitä ”älypäitä”, jotka vaahtoavat yhtöisöllisyydestä ja parviälystä uusina innovaatioina!

Elämme siis monella tapaa ristiriitaisessa ja hämmentävässä ajassa…

Read Full Post »

Hei kaikki lukijat!

Olen kirjastonhoitaja Eija-Liisa Kuortti ja tästä päivästä lähtien kirjoittelen tänne kirjallisuudesta ja kaikesta sen ympärillä olevista asioista. Olen pitkän linjan kirjastoihminen, mutta olen aikoinaan opiskellut kirjastotieteen ohella myös kirjallisuutta. Kirjat ovat ihaninta mitä tiedän ja on hienoa, että pääsen jatkossa purkamaan niiden herättämiä ajatuksia teille kaikille. Kirjat eivät kuitenkaan ole koko elämäni. Harrastan nimittäin myös lenkkeilyä ja ruoanlaittoa, joissa olen vieläpä melko hyvä.  

Emännöin aiemmin Helsingin kaupunginkirjaston keskustelufoorumeilla, mutta päätettiin työpaikkani tietotekniikkapoikien kanssa avata minulle oma blogi. Vielä vuosi sitten vastustin kaikkea tietoteknistä hössötystä, mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää mistä tässä on kyse. Painettujen kirjojen suurena ystävänä blogien ja verkkokeskusteluiden maailma herättää kuitenkin edelleen epäilyksiä.

 

Mutta nyt itse asiaan eli kirjahyllyjen pölyisiin aarteisiin…

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea uudelleen kaikki hänen keskeisimmät teoksensa. Kirjoitan niistä kaikista lyhyet esittelyt tänne teidän iloksenne. Esittelyjä on tiedossa ehkä n. kerran kuukaudessa. 

  
Viikonloppuna luin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Suuri illusioni (1928) teoksen. Romaani oli Waltarin läpimurtoteos ja oman aikansa kulttikirja, joka käännettiin nopeasti myös muille kielille. Romaani on pohjimmiltaan suhteellisen simppeli rakkauskertomus, jossa keskitytään nuorten aikuisten ihmissuhteisiin. Edellisellä lukukerralla huomioni kiinnittyi juuri tähän tasoon, angstisen nuoruuden ja hapuilevien parisuhteiden maailmaan. Tällä tasolla teos on prototyyppi kaikille sen jälkeen ilmestyneille nuorten intellektuellien rakkauselämän kuvauksille; siitä tuleekin heti mieleen mm. Pentti Holapan nuoruuden teokset ja vaikkapa Tuomas Vimma.

Nyt, kokeneemman naisen näkökulmasta katsottuna huomio kiinnittyikin oivaltavaan kaupunkikuvaukseen. 1920-luvun Helsinki elää ja hengittää Waltarin kuvauksissa. Kaivopuiston rannan yöuintikohtaus ja Helsingin pimeys ovat kadonnutta kaupunkikuvaa, samalla tavalla kuin Katajanokan satama-alueen hämyisät korttelit. Kieltolain aikaisessa kaupunkikuvassa paheellisuutta koitetaan peitellä ja asioita esitetään koodikielellä. Kadut täyttyvät virkapukuaan oikovista poliiseista, hyvin pukeutuneiden miesten seurassa olevista epäilyttävistä naisista ja pimeän viinan myyjistä. Romaanin hienoimpiin kuuluvassa jaksossa päähenkilöt Hart ja Hellas lähtevät ostamaan kokaiinia saksalaisilta merimiehiltä.

Nykynäkökulmasta teoksen raikkain piirre on sen arvomaailman selväpiirteisyys. Maailman- ja kansalaissodan jälkeinen kadotettu sukupolvi esitetään turmeltuneeksi ja sairaaksi. 20-30 ikävuoden välillä olevat päähenkilöt ovat nähneet elämänsä aikana liikaa ja illuusiot ovat haihtuneet. Nuoremmalla sukupolvella sen sijaan on mahdollisuus rakentaa ehyt ja terve elämä. Romaanin lopussa Hartin Pikkuveli suuntaa moottoripyöränsä avoimesti kohti valoisaa tulevaisuutta. Jälkiviisaana voi kyllä sanoa, että seuraavissa lauseissa on Euroopan ja Saksan historian valossa tiettyä pahaenteisyyttä:

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, – se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa

Romaanin toisen jakson Pariisi on paheen ja vapautumisen paikka, jossa kieltolain ja tarkkailun kahleet eivät paina. Kaupungin baareissa homoseksuaalit osoittavat avoimesti kiintymystään, kaduilla mustaihoiset naiset tarjoavat palveluitaan ja viina virtaa vapaasti. 1920-luvun Pariisi on Waltarin kuvaaman kadotetun ja rappeutuneen sukupolven henkinen koti.

Paheen ja hyveen, löyhän ja korkean moraalin välisessä ristivedossa on jotain arkkityyppistä ja ikuista. Siinä samanlaista kouraisevuutta kuin ihailemani Douglas Sirkin elokuvissa. Romaani, jossa suurimman hyveen ja tiukimman sukupuolimoraalin taakse piiloutuu syfilis, ei voi olla muuta kuin loistava!

Kannattaa muuten käydä tutustumassa Mika Waltari-sivustoihin:
http://www.mikawaltari100.net/
http://www.wsoy.fi/mikawaltari/
http://www.mikawaltariseura.fi/
http://waltari.lasipalatsi.fi/

Read Full Post »