Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2010

Istanmäen Yöntähden jälkeen tekee mieli tarttua muihinkin sodan kokenutta sukupolvea kuvaaviin teoksiin. Kaiho Niemisen romaani Isät (Wsoy, 1978) kuvaa kiehtovalla tavalla sodasta palanneiden tuntoja ja ongelmia kaakkoissuomalaisessa maalaispitäjässä. Ihmisen pyrkimys suuntautua tulevaan, jatkaa elämää ja lisääntyä on ihmeellisen voimakas. Niemisen kerrontaa elävöittää vahva kaakkoissuomalainen murre, romaanin kuvaamaan aikaan ja henkilöihin on helppo päästä sisään.  

Romaanin keskiössä ovat vanha Kustaa Niiranen ja hänen esikoispoikansa Viljo. Molemmat ovat lujilla, Kustaa siksi, että hänen aikansa alkaa olla ohi, on annettava tilaa uudelle sukupolvelle, Viljo taas siksi, että hän ei taivu maanviljelystöihin, hän tuntee kutsumusta sepän ja maalarintöihin ja niitä ei juurikaan maaseudulla ole tarjolla. Nuorten miesten keskuudessa naukkaillaan runsaasti alkoholia, mutta sotakokemuksista ei juuri puhuta, elämä on tässä ja nyt. Viljokin toteaa isälleen vain koruttomasti sodasta paluun päivänä: ”Kattelin tuossa, että taijan keritä päiväeineelle”. Mitään juhlallisuuksia hengissä selvinneille ei järjestetä, Viljo toteaa vain: ”Otetaan hissukseen. Miä tai tänä päivänä töihin ruveta… Saunan lämmityksen voisin hoijella”. Nykypäivänä vastaavanlainen vaatimaton asenne kuulostaa lähes käsittämättömältä! Mitenköhän sama tilanne hoidettaisiin tänä päivänä, järjestettäisiinkö palanneelle juhlat elämän jatkumisen kunniaksi?

Mainokset

Read Full Post »

Näin uudenvuodenaaton juhlimisen jälkeen yllätti outo kaihomieli. Kun uusi vuosikymmen pyörähti käyntiin, kääntyivät ajatukset väkisinkin pohtimaan mennyttä vuosikymmentä ja elämää. Ja myös vanhenemista. Vaikka seniorivuodet häämöttävätkin onneksi vielä jossakin hyvin etäällä tulevaisuudessa, niin tulipa silti tartuttua viikonloppuna vanhusten elämää käsittelevään romaaniin, Sisko Istanmäen toissavuonna ilmestyneeseen Yöntähteen. Romaanissa kahdeksankymppiset, entiset luokkatoverukset kohtaavat luokkakokouksessa ja päättävät muuttaa yhteen, vanhaan remontoituun koulutaloon, joka nimetään Rauhamäeksi. Rauhanomaista toverusten yhteiselo ei kuitenkaan ole, kaikkea muuta! Viiden voimakastahtoisen ja tapoihinsa pinttyneen vanhan ihmisen kommuunissa on vaikea välttää konflikteja. Istanmäki kuvaa lämpimällä huumorilla näiden viiden erilaisen ihmisen arkea. Vähitellen asuintoverusten välille viriää luottamus ja he avautuvat toisilleen myös rankoistakin elämänkokemuksista. Teos valottaa kiinnostavalla tavalla ikäihmisten sielunelämää, suhtautumista elettyihin asioihin, vanhuuteen ja väistämättä myös tulevaisuudessa häämöttävään kuolemaan.

Kiinnostavaa romaanissa oli se, että vaikka ikävuosia on harteilla jo kahdeksankymmentä ja elämässä on nähty yhtä ja toista, on ihmisluonto silti pohjimmiltaan melkoisen muuttumaton, esimerkiksi kanssaihmisten huomio ja hyväksyntä ovat edelleen yhtä tärkeitä. Huomionarvoista romaanissa on myös se, että tarinan pääpaino on nimenomaan vanhusten nykyhetkessä. Useinhan romaaneissa, joiden keskiössä on vanha ihminen, kerronnan pääpaino on takautumissa, muistoissa. Vai tuleeko kenellekään mieleen vastaavanlaisia vanhuuskuvauksia?

Read Full Post »