Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for Touko 2008

Kirjastonhoitaja Eija-Liisa Kuortin kirjallisuusaiheinen blogi, jossa käsitellään kaunokirjallisuutta ja sen lieveilmiöitä. Ärhäkkä kirjastonhoitaja ottaa kantaa myös oman alansa tapahtumiin sekä kirjoittaa mielellään myös harrastuksistaan.” Nyt olen siis virallisesti ärhäkkä. Jotain piti Blogilista esittelyyn keksiä ja sisäsiisti kiltteys ei tuntunut sopivalta. Tietotekniikan pojat näet sanoivat, että paree olis ilmoittautua Blogilistalle, ettei heidän tarvitse aina kirjaston etusivulta etsiä hiirikäsi täristen mitä olen epähuomiossa sivulauseessa heistä kirjoittanut. Lukevat kuulemma mieluiten kotona Blogilistan kautta.

Blogilista on suomalaisten blogien aarreaitta, sinne joukkoon yksi pieni Kuortin blogi katoaa helposti. Esimerkiksi hakusanalla kirjat  löytyy (tänään 30.5.2008) 302 blogia, kirjailijat antaa tulokseksi 56, kirjallisuus 593 ja kirjastot 36 blogia. Hyvässä ja laajassa seurassa ollaan siis. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että Blogilistan suunnittelussa ei ole ollut ainuttakaan kirjastonhoitajaa mukana. Jokainen kirjastonhoitaja näet tietää, että aakkostuksen on oltava loogista alusta loppuun. Jos yläluokat ovat aakkosissa, niin miksi alaluokat pitäisi järjestää jollain mielivaltaisella tavalla?

Ja juuri niin Blogilista näyttää tekevän. Hakemisto lähtee aakkosista. Toiveikas kirjastonhoitaja valitsee K:n, koska haluaa etsiä muita kirjastoblogeja. K–sivulla aukeaa Luokkia-osio, josta kirjastonhoitaja Kuortti innokkaasti alkaa etsiä kollegoja. ”käsityöt kirjallisuus kirjoittaminen kulttuuri koirat kirjat kissat kuvat koti kauneus” jne. Mihin aakkostus katosi? Millä logiikalla luokat on järjestetty epäaakkosiin? Yleisyydenkö? Mitäpä se blogien yleisimmistä luokitteluista tietämätöntä hakijaa hyödyttää, jos hän haluaa nopeasti löytää oikean hakusanan. Sitä paitsi listassa ei mainita kirjastoa. Kestovaipat, korut ja kirpputorilöydöt kylläkin.

Kirjastoblogeja pitäisi kuitenkin löytää, joten silmäilläänpä sivua tarkemmin. Vasemmalta löytyy Kanavat, jonka kategorioiden kautta voi haun voi kohdistaa avainsanoihin. Linkin Kirjallisuus, kirjoittaminen takaa löytyy vihdoinkin kirjastot. Kategorian lista alkaa runoista ja päätyy muun muassa runoblogin, kirjoittamisen ja novellien kautta kirjastoon, proosaan ja kirjaan. Jälleen epäaakkoset. Ketä ihmettä tällainen venkoilu hyödyttää? Suosikkiluokitukset muuttuvat ja sitä mukaa kai hakusanojen järjestyskin, mutta aakkoset pysyvät. Mahdollisimman yksinkertainen, selkeä ja nopea hakumahdollisuus on aina toimivin. Harmi, jos Blogilistan ylläpitäjät ja suunnittelijat eivät tätä tiedä. Jokainen tiedonhakuun perehtynyt kirjastolainen osaisi kertoa heille asiasta. Ja jokainen myöntäisi myös, miten vaikeaa sellaisen suunnittelu on.

Lievästä aakkospipon kiristyksestä huolimatta – ärhäkkyys näet velvoittaa – Blogilista on kiinnostava ja antoisa lukupaikka, oikea blogikirjasto. Sen uumenissa on paljon kiinnostavia kirjoituksia. Suuren plussan annan sille, että lopulta löytyneitä kirjastoblogeja voi selailla joko päivitysjärjestyksessä, suosion mukaan tai aakkosissa. Seikkailuni listan parissa jatkuu. 56 kirjailijablogia? Keitähän blogit esittelevät? Pakko lukea.  

Mainokset

Read Full Post »

Ensimmäisessä postauksessani kerroin aloittamastani Mika Waltari –projektista. Luku-urakka tulee kuitenkin edistymään erittäin rauhalliseen tahtiin, koska työssään ahkera kirjastonhoitaja taipuu monenlaiseen kirjatyöhön. Esimerkiksi kirjavinkkaukseen, joka vaatii paljon lukemista.

Olen tehnyt kirjavinkkauksia jo monen vuoden ajan ja pyrkinyt esittelemään lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti. Olen huomioinut eritasoisia lukijoita, valinnut vinkkarikassiin monen genren kirjoja: jännitystä, fantasiaa, realismia, rakkautta, kummituksia, tietokirjoja, lyriikkaa. Laatu on ollut tärkeä valintaperuste. Kielen sujuvuus ja elävyys, juonen jännittävä eteneminen, huumori ja etenkin se, että olen itse jaksanut lukea kirjat innostuneena läpi, ovat olleet laatukriteerejäni.

Mutta joskus parhainkaan tarkoitus ei tuota tulosta. Heppakirjat ovat harvoin päätyneet vinkattavikseni. En ole koskaan ollut hevostyttö enkä lukenut ainuttakaan hevoskirjaa ahmimisikäisenä. Itse asiassa ensimmäisen heppakirjani luin vasta varhaisessa keski-iässä. Minulta siis puuttuu intohimoinen samastumismuisto ja erotan vaivoin hevosen ponista. Aloin tutustua heppakirjoihin työn puolesta ja vinkkausta miettien, mutta nopeasti törmäsin suuriin esteisiin.

Minä en voi vinkata kirjaa, jossa juonivetoisuus ajaa kielen ohi, en kirjaa, jonka kieli ja dialogi ovat niin kökköjä, etten kykene lukemaan tekstinäytteitä ääneen alkamatta itsekin hirnahdella. Moni hevoskirja on myös saanut minut ihmettelemään, onko tallien elämä pelkkää tallityttöjen välisiä juonitteluja ja hevoshoitajan asemasta kilpailua. Tänä keväänä olen vihdoinkin löytänyt vinkkaukseen hevoskirjan, eli Lin Hallbergin Maailman ihanimman Sintun (Tammi 2008). Mukavasti etenevä helppolukuinen kirja kertoo asiantuntevasti tokaluokkalaisen Elinan poniratsastuksen aloittamisesta, Marvi Jalon suomennos on sujuvaa kieltä eikä kirjassa ole ensimmäistäkään tallityttöjen juonittelua.

Olen esitellyt Sinttua monille alakoululuokille ja aina vastassa on ollut ihastuneita henkäyksiä ja innosta kiiluvia silmiä, moni tyttö on ilmoittanut haluavansa lukea vinkkaamistani kirjoista juuri Maailman ihanimman Sintun. Heppakirjoille siis riittää lukijoita ja paljon niitä lainataankin. Lukijat ovat usein ahmimisikäisiä tyttöjä, jotka saattavat lukea monta kirjaa päivässä. Ei ole yhdentekevää, millaisella kielellä kerrottuja tarinoita he lukevat ja tämä pätee ihan kaikkeen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Kirjallisuus on yksi kielen monipuolisuuden kehittäjä. Rektiovirheet, suomenkielen vastaiset lauseet, väärät pronominit ym. saavat minut puhisemaan. Nuoret lukijat eivät kesken ahmimisensa todennäköisesti virheisiin kiinnitä huomiota. Minua kuitenkin mietityttää jäävätkö ne lukijan mieleen. Ehkä jopa antavat kuvan, ettei ole niin tarkkaa miten kirjoitetaan. Lapsille on tarjottava parasta myös kielen tasolla. Monipuolinen, kokeileva ja uutta luova kieli on aivan eri asia kuin tökkö lausepuuro. Useammin kuin kerran olen heppakirjojen kohdalla miettinyt, eivätkö kustannustoimittajat ollenkaan välitä siitä, mitä lapsilukijoille tarjoavat (välittävät toki). Mutta olisiko liikaa pyydetty, että kirjojen kieliasu tarkistettaisiin huolellisesti?

Sintun innoittamana olen päättänyt laajentaa vinkkausvalikoimaa muihinkin heppakirjoihin tai niihin rinnastuviin. Ensi kerralla kassista löytynee myös Salamanda Draken Lohikäärmelaakso (WSOY 2007), hyvällä kielellä kerrottu täysiverinen heppakirja hoitokuvauksineen, ratsastuskilpailuineen, seikkailuineen ja juonitteluineen – hevoset vain ovat lohikäärmeitä.

Hyviä heppakirjoja siis on ja sellaisista olisi kiva pitää vinkkauksia. Voisiko joku suositella sopivia? 

Read Full Post »

Luin taas eilen Keenen teosta The Cult of the Amateur. Nyt alkoi kyllä ärsyttää… Keen taitaakin olla IT-maailman Michael Moore, anti-asenteella rahastava öykkäri.

            

Minusta tuli Charlton Hestonin suuri ihailija nähtynäni Michael Mooren elokuvan Bowling for Columbine. Sitä ennen en erityisemmin välittänyt näyttelijästä, vaikka olenkin aina pitänyt Apinoiden planeettaa mestarillisena elokuvana. Mooren elokuvassa tyylikkäästi vanhentuneen Hestonin käyttäytymisessä oli ylväyttä ja sivistystä, joka puuttui täysin Mooren öykkärimäisestä ja teennäisestä olemuksesta (multimiljönääri trailer park -asusteissa). Moore pyrki elokuvassaan nolaamaan Hestonin, mutta päätyikin paljastamaan oman häikäilemättömyytensä.

Jotain epäilyttävän michaelmooremaista on tässä Keenen kirjassa ja kaikessa sen ympärillä pyörivässä bisneksessä. Jean-Luc Godard mainitsi taannoin Mooren elokuvan Fahrenheit 9/11 olleen suurin mahdollisin palvelus George W. Bushin vaalikoneiston hyväksi. Kyseessähän on onnettoman huono elokuva, joka kanavoi Bushiin kohdistuvan kritiikin kirkkaaksi typeryydeksi.

Yhteisöllisesti tuotettujen verkkopalveluidenkin ongelmakohtien ratkaisemiseen tarvittaisiin syväluotaavampaa otetta kuin mitä Keenen bestsellerissä. Sloganit ja yksinkertaistavat heitot eivät johda mihinkään. Niillä on tapana vain tyrehdyttää keskustelu eipäs juupas -tasolle.

Mooren Fahrenheit 9/11 sai parhaan elokuvan Kultaisen Palmun Cannesin elokuvajuhlilla 2004, mutta missä on Karpolla on asiaa: Jouluspesiaalin Oscar-palkinto? Taiteellisesti ja älyllisesti nämä ovat nimittäin samalla tasolla. Kuitenkin, onneksemme, Cannesin palkintolautakunnassa oli tuona vuonna makutuomarina eräs suomalainen kulttuurivaikuttaja

Read Full Post »

Kävin viime kuussa Mediapäivillä kuulemassa brittiläis-amerikkalaisen Andrew Keenen esitelmää. Keen on se yhtöisöllisten internet-palveluiden ja web 2.0:n ankara kriitikko. Bestseller-teoksessaan The Cult of the Amateur hän väittää, että internetin keskustelufoorumit, wikipediat ja blogit täyttävät tajuntamme epäluotettavasta, amatöörien tuottamasta saastasta. Hän on huolissaan luotettavan median ja itse asiassa koko kulttuurimme tulevaisuudesta. Olemme hänen mukaansa matkalla kohti katastrofia, koska meidän on kohta mahdotonta erottaa totta ja kuvitelmaa.

Olen Keenen kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Varsinkin siitä, että kulttuurillisten muistijälkien ja perinteiden katoaminen on totta vie vaarallista. Tällä on tuhoisat seuraukset niin kaunokirjallisuudelle kuin kaikelle muullekin sivistykselle. Mutta olen monessa suhteessa myös eri mieltä. En todellakaan luottaisi sokeasti ns. laatumediaan. Valtaapitävien ajattelumaailmaa mielistelevillä lehtitaloilla ja mediakonserneilla on ollut pallo hukassa jo pitkän aikaa. Niistä ei tänä päivänä löydy tippaakaan luovaa ajattelua, saati sitten kulttuurihistorian tuntemusta.

 

Saanen vielä tarkentaa asiaa kaunokirjallisuuden näkökulmasta:

On kyllä totta, että nykyisenkaltainen käsitys yksilöllisestä kaunokirjallisen teoksen tekijästä eli kirjailijasta on sangen tuore. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kaunokirjallisuus kehittyi pitkälti tiimityön ja keskustelun kautta. Jälkipolville on tästä ajasta jäänyt vain suodatettua, suullisen perinteen kuljettamaa tietoa tai sitten yksittäisiä käsikirjoituksia. Tähän asiaan liittyy myös kaikkien tuntema ”homeerinen kysymys” eli ratkaisematon kysymys Homeroksen identiteetistä: oliko hän todellinen, historiallinen henkilö vai useasta runonlaulajasta koostuvan ryhmän nimi.  Vasta myöhemmin kun kaunokirjallisuudesta tuli kauppatavaraa, syntyi myös teoksen ja  tekijänoikeuden käsitteet. Teoksen kannessa oleva tekijän nimi kertoi kuka puhuu ja kenen näkökulmasta asioita tarkastellaan.

Keskustelufoorumien ja hyperteksti-kirjallisuuden myötä olemme siis tavallaan palanneet keskiaikaa edeltäneeseen tilanteeseen. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta on surullista että internetiin tuottamastamme tekstimassasta lähes kaikki tulee unohtumaan nopeasti ja lopullisesti. Samoin käy myös netissä käytävälle kirjallisuuskeskustelulle. Muistijälkiä keskusteluista ei jää ja vaivumme historiattomuuteen, jossa on olennaista vain nykyhetki. Kaikki jäljelle jäävät historialliset dokumentit aikamme rikkaasta ja moniarvoisesta ajatusmaailmasta tulevat löytymään vain Helsingin Sanomien kaltaisista yhden totuuden monoliiteistä.

Toivon tietenkin, että kaunokirjallisuutta ruodittaisiin jatkossa sivistyneesti myös valtamediassa. Tällä hetkellä näin ei ole. Raflaavammat aiheet – silikonirinnat, tekstiviestit ja jääkiekkoilijat – menevät aina ohi. Tähän on puututtava, sillä maailma alkaa muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän parikymppisen IT-nörtin fantasiamaailmaa. He ovat juuri niitä ”älypäitä”, jotka vaahtoavat yhtöisöllisyydestä ja parviälystä uusina innovaatioina!

Elämme siis monella tapaa ristiriitaisessa ja hämmentävässä ajassa…

Read Full Post »

Hei kaikki lukijat!

Olen kirjastonhoitaja Eija-Liisa Kuortti ja tästä päivästä lähtien kirjoittelen tänne kirjallisuudesta ja kaikesta sen ympärillä olevista asioista. Olen pitkän linjan kirjastoihminen, mutta olen aikoinaan opiskellut kirjastotieteen ohella myös kirjallisuutta. Kirjat ovat ihaninta mitä tiedän ja on hienoa, että pääsen jatkossa purkamaan niiden herättämiä ajatuksia teille kaikille. Kirjat eivät kuitenkaan ole koko elämäni. Harrastan nimittäin myös lenkkeilyä ja ruoanlaittoa, joissa olen vieläpä melko hyvä.  

Emännöin aiemmin Helsingin kaupunginkirjaston keskustelufoorumeilla, mutta päätettiin työpaikkani tietotekniikkapoikien kanssa avata minulle oma blogi. Vielä vuosi sitten vastustin kaikkea tietoteknistä hössötystä, mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää mistä tässä on kyse. Painettujen kirjojen suurena ystävänä blogien ja verkkokeskusteluiden maailma herättää kuitenkin edelleen epäilyksiä.

 

Mutta nyt itse asiaan eli kirjahyllyjen pölyisiin aarteisiin…

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea uudelleen kaikki hänen keskeisimmät teoksensa. Kirjoitan niistä kaikista lyhyet esittelyt tänne teidän iloksenne. Esittelyjä on tiedossa ehkä n. kerran kuukaudessa. 

  
Viikonloppuna luin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Suuri illusioni (1928) teoksen. Romaani oli Waltarin läpimurtoteos ja oman aikansa kulttikirja, joka käännettiin nopeasti myös muille kielille. Romaani on pohjimmiltaan suhteellisen simppeli rakkauskertomus, jossa keskitytään nuorten aikuisten ihmissuhteisiin. Edellisellä lukukerralla huomioni kiinnittyi juuri tähän tasoon, angstisen nuoruuden ja hapuilevien parisuhteiden maailmaan. Tällä tasolla teos on prototyyppi kaikille sen jälkeen ilmestyneille nuorten intellektuellien rakkauselämän kuvauksille; siitä tuleekin heti mieleen mm. Pentti Holapan nuoruuden teokset ja vaikkapa Tuomas Vimma.

Nyt, kokeneemman naisen näkökulmasta katsottuna huomio kiinnittyikin oivaltavaan kaupunkikuvaukseen. 1920-luvun Helsinki elää ja hengittää Waltarin kuvauksissa. Kaivopuiston rannan yöuintikohtaus ja Helsingin pimeys ovat kadonnutta kaupunkikuvaa, samalla tavalla kuin Katajanokan satama-alueen hämyisät korttelit. Kieltolain aikaisessa kaupunkikuvassa paheellisuutta koitetaan peitellä ja asioita esitetään koodikielellä. Kadut täyttyvät virkapukuaan oikovista poliiseista, hyvin pukeutuneiden miesten seurassa olevista epäilyttävistä naisista ja pimeän viinan myyjistä. Romaanin hienoimpiin kuuluvassa jaksossa päähenkilöt Hart ja Hellas lähtevät ostamaan kokaiinia saksalaisilta merimiehiltä.

Nykynäkökulmasta teoksen raikkain piirre on sen arvomaailman selväpiirteisyys. Maailman- ja kansalaissodan jälkeinen kadotettu sukupolvi esitetään turmeltuneeksi ja sairaaksi. 20-30 ikävuoden välillä olevat päähenkilöt ovat nähneet elämänsä aikana liikaa ja illuusiot ovat haihtuneet. Nuoremmalla sukupolvella sen sijaan on mahdollisuus rakentaa ehyt ja terve elämä. Romaanin lopussa Hartin Pikkuveli suuntaa moottoripyöränsä avoimesti kohti valoisaa tulevaisuutta. Jälkiviisaana voi kyllä sanoa, että seuraavissa lauseissa on Euroopan ja Saksan historian valossa tiettyä pahaenteisyyttä:

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, – se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa

Romaanin toisen jakson Pariisi on paheen ja vapautumisen paikka, jossa kieltolain ja tarkkailun kahleet eivät paina. Kaupungin baareissa homoseksuaalit osoittavat avoimesti kiintymystään, kaduilla mustaihoiset naiset tarjoavat palveluitaan ja viina virtaa vapaasti. 1920-luvun Pariisi on Waltarin kuvaaman kadotetun ja rappeutuneen sukupolven henkinen koti.

Paheen ja hyveen, löyhän ja korkean moraalin välisessä ristivedossa on jotain arkkityyppistä ja ikuista. Siinä samanlaista kouraisevuutta kuin ihailemani Douglas Sirkin elokuvissa. Romaani, jossa suurimman hyveen ja tiukimman sukupuolimoraalin taakse piiloutuu syfilis, ei voi olla muuta kuin loistava!

Kannattaa muuten käydä tutustumassa Mika Waltari-sivustoihin:
http://www.mikawaltari100.net/
http://www.wsoy.fi/mikawaltari/
http://www.mikawaltariseura.fi/
http://waltari.lasipalatsi.fi/

Read Full Post »