Mitä ottaisit mukaan talviunille?

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Advertisement

Kova kuri

Olen miettinyt kirjailijoita viime viikkoina. Itse pidän kirjoittamisesta ja teen sitä, osittain työnkin puolesta. Ihailen kirjailijoita, jotka kertovat istuvansa aamulla koneen tai pöydän ääreen, pitävät lounastauon ja jatkavat sitten kirjoittamista, kunnes on aika hakea lapset koulusta, laittaa perheelle ruokaa tai mitä nyt sitten ikinä onkin ohjelmassa työpäivän eli kirjoittamisen jälkeen. Moinen kurinalaisuus ihastuttaa, kummastuttaa ja on kadehdittavaa itseni kaltaiselle ihmiselle. Olen lukenut ja selaillut useita kirjailijaksi aikoville tarkoitettuja oppaita, mutta ainakaan tähän mennessä opit ei ole tarttuneet selailemalla.  En usko, että pystyisin siihen. Olen rönsyilevä ja kausittainen ja kirjoitan puuskittain. Hidasta, kovin hidasta. Eli ainakaan kovin pian ette pääse lukemaan tekstejäni painetussa muodossa :D

Mukavaa viikon jatkoa!

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi

Maailman ihanin tyttö

En ole ehtinyt viime viikkoina paljon päivitellä blogiani, pahoitteluni siitä rakkaat lukijat!

Kirjamessuilla eksyin Maailman ihanin tyttö -kirjaa kaupittelevan kojun kohdalle. Teos ja sen syntyhistoria ovat minulle tuttuja, olin sattumalta Annantalolla vuonna 2003 ensimmäisen näyttelyn aikaan. En ole ainoa, jota näyttely ja sen idea ihastuttivat tuolloin ja ihastuttavat tänäkin päivänä. Näyttely kiertää Suomea ja maailmaa (hyvällä menestyksellä) tälläkin hetkellä. Kirjan ja kuvien takana on Miina Savolainen, valokuvaaja ja kasvatuksen ammattilainen, jonka kanssa juttelin messuilla pitkään. Kirjan (mahdottoman upeasti toteutetuilla) nettisivuilla kerrotaan lisää sekä kuvatuista, kuvaajasta, että voimauttavan valokuvan menetelmästä. Suosittelen tutustumaan!

http://www.voimauttavavalokuva.net/

Syksyn viimeinen kukka

Syksyn päivät ovat läpikuultavia
ja metsän kultaa vasten maalattuja…
Syksyn päivät hymyilevät koko maailmalle.
Niin ihanaa uinahtaa vailla toiveita,
kylläisenä kukista ja väsyneenä vehreyteen,
viinin punainen seppele pieluksella…
Syksyn päivä ei kaipaa enää mitään,
sen sormet ovat järkkymättömän viileät,
unissaan se näkee miten kaikkialle
sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…

(Edith Södergran)

Valkoisia hiutaleita saadaan varmasti vielä odotella, mutta läpikuultavat ja kultaiset syyspäivät ovat pian täällä. On hyvä tuntea itsensä kylläiseksi kesästä. Istua pihalla vilpoisessa tuulessa kaulukset ylhäällä ja tuntea hajoavien lehtien voimakas tuoksu. Antaa itsensä olla ja odottaa.

Minä miellän Saima Harmajan kevään runoilijaksi. Edith Södergranin runoilijaääni on syksyinen. Aivan kuin Edith olisi koko ikänsä odottanut jotakin tapahtuvaksi – parempia aikoja, kirjojen julkaisua, hyvää kritiikkiä, ystävän saapumista, rakkautta, paranemista ja lopulta kuolemaa.

Vaikka Edith asui eristäytyneenä koko elämänsä Kannaksen Raivolassa, juurikaan liikkumatta sieltä muualle kuin keuhkotautiparantoloihin Suomessa ja Sveitsissä, hän eli hyvin rikasta ja intohimoista sisäistä elämää. Elämän kiihkeys pursuaa hänen runoissaan. Kirjallista suosiota runoilija ei saanut eläessään kokea mutta Edith itse tajusi lahjansa. Hiljaisuudesta, rauhasta, vaatimattomista oloista, alakulosta, eläinystävistä, rakkaudesta perheeseen, ikuisista haaveista ja unelmista, jopa riuduttavasta sairaudesta kumpusi pysyvää ja iätöntä kauneutta.

Södergranin maailmaan voi vilkaista kirjassa Tulena yli tuhkan Edith Södergranin valokuvia. Edith ei ehkä ollut kummoinenkaan valokuvaaja, mutta nämä muutamat hänen ottamansa jälkipolville säilyneet valokuvat kertovat sitäkin henkilökohtaisemman ja inhimillisemmän tarinan runoilijan elämästä ja ajasta, jossa hän eli.

Edith Södergran Kansallisbiografiassa 

Salaperäiset shoppailijat

Saako missään enää hyvää palvelua? Saako missään enää palvelua ylipäänsä? Kaupoissa, kassoilla, pankissa, vakuutusyhtiössä, verotoimistossa, terveyskeskuksessa, virastoissa? Pääseekö puhelimella läpi mihinkään vai joutuuko aina kuuntelemaan puoli tuntia jotain ärsyttävää vingutusta liian kovalla volyymilla, ennen kuin täysin hiiltyneenä tiuskii asiansa vastaajalle. Matkatoimistonkaan ovea ei ole tarvinnut avata vuosiin. Itseään on oppinut palvelemaan ajat sitten.

Kirjaston palvelua tutkitaan parhaillaan. Työntekijöiden on parasta osata käyttösäännöt etuperin ja takaperin ja mahdollisesti kolmella kielellä. Säännöt on osattava perustella. Ja hymy on löydettävä huulille vaikka virkkuukoukulla. Pitää muistaa tervehtiä ja katsoa silmiin. Ei saa luimistella tai löysäillä tiskillä. Nimittäin asiakkaaksi saattaa ilmestyä henkilö, joka vähän oudon mekaanisesti kyselee kirjastokortista, sakkojen määristä ja laina-rajoista, kenties yrittää jotain pikku jekkua tai koettelee asiakaspalvelijan kärsivällisyyttä. Tämä salaperäinen asiakas kirjaa jälkikäteen kokemuksensa ja aikanaan kirjastolaiset saavat tietää, mättikö asiakaspalvelu vai ei.

Minusta meidän asiakaspalvelijoiden on täytynyt hallita palvelun perussäännöt hymyineen, huomioimisineen ja sääntöjen hallitsemisineen ihan ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Ihmettelen, miksi tähän juuri nyt kiinnitetään huomiota. Sillä oli media mikä tahansa, kirjastoa ylistetään maasta taivaaseen. Kirjasto on yksi niitä hyvin harvoja paikkoja, joissa palvelua vielä saa ja jonka palvelut ovat monipuolisia ja ilmaisia. Tietenkin meillä on kirjastossa erilaisia automaatteja rutiineita hoitamassa, mutta jos ihmisen kanssa haluaa asiansa hoitaa, se ihminen kirjastosta vielä löytyy. Sitä paitsi en oikeasti muista milloin viimeksi olisin kuullut huonosta asiakaspalautteesta.

On hyvä, että asiakaspalvelusta huolehditaan. On hyvä, että ihmisten huomioimista ylipäänsä korostetaan. Henkilökuntakokouksessa tuli kuitenkin hermostunut tunnelma ja kaikki alkoivat selvästi miettiä, että onkohan tullut oltua liian lepsu tai tiukka sääntöjen suhteen, onko ihan koko ajan hymyilyttänyt. Tuli annettua se muovikassikin ”kaupan päälle”. Sääntöpoliisit ovat nyt täällä!

Muistan erään neuvon, jonka antoi itse kirjastotoimenjohtaja eräässä työryhmässä aikoja sitten. Hän korosti sääntöjen tärkeyttä, mutta ennen kaikkea sujuvaa asiakaspalvelua. Hän kehotti käyttämään maalaisjärkeä ja joustamaan tarpeen mukaan. Näillä eväillä on menty ja mennään, panikoimatta. Sitä paitsi olen kokenut monta iloista yllätystä asiakkaana tänä syksynä. Sain todella ystävällistä palvelua vakuutusyhtiössä (ihan onnenkyynel tirahti, kun pesukoneeni korvattiin), verotoimistossa jonotin tosi vähän aikaa ja kaupan kassoillakin minua tervehditään ihan säännöllisesti. Salaperäiset shoppaajat ovat saattaneet vierailla myös näissä paikoissa. Ihmisten palveleminen on rankkaa työtä, välillä vähän kuin näyttelemistä. Yritetään parhaamme – show must go on.

linkki: mystery shopping

Päivä Uranupoliksessa

Eija-Liisan matkapäiväkirja, kesäkuu 2009, Kreeta: Mikä rauha! Seuranani on vain kiihkeä-ääninen kukko, sekin kiekuu enää harvakseltaan. Istun hotellihuoneen terassilla ja edessäni, auringossa kylpevän pihan takaa, avautuu valosta hopeainen meri. Hetki sitten omistin Välimeren aallot ja pikkukivirannan, olin ainoa uimari. Rantakadulla ei livahtanut kulkukissaakaan. Kello on seitsemän aamulla, kukko herätti jo viideltä. Sinnittelin unen ja valveen sylissä pari tuntia ja sitten annoin periksi. Minun teki mieli kahvia ja halusin päästä nauttimaan päivän parhaasta hetkestä itsekseni terassille. Vihko, kynä, kahvia, aamutaivas, kukko ja minä. Selän takana täydellisiä hedelmiä kantava aprikoosipuu. Sikeästi nukkuva perhe hiestä märkien lakanoiden alla huoneissaan… vielä aika pitkään.

Loman (joka muuten oli täyskymppi) jälkeen luin René Gothónin Kreikkaan sijoittuvan matkapäiväkirjan Tuntematon Pyhiinvaeltaja. Heti ensi riveiltä samaistuin matkailijaan ja läpi kirjan koin lämpimiä ahaa-elämyksiä aivan kuin loma olisi vielä jatkunut.  Kiinnitin huomiota erityisesti Gothónin tapaan käsitellä aikaa ja elämän rytmiä. Gothóni on uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkinut vuosia Athosvuoren ortodoksimunkkeja ja jonka eräs Athokselle tehty tutkimusmatka muuttuikin henkilökohtaiseksi pyhiinvaellukseksi.

Gothónin kirjassa valotetaan pyhiinvaellusteemaa tieteellisesti, mutta minulle tärkeimmiksi osiksi muodostuivat kirjan alku ja loppu. Kirjailija saapuu Pohjois-Kreikkalaiseen pikkuruiseen rantakaupunkiin Uranupolikseen kirjoittaakseen kirjaa. On syyskuun loppu ja kaupunki on turisteista tyhjä. Kirjailijan ensimmäiset päivät tuntuvat jopa tuskallisen hitailta. Aamuteen jälkeen kaupungin kadut kuljetaan puhki, sitten kirjoitetaan ja välillä pulahdetaan jo viilenneeseen mereen. Kirjan loppuosassa Gothóni pääsee pienelle saarelle, jota asustaa yksi ainoa erakkomunkki. Munkki tekee yllättävän päätöksen hyväksyessään kirjailijan vieraakseen. Gothónin elämä ei ole enää ennallaan vierailun jälkeen. Kiireen ja saavuttamisen pakon uuvuttama mies oppii antautumaan hitaudelle ja elämälle monet erakkomunkki Teofiloksen viisaat sanat sydämessään. Mahtava, pieni ja viisas kirja rauhoittumista kaipaavalle.

Muu maa Montalbano

Vuosia sitten Italiaan muuttanut ystäväni vietti muutamia kesäviikkoja Suomessa perheineen. Hän kertoi tietysti nauttivansa Suomen kesästä niin kuin muutkin perheen jäsenet. Yksi ihanimmista kokemuksista oli ollut Kauppatorilla vaeltelu ja torikahvilassa viipyily. Kun perhe oli ollut tekemässä marjaostoksia, reipas torimyyjä oli kysynyt, että mistäs kaukaa sitä oltiin kun vierasta kieltä solkattiin. Ja kun myyjä oli saanut vastauksensa, että Italiasta, niin välitön reaktio kuului, ou jees Berluskooni, jees jees, big mään!

Kaipa siinä hymyiltiin ja nyökyteltiin sitten puolin ja toisin, mutta ystäväni oli mietteissään torilta pois astellessaan. Tämäkö on se, mitä nykyään ensimmäiseksi ihmisille tulee Italiasta mieleen? Se ei oikeastaan tehnyt häntä iloiseksi. Berlusconin politiikasta ja toimista ollaan montaa mieltä, useimmiten puistellaan epäuskoisesti päätä. Vieläkö muistatte ajan, jolloin Italiasta tuli mieleen pizza, Rooma, basilikan tuoksu, Toscanan kukkulat – Pavarotti!

Ystävälläni ja minulla on eräs ehdoton yhteinen ihailun kohde. Pidämme Andrea Camillerin Sisiliaan sijoittuvista dekkareista, joissa päähenkilö on vetävä komissario Salvo Montalbano. Tämä televisiosarjassakin esiintyvä enimmäkseen jurottava kaljupää saa jostain syystä villasukat pyörimään jaloissa. Kirjailija Camilleri on jo yli kahdeksankymmenen mutta kirjoittaa edelleen. Kirjoittamisinnostuksensa hän on saanut aikoinaan Luigi Pirandellolta, joka oli Camillerien perhetuttava. Camilleri on syntyjään Sisilian Empedoclesta, joka on myös Montalbano-kirjojen Vigàta, kaupunki, jossa komissario asuu. Aivan kuten ihmiset tekevät matkoja Donna Leonin komissario Brunetti-kirjojen tapahtumapaikoille Venetsiaan, Montalbano-fanit matkustavat Empedocleen ja Girgentiin, joka taas on puolestaan kirjojen Montelusa. Näihin paikkoihin tehdään järjestettyjä kiertomatkojakin.

Ystäväni on oppinut Sisilian murteen lukemalla Camillerin kirjoja. Kyökki-italian hallinnalla siihen ei kyllä taivu. Minua lähinnä harmittaa, että Montalbanoja käännetään suomeksi niin hitaasti. Lohdutin ystävääni, että jos minulta kysyttäisiin nyt, mitä Italiasta tulee ensimmäiseksi mieleen, vastaisin heti: Montalbano!

Herra Darwinin puutarhassa

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009) on teos jota olen odottanut keväästä asti. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti tietysti se, että luin talvella Charles Darwinin 200-vuotisjuhlavuoden inspiroimana teoksen Beaglen matka (Edita, 2008), joka koostuu Darwinin päiväkirjamerkinnöistä hänen viisivuotiselta maailmanympärysmatkaltaan, jonka aikana tehdyistä havainnoista hän kehitteli evoluutioteoriansa. Vierailimme myös jokunen vuosi sitten koko perheen voimin Darwinin kotitilalla, Down Housessa, Englannissa. Voinkin kuvitella Kristina Carlsonin kuljeskelemassa Down Housen puutarhassa, ihmettelemässä Darwinin matokiveä, nautiskelemassa teetä museokahvilassa (kuten itsekin tein!) ja katselemassa klonksuvia kottikärryjä työntelevän modernin puutarhurin selkää – ja yhtäkkiä tulee oivallus: tästä voisi syntyä kirja!

 

Romaanin keskiössä on jo nimensä mukaisesti Herra Darwinin puutarhuri, Thomas Davies, vaimonsa menettänyt, vähämielisen tytön ja sairaalloisen pojan isä – se, josta puhutaan. Puutarhurin henkilökuva piirtyy toisten näkökulmasta, kuka säälii, kuka pitää jumalattomana kirkossa käymätöntä miestä, kuka uskoo miehen hautovan lastensa ja itsensä surmaamista. Myös Daviesin omaa näkökulmaa valotetaan. Herra Darwin taas jää etäiseksi, kyläläisten silmissä hieman salaperäiseksikin henkilöksi, mieheksi joka on kirjoittanut kohahduttavia kirjoja, mutta joita kukaan kyläläinen ei ole lukenut. Kiinnostavampia ovat huhut Down Housen suihkusta ja vieraista, joita siellä käy.

Herra Darwinin puutarhuria lukiessa tulee mieleen Wirginia Woolf. Teksti on tajunnanvirtamaista, näkökulmat vaihtelevat henkilöstä toiseen kuin Woolfin Aalloissa ikään, sama tapahtuma tulee kuvatuksi monen henkilön tajunnan kautta. Kiehtovaa. Aivan tällaista kotimaisen kirjallisuuden kentällä ei olekaan ennen nähty. Onhan meilläkin tajunnanvirran taitajamme, Volter Kilpi ja Mikko Rimminen ja niin edelleen, mutta että tähän tapaan! Carlsonin kieli on lyyristä, välähdyksenomaista, totuus valottuu sirpaleiden kautta. Vaikka romaani on ohut, sitä ei kahlatakaan läpi noin vain, pitää pysähdellä, imeä kieltä ja vaikutelmia itseensä, Downeyn kylän tunnelmaa, kaikkien romaanin äänten toisiinsa kietoutuvaa puheensorinaa, jokainen haluaa tulla kuulluksi, kertoa oman totuutensa, oman versionsa.

Isaac ja Max

Keväällä hehkutettu Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009) täytti odotukset, luin romaanin yhdeltä istumalta vapaapäiväni: ahmin 20-luvun Helsingin vilinää, pariisilaisen bordellin arkea, kiertelevää sirkuselämää tatuoituine naisineen, simpansseineen ja tiikerinkesyttäjineen . Isaac ja Max, saksalaiset siamilaiset kaksoset, joutuvat vuoden vanhoina äitinsä hylkäämiksi, tätinsä ja juron isoisänsä hoteisiin maaseudulle. He kasvavat melkein niin kuin ketkä tahansa pojat, tekevät kepposia, kiipeilevät puihin, haaveilevat ja ahmivat kirjoja – vaikka niissä kuvataankin vain ”tylsiä kaksikätisiä lapsia, joilla on äiti ja isä” (s. 111). Kymmenvuotiaina heidän turvallinen maailmansa kuitenkin järkkyy, sillä täti myy heidät sirkukseen. Maxista kasvaa varsinainen hurmuri, huumorintajuinen ja elämäniloinen veijari, joka rakastaa esiintymistä ja jolla riittää naisseuralaisia fyysisestä erilaisuudestaan huolimatta. Isaac on veljeään vakavampi tarkkailija, varovainen, aina vähän huolissaan ja aina tietoinen erilaisuudestaan.

Parkkinen kuvaa kiinnostavasti erilaisuutta ja sen suhteellisuutta, Isaac ja Max voivat syrjäisellä maaseudulla olla kummajaisia, mutta sirkuslaisten keskuudessa erilaisuus on tavallisuutta, veljekset ovat tasaveroisia muiden kanssa. Ja sirkuslaisten liepeillä pyörii myös niitä taviksia, jotka ihailevat erilaisuutta, haluaisivat olla jotakin erityistä, kuten sirkuksen nuori huoltomies toteaa kaksosille: ”Jos voisi toteuttaa jotain lahjaa. Niin kuin te. Tavallisuus on tylsää. ” (s. 265)

Parkkisen romaani viliseekin mitä eriskummallisempia henkilöhahmoja, on huikentelevainen Iris, joka aina vain etsii, eikä oikein mikään tee häntä onnelliseksi, on Lucia, prostituoitu, joka kaipaa normaalia elämää ja Rouva Muna, joka salaa pitää naisista. Kaikki he ovat Isaacin ja Maxin tavoin tavallisuutta ylistävän yhteiskunnan reunalla eläjiä. Ja kaikki he kokevat toiseuden kipeästi itsessään, kuten Isaac: ”Kun sinä katsot peiliin, et näe itseäsi. Sinä näet meidät. Tai sen mitä luulet muiden näkevän meitä katsoessaan.” ”Kummajaisen.” ”Niin, Isaac. Sinä et voi hetkeksikään unohtaa olevasi erilainen. Jopa muut unohtavat sen joskus.” (s. 236)

Niin. Tätä romaania lukiessa käsitys erilaisuudesta tosiaankin suhteellistuu, sillä emmekö oikeastaan kaikki ole ensisijaisesti erillisiä yksilöitä (olipa käsiä ja jalkoja sitten kaksi tai neljä) – erilaisia kaikista muista?

Syksyn kirjauutuudet

En ole pariin viikkoon jaksanut lukea mitään.  Kaikki mielenkiintoisimmat viime syksyn ja tämän kevään uutuudet on jo luettu ja aivot kaipaavat pientä lepoa. Kirjainmerkkien jonot eivät tällä hetkellä jaksa muotoutua puhutteleviksi ajatuksiksi ja kuviksi. 

Syksyn kirjauutuuksien määrä on kuitenkin jälleen valtaisa ja monia odotan jo vesikielellä. Sirpa Kähkösen ja Kjell Westön uutuudet ovat ehdottomasti lukulistan kärkipäässä, mutta odotan myös innolla mitä Tommi Melender on tällä kertaa keksinyt. Häneltä voi viimeisten näyttöjen perusteella odottaa mitä tahansa.

Alla olevassa listassa on pelkästään kotimaisten kirjailijoiden tulevia uutuuksia. Lista on vaikuttava. Kunpa jaksaisi lukea ne kaikki!

Mitä mieltä olette listasta? Mitkä aiotte lukea ehdottomasti ja mitkä jäävät lukematta?
(Lista on poimittu Savon Sanomien sivuilta.) 

Romaanit

Riikka Ala-Harja: Kanaria (WSOY)
Tuuve Aro: Yöstä aamuun (WSOY)
Terttu Autere: Kinkkauskivet (Karisto)
Jukka Behm: Matkoilla (Tammi)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (Otava)
Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö (Teos)
Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like)
Paula Hahtola: Salpalinja (Atena, esikoiskirja)
Minttu Hapuli: Tarot-tarinat (Atena)
Pirjo Hassinen: Sano että haluat (Otava)
Marko Hautala: Käärinliinat (Tammi)
Turkka Hautala: Salo (Gummerus, esikoiskirja)
Marjo Heiskanen: Idiootin valinta (Siltala, esikoiskirja)
Laila Hirvisaari: Pihkovan kellot (Otava)
Laura Honkasalo: Eropaperit (Otava)
Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala)
Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (Tammi, esikoiskirja)
Juha Hurme: Puupää (Teos)
Antti Hyry: Uuni (Otava)
Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus (Otava)
Markku Into: Outo kumi (Sammakko)
Kalle Isokallio: Putkimies Pietarista (Tammi)
Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat (Gummerus)
Antti Jaatinen: Tupajumi (Atena, esikoiskirja)
Emma Juslin: Yksin yhdessä (Teos)
Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty? (Tammi)
Katja Kallio: Syntikirja (Otava)
Teemu Kaskinen: Sinulle, yö (WSOY, esikoiskirja)
Timo Kelaranta: Paratiisi (WSOY)
Sakari Kirjavainen: Viereenkatsoja (Johnny Kniga, esikoiskirja)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Johnny Kniga)
Raimo O. Kojo: Minä, Adolf ja Josif (Minerva)
Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen (Teos, esikoiskirja)
Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi)
Mirja Kuivaniemi: Sudenkuopat (Tammi)
Tuomas Kyrö: 700 grammaa (WSOY)
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (Otava)
Seppo Lahti: Pohjoista valoa (Tammi)
Leena Lander: Liekin lapset (Siltala)
Taina Latvala: Paljastuskirja (WSOY)
Juhani Laulajainen: Äärettömän Hyvä Nainen (Like)
Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset (Otava)
Reino Lehväslaiho: Kontion sissit (WSOY)
Tommi Liimatta: Nilikki (WSOY)
Rosa Liksom & Klaus Haapaniemi: Neko (WSOY)
Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY)
Sari Malkamäki: Jälkikasvu (Otava)
Annamari Marttinen: Kuu huoneessa (Tammi)
Tommi Melender: Ranskalainen ystävä (WSOY)
Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva)
J. Pekka Mäkelä: Karsta (Like)
Hannu Mäkelä: Mikä sanomatta jää (Tammi)
Mari Mörö: Kuuri (WSOY)
Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus (WSOY)
Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Otava)
Raija Oranen: Leijonan osa (Teos)
Arto Paasilinna: Elävänä omissa hautajaisissa (WSOY)
Mauri Paasilinna: Roihankorpi (Gummerus)
Jukka Pakkanen: Triesten taivas (Like)
Sami Parkkinen: Self help (Gummerus)
Nina Petander: Pläts! (Otava, esikoiskirja)
Riikka Pulkkinen: Totta (Otava)
Hannu Raittila: Mannerheim (Ajatus Kirjat)
Sanna Ravi: Postikortteja Belzecistä (Johnny Kniga)
Timo Sandberg: Elämänluukku (Karisto)
Helena Sinervo: Tykistökadun päiväperho (WSOY)
Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin (Tammi)
Esa Sirén: Ilomantsin ritaripartio (Gummerus)
Juha Siro: Marilynin hiuspinni (Like)
Tommy Tabermann: Naaras (Gummerus)
Jaana Taponen: Lalalandia (Karisto)
Harri Tapper: Keisari ja kääpiöt (Atena)
Jari Tervo: Tiikerin siittäjä (WSOY)
Jouni Tossavainen: Koulu (Like)
Heikki Turunen: Tulilintu (WSOY)
Pirjo Tuominen: Naistenvalssi (Tammi)
Antti Tuuri: Tenoa soutamassa (Otava)
Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (Tammi)
Jyrki Vainonen: Tornit (Tammi)
Pauliina Vanhatalo: Gallup (Tammi)
Kalle Veirto: Vilttiketjumies (Karisto)
Antero Viinikainen: Orgo (WSOY)
Eeva Vuorenpää: Kotkansilmän uusi loisto (Minerva)
Hannu Vuorio: Hyvästi, Monika (WSOY)
Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (Otava)
Jaakko Yli-Juonikas: Valvoja (Otava)
T. Lennart Yrjänä: Kuolema routarajalla (Johnny Kniga, esikoiskirja)