Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Kirsi Valastin Naisen juoksukirjan inspiroimana, olen suunnitellut tulevaa kestävyysharjoitteluani. Aion 2 vuoden kuluttua olla paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Olen ostanut itselleni juoksupäiväkirjan, tehnyt tavoitteet, kaivanut esille pölyyntyneen askelmittarin sekä sykemittarini käyttöohjeet. Karhut odottavat eteisen matolla ja vanhat verkkarit on kaivettu esille. Olen intoa täynnä! Kiitos pukille inspiroivasta lahjasta, tästä voi todella seurata jotain hyvää.

Nyt odotan – kevättä. Mieheni patistaa minua matolle juoksemaan, kun ei kestä enää jupinoitani loskasta ja liukkaasta kelistä. Itse ajattelin odotellessani lukea Dostojevskin tuotantoa uudelleen. Olen suuri Dostojevski-fani. Pelurit on mieletön sukellus ihmismielen intohimoihin ja addiktioihin. Jos tulevan kevään ja kesän aikana saan hommattua itselleni kunnon juoksuaddiktion, voin huoletta juosta koko ensi talven. Vanhan ruhtinaan rakkaus taas on erinomainen kuvaus piittaamattomuudesta ja oman edun tavoittelusta. Voisin päähenkilöitä mukaellen sukeltaa täysin omaan itseeni ja laiminlyödä perheeni juoksemalla.

Jospa Karamazovia lukiessa kevätkin saapuisi!

Mainokset

Pukki on valmis!

Nyt sen sitten tein! Viime tipassa, hiessä, tungoksessa, liian vähällä vedellä ja leivällä ravittuna syöksyin kirjakauppaan ja tein ”jokavuotiset Kuortit” – ostin pukinkonttiin kirjoja. Kirjahan on hyvä lahja, kestävä, älykäs ja kertoo lahjan antajan pitävän lahjan saajaa lukumiehenä/naisena. Mutta on se kyllä tylsäkin! ”Jaahas, sieltä se Eija-Liisa taas saapuu kovine paketteineen!”. Näin meillä.

Itse toivoin, että tänä vuonna pukki ei toisi minulle romaania, ei ainakaan Uunia. Olen ennkkoluulojeni vanki, mutten halua viettää aikaani uuninmuuraushommissa. Uunihan on varmasti monisyinen ja hieno teos ja mielelläni tietysti kuulisin sen lukijoilta ensikäden tietoa. Kannattaako Uuniin tarttua?

Itse toivoin pukinkonttiin Naisen juoksukirjaa – ruumiinkulttuuria. Saas nähdä, olenko ollut kiltti vaiko tuhma!

Joka tapauksessa toivotan kaikille oikein nautinnollista joulua!

Terveisiä talvihorroksesta, joka jatkuu ja jatkuu ja … Kovasti harmaata on ollut, töihin raahustettu puolinukuksissa, säikähdetty kirjaston kirkkaita valoja ja kotiin palattu suorinta tietä korkeintaan ruokakaupan kautta. Kerään voimia jouluryntäykseen, lahjat ovat hankkimatta, mutta ehkä ne voisi ostaa kaikki yhdestä kaupasta, eli kirjakaupasta, tai jospa tänä vuonna tukeutuisikin nettikirjakauppaan ja -antikvariaattiin? Vieläköhän ehtisi?

Horroksessa unohtui suklaakalenterin osto, mutta onneksi Sanojen ajasta löytyi Naiskalenteri, jonka kuvien ja tekstien parissa on tullut viihdyttyä tovi jos toinenkin suklaata kaipaamatta.  Aiemmin Sanojen ajassa on ollut jouluaiheisiin teksteihin keskittyneitä joulukalentereita, mutta tänä vuonna siis jotain erilaista. Ja mikä ilo: tämän kalenterin luukkuja voi raottaa etukäteen!

Sanojen aika ilahduttaa toisinkin. Finlandia-listaa taannoin lukiessani minulta loksahti suu auki. Se kirja, jolle olin ollut jo ennakkoon valmis myöntämään palkinnon – jos minulta joku olisi vaivautunut kysymään – ei ollut päässyt edes koko listalle. Sanojen ajan Varjo-Finlandia-listalta kirjan kuitenkin löysin. Arvaatkos mikä romaani on kyseessä?

Mitä ottaisit mukaan talviunille?

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Kova kuri

Olen miettinyt kirjailijoita viime viikkoina. Itse pidän kirjoittamisesta ja teen sitä, osittain työnkin puolesta. Ihailen kirjailijoita, jotka kertovat istuvansa aamulla koneen tai pöydän ääreen, pitävät lounastauon ja jatkavat sitten kirjoittamista, kunnes on aika hakea lapset koulusta, laittaa perheelle ruokaa tai mitä nyt sitten ikinä onkin ohjelmassa työpäivän eli kirjoittamisen jälkeen. Moinen kurinalaisuus ihastuttaa, kummastuttaa ja on kadehdittavaa itseni kaltaiselle ihmiselle. Olen lukenut ja selaillut useita kirjailijaksi aikoville tarkoitettuja oppaita, mutta ainakaan tähän mennessä opit ei ole tarttuneet selailemalla.  En usko, että pystyisin siihen. Olen rönsyilevä ja kausittainen ja kirjoitan puuskittain. Hidasta, kovin hidasta. Eli ainakaan kovin pian ette pääse lukemaan tekstejäni painetussa muodossa :D

Mukavaa viikon jatkoa!

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi

Maailman ihanin tyttö

En ole ehtinyt viime viikkoina paljon päivitellä blogiani, pahoitteluni siitä rakkaat lukijat!

Kirjamessuilla eksyin Maailman ihanin tyttö -kirjaa kaupittelevan kojun kohdalle. Teos ja sen syntyhistoria ovat minulle tuttuja, olin sattumalta Annantalolla vuonna 2003 ensimmäisen näyttelyn aikaan. En ole ainoa, jota näyttely ja sen idea ihastuttivat tuolloin ja ihastuttavat tänäkin päivänä. Näyttely kiertää Suomea ja maailmaa (hyvällä menestyksellä) tälläkin hetkellä. Kirjan ja kuvien takana on Miina Savolainen, valokuvaaja ja kasvatuksen ammattilainen, jonka kanssa juttelin messuilla pitkään. Kirjan (mahdottoman upeasti toteutetuilla) nettisivuilla kerrotaan lisää sekä kuvatuista, kuvaajasta, että voimauttavan valokuvan menetelmästä. Suosittelen tutustumaan!

http://www.voimauttavavalokuva.net/

Syksyn viimeinen kukka

Syksyn päivät ovat läpikuultavia
ja metsän kultaa vasten maalattuja…
Syksyn päivät hymyilevät koko maailmalle.
Niin ihanaa uinahtaa vailla toiveita,
kylläisenä kukista ja väsyneenä vehreyteen,
viinin punainen seppele pieluksella…
Syksyn päivä ei kaipaa enää mitään,
sen sormet ovat järkkymättömän viileät,
unissaan se näkee miten kaikkialle
sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita…

(Edith Södergran)

Valkoisia hiutaleita saadaan varmasti vielä odotella, mutta läpikuultavat ja kultaiset syyspäivät ovat pian täällä. On hyvä tuntea itsensä kylläiseksi kesästä. Istua pihalla vilpoisessa tuulessa kaulukset ylhäällä ja tuntea hajoavien lehtien voimakas tuoksu. Antaa itsensä olla ja odottaa.

Minä miellän Saima Harmajan kevään runoilijaksi. Edith Södergranin runoilijaääni on syksyinen. Aivan kuin Edith olisi koko ikänsä odottanut jotakin tapahtuvaksi – parempia aikoja, kirjojen julkaisua, hyvää kritiikkiä, ystävän saapumista, rakkautta, paranemista ja lopulta kuolemaa.

Vaikka Edith asui eristäytyneenä koko elämänsä Kannaksen Raivolassa, juurikaan liikkumatta sieltä muualle kuin keuhkotautiparantoloihin Suomessa ja Sveitsissä, hän eli hyvin rikasta ja intohimoista sisäistä elämää. Elämän kiihkeys pursuaa hänen runoissaan. Kirjallista suosiota runoilija ei saanut eläessään kokea mutta Edith itse tajusi lahjansa. Hiljaisuudesta, rauhasta, vaatimattomista oloista, alakulosta, eläinystävistä, rakkaudesta perheeseen, ikuisista haaveista ja unelmista, jopa riuduttavasta sairaudesta kumpusi pysyvää ja iätöntä kauneutta.

Södergranin maailmaan voi vilkaista kirjassa Tulena yli tuhkan Edith Södergranin valokuvia. Edith ei ehkä ollut kummoinenkaan valokuvaaja, mutta nämä muutamat hänen ottamansa jälkipolville säilyneet valokuvat kertovat sitäkin henkilökohtaisemman ja inhimillisemmän tarinan runoilijan elämästä ja ajasta, jossa hän eli.

Edith Södergran Kansallisbiografiassa