Väärinkäsityksiä

Maanantaisen rutinani päälle lisää ärtyisyyttä. Tupakantuska on kova ja vaikuttaa mielialaan, yrittäkää kestää – te sentään ette joudu näkemään kuinka kuljen hermostunutta ympyrää kotona, runttaan lehden kulmia ja huomattelen viemättömistä roskista. Mutta asiaan.

 

”Kirjastoon nyt voi mennä kuka  tahansa kadulta töihin, niin yksinkertaista hommaa se on, sen kun vaan istuu ja lainaa kirjoja ulos.” Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän kommentin, sain välittömän paskaraivarin. Just niin, me ammattilaisethan voidaankin heittäytyä ihan vaan asiakkaiksi niiden kadulta suoraan tiskille astuneiden uusien hemmojen palveltaviksi. Leikitään sitten asiakasta.

 

Aloin esittää kommentoijalle kysymyksiä. Kaikenlaisia, laidasta laitaan. Kirjallisuudesta, saduista, tiekartoista, juoksuajoista, maantieteestä, bussiaikatauluista, laulunsanoista, elokuvien henkilöhahmoista, punakantisista romaaneista, jotka joskus kauan sitten tuli luettua mutta kun ei nyt muistu mieleen kirjoittaja eikä kirjan nimi. Ym. ym. ym. Kommentoija mutisi hieman vaikean näköisenä ”mitä?”. ”No, vastaa nyt vain. Sinut on juuri palkattu kadulta kirjastovirkailijaksi.  Nämä ovat ihan tavallisia kysymyksiä helpoimmasta päästä. Ja ai niin, sitten kun olet vastannut, voisit purkaa kuorman, laskea kassan, vetää kirjavinkkauksen, opettaa senioreille tietokoneen käyttöä, haastatella kirjailijavierasta, rakentaa Venetsia-näyttelyn, hyllyttää tietokirjat – muista sitten poimia vanhentuneita opuksia pois joutessasi. Valintalistatkin pitäisi käydä läpi, muistathan ottaa oman kirjaston asiakaskunnan huomioon hankintapäätöksiä tehdessäsi.”

 

Tässä vaiheessa puhekumppani halusikin vaihtaa puheenaihetta. Hyvin hiljaa suupielestä kuului ”en mä ollu tajunnu”. Et ollut et, mutta hei, kun et ollut tajunnut, niin älä mulle ala vänkyttää.

Advertisement

Read Full Post »

ruti ruti

No niin. Koko viikonloppu väännettiin jälkikasvun kanssa käyttäytymissääntöjä ja kohteliaisuusvaatimuksia (ja ei, en vetänyt hermoröökejä vaikka mielessä kyllä kävi). Hyvä ettei kohteliasuusvaatimuksia säestäneet suupielestä tipahtelevat ”te nuoret ette” ja ”kaikki aikuiset kyllä”. Tosi hyvä, sillä…

 

…heti tänään kirjaston tiskillä kaikki ne suupielestä lausumattomat fraasit olisivat osoittautuneet vääriksi.

 

Lisäksi tunsin itseni kaksijakoiseksi persoonaksi. Näkyvissä, näkymätön. Läsnä, ilmaa. Kuuluvissa, no connection. Törmäsin näet siihen samaan epäkohteliaisuuteen, johon kaikki palvelualojen ihmiset väistämättä nenänsä lyövät jossain vaiheessa (ja minä tänään kaksi kertaa).

 

Asiakas paarustaa tiskille, kysyy kirjaa, naputan konetta, avaan suuni ”täältä löytyisi…”. Asiakkaan kännykkä alkaa soittaa joitain nolostuttavaa tunnaria. Asiakas kaivaa puhelin esiin. ”… mutta mikähän —”. Asiakas alkaa puhua puhelimeen. ”… kuvittaja—”. Asiakas puhuu, mistä puhuukin, lähinnä siitä että on kirjastossa ja oli se kiva nähdä viikonloppuna ja joo, ne teidän kurahanskat tosiaan jäi meidän eteisen pöydälle mutta ei huolta kyllä ne meillä säilyy ja mites se teidän koiran ripuli vieläkö jatkuu vai onko paranemaan päin. Napsautan suuni kiinni, tuijotan ruutua, savua kihoaa korvakäytäviin, asiakkaan taakse kertyy pieni jono. Asiakas ei liikahda, jono ei liikahda enkä minä avaa suutani mutta toivon koiran ripulin ehkä mahdollisesti voivan tarttua kaksijalkaisiin.

 

Lopulta asiakas lopettaa. ”Niin, löytyikö sitä kirjaa?” Hengitän ihan hiljaa, ”Kyllä ja olikohan Teillä toiveita kuvittajasta?” Ei anteeksipyyntöjä, ei selityksiä.

 

Näkyvissä, näkymätön. Läsnä, ilmaa. Kuuluvissa, no connection.

Read Full Post »