Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kirjastotyö’

Edelliseen kirjoitukseeni jättämässään kommentissa Helen kiitteli, kun kerroin kirjastolaisten töistä. Olen tainnut ennenkin jotain asian vierestä kirjoitella, mutta palaanpa taas aiheeseen.

 

Aina joskus mietin miltä työmme näyttää ulospäin asiakkaille. Kuinkahan moni asiakas luulee, että kirjastolaisilla on kevyt sisätyö? Ei ole, vaikka sitäkin toki riittää.

 

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani punaiset pakkauslaatikot ovat niitä, joista kirjastolaisen aamuvuoro yleensä alkaa ja joihin iltavuoro päättyy ainakin pienissä ja keskisuurissa kirjastoissa, toisin kuin niissä isoissa kirjastoissa kuorman käsittelyyn eivät taida kaikki työntekijät osallistua. Laatikoissa liikutetaan aineistoa kirjastosta toiseen. Ja nykyisen HelMet-järjestelmän aikana liikuteltavaa riittää. Enää eivät asiakkaat joudu kiltisti odottamaan oman kirjaston aineistoa (kirjaa, levyä, DVD:tä), vaan varaus tarttuu ensimmäiseen vapaaseen kappaleeseen oli se sitten Helsingissä, Espoossa, Vantaalla tai Kauniaisissa.

 

Asiakkaiden etu tietää kirjastolaisille enemmän purkamis- ja pakkaushommia. Siinä missä aiemmin laatikoita saattoi pienehköön paikkaan tulla aamuisin pari, on keskimääräinen laatikkomäärä nykyisin viisi tai kuusi. Isojen kirjastojen vuoria en uskalla ajatellakaan, kahden käden sormet eivät riitä. Pelkkä purkaminen ei riitä, sen jälkeen joka ainoa kirja, levy, DVD ym. on palautettava ja jaoteltava omille paikoilleen: varaukset varaushyllyihin oikeisiin aakkosiin aakkostettuina, muut palautusaineistot omille palautushyllyilleen ja kotihyllyilleen. Ei muuten ole ihan nopea homma. Kuormanpurussa jos missä kirjastolaiset ovat kirjaimellisesti kirjavuorien varjoissa.

 

Aamulla otamme kuorman vastaan, päivän mittaan täytämme laatikoita muiden kirjastojen palautuksilla ja varauksilla, illalla varmistamme, että kaikki uloslähtevä aineisto on asianmukaisesti pakattu tarkoin eriteltyihin laatikoihin ja laatikot työnnetty oikeaan paikkaan kuormapoikia odottamaan.

 

Purkaminen ei ole kevyttä työtä. Kädet, niskat ja hartiat ovat kovilla. Jatkuva kirjojen ja levyjen käsittely käy ylipäätään käsien päälle hiiren käsittelyn lisäksi. Kirjastolainen ymmärtää kyllä, miksi vauvan ensimmäistä pinsettiotetta odotetaan neuvoloissa innokkaasti, otteen tärkeys tulee tässä työssä selväksi. Erilaiset kulumat ynnä muut vaivat lienevät aika yleisiä kirjastolaisilla. Hyllyttäminen on usein myös aikamoista jumppaa: kävelyä, kantamista, kyykkyyn-ylös, kurottamista, kirjojen tasaamista ja siirtämistä hyllyltä toiselle, kirjakärryjen työntämistä, täyttämistä ja tyhjentämistä. Käy muuten ihan työstä, uskokaa huviksenne. Tosin samalla kirjaston kokoelma tulee erittäin tutuksi, huonokuntoiset kirjat huomaa paremmin, hyllyjen siisteydestä ja luokituksenmukaisesta järjestyksestä tulee huolehdittua. 

 

Eli jos aamulla kirjaston ovien auettua tiskin takana ei hymyilekään raikas, juuri työpaikalleen astuneen työntekijän perikuva, niin ei ihme. Hän on usein jo tehnyt päivän raskaimman kirjastotyön.

Read Full Post »

Tänään taas hyllytyksen välissä suoristelin kirjahyllyjä. Tai siis, en hyllyjä vaan kirjarivejä. Välillä tulee elävästi mieleen televisiosarja Monk, jossa pakko-oireista kärsivä etsivä jäi jumiin kynien suoristelun kanssa.

Syndroomasta oikeasti kärsiviä väheksymättä voin sanoa, että suoristelu aiheuttaa jossain välissä lievän hullunkiillon silmiin.

Kun näkee jossain kirjan vinossa niin sitä pitää päästä suoristamaan. Taidan siis ainakin tänään toistaa nutturapäisen kirjastotädin stereotypiaa. Onneksi on ollut hiljainen aamu ja ehtii tekemään näitäkin hommia.

 

Vaan täytyy minun tunnustaa. Kerran Akateemisessa kirjakaupassa rupesin vanhasta tottumuksesta suoristamaan kirjariviä.

Myyjät taisivat kohotella hiukan kulmakarvojaan kun luikin alakertaan.

Mistä tulikin mieleen, kuinka mikään ei ole ihanampaa kuin antikvariaatit, joissa kirjat pölyttyvät isoissa kaaosmaissa läjissä ja niitä voi tonkia sielunsa kyllyydestä.

 

Eläköön kaaos!

(Ainakin siis vapaa-ajalla.)

 

Yhteen lempi-sarjoistani kuuluu brittiläinen Black Books. Siinä kärttyinen kirjakaupan omistaja ei oikein ole sisäistänyt asiakaspalvelun konseptia.

Roolissa oleva Dylan Moran on mahtava koomikko. Tietenkään irkku-aksenttia unohtamatta.

You Tubesta löytyy maistiaisia.

Read Full Post »

Kirjastonhoitajat ja -virkailijat ovat erityisen hanakoita analysoimaan omaa ammattiprofiiliaan. Olemme ikään kuin ammattikuntien Suomi, aina hiukan epävarmoja itsestämme  ja valmiita imemään itseemme kaikki ulkopuolisten ilkeät kommentit. On tyypillistä, että itsensä ruoskijoita löytyy erityisesti yleisten kirjastojen puolelta. Jäin miettimään syitä tähän…

Olen aina itse viihtynyt asiakkaana parhaiten yliopiston kirjastoissa. Niissä asiakaspalvelu on yleensä joko töykeää tai täysin olematonta, mutta tämä ei haittaa. Pikemminkin se antaa arvokkaan vaikutelman. Yliopiston kirjastoissa tiedetään, että he ovat alallaan Suomen parhaita ja heidän työllään on itsessään arvoa – asiakkaiden lukumäärällä ja lainausluvuilla ei ole heille erityisen paljon merkitystä. Arvokkaassa ja sivistystä uhkuvassa ympäristössä asiakaskin tuntee itsensä tämän kaiken mahtavuuden arvoiseksi – asiakas ymmärretään älylliseksi ja omatoimiseksi olennoksi, tietoiseksi subjektiksi.

Yleisissä kirjastoissa on sen sijaan usein nöyrä ja vastenmielisen alentuva ilmapiiri. Kaikessa näkyy miellyttämisen ja palvelemisen halu. Neuvontiskejä ja erilaisia opasteita on siellä täällä. Uusimmat hittikirjat ovat heti ovensuussa ja hyllyjen välissä sipsuttelee avuliaita ja ystävällisiä kirjastoihmisiä.

Kaikki näyttää mukavalta ja kivalta, mutta jokin tässä mättää. Miksi me yleisten kirjastojen työntekijät olemme niin tyytymättömiä työhömme ja arvostukseemme. Näen tähän kaksi perustavanlaatuista syytä.

Ensinnäkin: Yleisiin kirjastoihin istutettu tehokkuusvaatimus (lainausluvut, kävijämäärät, aineistonkierto) ei ole synkassa työtehtäviemme kanssa. Teemme edelleen hyvin perinteisiä logistisia ja aineiston paikantamiseen liittyviä tehtäviä, jotka ovat itse asiassa menneestä maailmasta. Emme nimittäin onnistu kohottamaan lainaus- ja kävijälukuja perinteisellä asiakaspalvelutyöllä. Lainausluvat eivät yksinkertaisesti kasva kauniin hymyn tai nöyrän nyökyttelyn seurauksena. Tähän liittyy myös maaginen ajattelu, eli uskotaan että hyllyjen sijoittelulla ja kirjankansien kääntelyllä pystytään nostamaan laskusuunnassa olevat lainauskäyrät.

Toiseksi: Yleisissä kirjastoissa kaiken työn pohjana on asiakaspalvelutilanne eli kuvio, jossa epätietoinen ihminen kysyy jotain ja hänelle annetaan vastaus. Tämä palvelurakenne ulottuu kaikkeen ja organisaation jokaiselle tasoille. Rakenne iskostuu nopeasti työntekijöiden selkärankaan ja asiat ajatellaan saman kaavan mukaisesti jopa vapaa-ajalla. Tässä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta asetelma on passiivinen. Kirjaston työntekijä reagoi vain kun häneltä kysytään jotain tai normaaliin järjestykseen tulee poikkeama (kirja väärässä paikassa, tms.) Me reagoimme ja pidämme asiat järjestyksessä, mutta emme toimi ja tee/luo aktiivisesti asioita.

Tehokkuusvaatimuksen ja passiivisen palvelumallin välinen yhdistelmä ei toimi. Sen pahin seuraus on, että se tuhoaa henkilökunnan ammattiylpeyden ja työmotivaation. Taloudellinen tehokkuus edellyttää aktiivisuutta ja aggressiivisuutta: asioiden ja uusien palveluiden rakentamista, ideointia, asiakkaiden kuuntelematta jättämistä (joskus ehkä myös kuuntelemista) ja jatkuvasti uusien kulmien hakemista kaikkeen tekemiseemme. Tämän kautta voisimme tuntea olevamme kaiken koulutuksemme ja osaamisemme arvoisia työntekijöitä, ei nöyriä ja tahdottomia palvelijoita.

Pitkän päivän ilta

Olen usein miettinyt, että alalla työskentelevät muistuttavat monella tapaa entisaikojen hienostoperheiden hovimestareita. Olemme sivistyneitä, kohteliaita, avualiaita, ahkeria ja asiallemme vihkiytyneitä. Mutta siinä vaiheessa kun isäntä köyhtyy tai kuolee, niin kaikki murenee ja tuloksena on pohjattoman surullinen tilanne. Tätä traagista asetelmaa kuvaavat hienolla tavalla Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, josta Merchant-Ivoryn muodostama parivaljakko teki oscar-ehdokkuuksiakin kahmineen elokuvan. Samaa problematiikkaa sivuaa myös Peter Sellersin näyttelijänuran yksi kohokohdista Being there (1979), jossa koko ikänsä isäntäänsä palvellut puutarhuri koettaa pärjätä ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva on traaginen, mutta myös hauska ja antaa meillekin pieniä toivonkipinöitä.

Read Full Post »