Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2008

Erilaista joulua

Kun yritin kahlata auraamatonta tietä bussipysäkille sunnuntaisen myräkän jälkeen, niin aloin miettimään että tässähän on kohta joulu ihan oikeasti tulossa. Tosin se selkeästi yrittää saapua joka vuosi hiukan nopeammin. Poskihampaat vaan narskuvat kun näkee kauppakeskuksen mainokset metron kyljessä: ”Ostosrauhaa.”

Siinä taitaa pastorin saarna olla ihan paikallaan.

Ja lehdet ovat täynnä taantumajoulu-otsikoita. Vaikka lumi narskuu jalan alla niin päällimmäisenä taitaa mielessä pyöriä aurauskaluston määrä kuin talven taianomaisuus.
Siitä muistui mieleeni eräs tuttava, joka lahjoitti minulle taannoin joululauluja.

Synkät, mutta silti jokseenkin ratkiriemukkaat laulut ovat maustaneet jouluamme siitä lähtien. Sian leuka -laulun sanoitukset saavat tragikoomisuudessaan ja hienosti esitettynä jopa isovanhemmat virnistelemään jouluglögillä, jälkikasvusta nyt puhumattakaan.

 Tuttavani vain sanoi, että ehkä suurin joulustressin aihe minkä hän voi kuvitella on pyrkiminen hampaat irvessä jouluidylliin. Televisiosta tunkee lahjamainosta ja onnellista perhettä kuusen ympärillä. Mutta kun herää todellisuuteen, joka onkin ruuhkassa seisomista tai rahanpuutetta tai kenties päätyy viettämään joulunsa yksin, niin kuva jonka on saanut mieleensä haihtuu ilmaan jättäen jälkeensä vain suuren pettymyksen.
Sen takia hän haluaa aina pitää mielessään, että juhlalla on monta puolta.

Mielestäni ajatus on hieno. On tärkeää yrittää pitää kiinni siitä mikä on tärkeää, eikä ajatella näkymättömiä odotuksia ylisuoriutumisesta. 

Suomessa perinteisesti ennen joulunviettoon liittyi nuuttipukit, jotka kulkivat pilke silmäkulmassa kylillä.
 
Tästä innostuneena ja odotellessani sukkieni hidasta kuivumista, ajattelin tarkastella vielä pari poikkeavaa joululevyä.

Viikatteen Vuoden synkin juhla sisältää bändin omia sanoituksia, mutta myös perinteisiä joululauluja duurissa.

Suomalaisen blackmetalbändi Ajattaran cover taas Hei, tonttu ukot hyppikää– laulusta ei ehkä sovi kaikille korville mutta alleviivaa hyvin laulun sanat. (Kiitoksia taas nuorisolle vihjeestä.)

”Hei tonttu-ukot hyppikkää nyt on rimeu raikkahin aika! Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä.”

 

Jos rääyntä käy korviin, niin pehmeämmän version tarjoaa Raskaampaa joulua, jossa traditionaalilauluja esitetään särökitaran säestyksellä.

 

 

 

 

Mutta allekirjoittaneen ehdoton suosikki on kyllä The Poguesin A Fairytale of New York. Siinä on särmää ja kuitenkin aitoa välittämistä.
Vähän niinkuin joulussakin pitäisi olla.

Mainokset

Read Full Post »

Onnea Marjo Tieto-Finlandia-palkinnosta sinne kauas Mauritiukselle! Haluaisitko olla nyt mieluummin marraskuisessa Helsingissä kuin Intian valtameren auringon alla?

 

”Tiedon tyttäret. Oppineita naisia antiikista valistukseen” horjuttaa suurmieskulttia ja tähtää valokeilan ihmisjoukkoon, joka on historian saatossa joutunut seisomaan tieteen salien ulkopuolella. Marjo T. Nurminen haluaa olla arjen filosofi, kirjoittaa uudelleen käsitystämme perinteestä ja nostaa esiin valtasuhteita, jotka ovat vaikuttaneet käsitykseemme historiasta. Tosin Nurminenkaan ei voi sille mitään, että Tiedon tyttäret on suurelta osin eliitin historiaa: lukutaitoiset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän etuoikeutettuja, ovat he sitten naisia tai miehiä. Kirjassa on paljon kiinnostavia anekdootteja, esim. hymnejä kirjoittaneesta sumerilaisesta papittaresta Enheduannasta, joka on ensimmäinen historian nimeltä tuntema kirjailija ja runoilija. Tai naisfilosofi Aspasiasta, jonka kirjoituksia lukiessa kreikkalaiset joutuivat kysymään itseltään, osaako nainenkin ajatella.

 

No niin, nyt kun vielä löytyisi se Aristoteleen komedia! Toisaalta onneksi Umberto jo kuvasi sitä aika monipuolisesti…

 

tiedon-tyttaret

Read Full Post »

 

Seisoin marraskuun iltana Sörnäisten mutkassa odottamassa mitä tahansa bussia tai ratikkaa, joka veisi minut keskustaan. Alikulkutunnelista putkahti kaksi teiniä, poika ja tyttö, jotka juttelivat toisiinsa uppoutuneita metromatkastaan. Poika selitti, että pysäkit ja kesälomat muistuttavat toisiaan, kumpaakaan ei voi ohittaa odottamatta. Tyttö säesti, että hänestä metrossa matkustaminen on aina vaan yhtä eksoottista. Hän viuhtoi turkooseilla tumpuillaan ilmaa kuin nykysäveltäjä ja jatkoi ylistyslauluaan kutsuen metroa metropolitan lineksi, jolla liikkuva kosmopoliitti voi tuntea osallisuutta kaikkiin maailman metroverkostoihin, Madridista Montrealiin ja Berliinistä Buenos Airesiin. Hän mainosti verkosta löytämäänsä World Metro Databasea ja Rotterdamissa sijaitsevaa metroasemaa nimeltä Stadhuis, jossa seinäpaneelien pinnalla virtaa vettä. Stadhuisissa olo on kuulemma vähän kuin akvaariossa ja ohikulkevia ihmisiä yhtä hauska katsella kuin trooppisen keltaisia kaloja, joiden ei tarvitse pyydellä anteeksi kukoistustaan. Yhdessä tyttö ja poika toistelivat metroasemien nimiä ja vakuuttivat toisilleen, että Kalasataman kohdalla oli haissut aivan troolareilta ja kilohaileilta, Siilitiellä oli taas kuulunut oransseille penkeille saakka, kuinka siili ylitti tien klik-klok-klik-klik-klok. Heitä kuunnellessani tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi ja mielikuvituksettomaksi. Ainoa vähän erikoinen asia, jonka omilta metromatkoiltani muistin oli, että Kaisaniemen kohdalla ei ole niin tarkkaa, pysäkin nimi kuuluu kaiuttimista vain kerran, suomi ja ruotsi paiskaavat kättä, ”Kaisaniemi” on yhtä kuin ”Kajsaniemi”. 

 

Voisiko mielikuvituksettomuudesta syyttää marraskuun pimeyttä, ajattelin itsekseni. Sitä puhetta oli nyt liikkeellä, monet vaihtaisivat kaupunkia tähän aikaan vuodesta siltä seisomalta ja mieluummin lentokoneella kuin metrolla, tai häipyisivät vaikka Second Lifen kolmiulotteiseen maisemaan, pukisivat avattarensa aurinkolaseihin. Osasinko lapsena ihailla pimeyttäkin, oliko se silloin kuin jokin päivän jälkeensä jättämä salainen arkisto tai kaatopaikka, josta saattoi penkoa esiin aarteita ja muuta löytötavaraa, arkaa päivänvalolle? Lapsena lempikirjani oli Pierrot ja yön salaisuudet. Kirjan päähenkilö Pierrot asuu ranskalaisessa pikkukylässä ja ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja voisarvia. Hän rakastuu tien toisella puolella asuvaan pesijättäreen Colombineen, joka tekee työtä päivällä. Colombinelle yö merkitsee vain sysimustaa synkkyyttä, jossa hiipii ja lentelee susia ja lepakoita. Pierrot kirjoittaa Colombinelle kirjeen, jossa hän kertoo, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Pierrot’n mielestä yön tuuloset tuoksuvat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

 

Kotiin päästyäni avasin Catharina Gripenbergin runokokoelman Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suomentanut Kristiina Lähde). Sivuilta ei löytynyt leipuria, vaan postiljooni, joka hänkin työskentelee öisin: Kirjeystäväni kerron sinulle kaikesta kiinnostavasta./ On postiljoonien aika kun nukumme vain postiljoonit valvovat. Postiljoonit ovat syntyneet postimerkki kielellä ja työskentelevät yövuorossa: – – aina vuorollaan on yö/ ja yötyökaluja käytellessäni päiviä vuorostaan/ tulee joka puolelle liikaa. Ikävöitkö sinäkin bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa? Postiljoonilla on kuitenkin tärkeä tehtävä, hän kun välittää viestejä ihmiseltä toiselle, vaikka pimeässä. Monta aukeamaa myöhemmin runon puhuja kirjoittaa: Olisin juossut, olisin palanut, mutta lähettänyt liekkien keskeltä maisemakortin,/ kirkon ja pikku auton, sinulle./ Jonkinlainen sinipukuinen lippalakkipäinen henkilö/ olisi sen sinulle ojentanut, ja jos olisit kysynyt: mitä sinä esität?/ postiljooni vastasi: minua. Päivä ja yö, yksi ja toinen voivat löytää ja kohdata, kirjeissä ja korteissa. Tai mistä sitä tietää, vaikka metrossa.

 

pierrot-2

 

    sina-siella-2

 

Read Full Post »

Olet tässä (Helsinki) -kirja julkaistiin kesäkuussa 2008. Se esittelee Helsinkiä kaupunkitilana, uudesta näkövinkkelistä. Kirjassa annetaan tärppejä vaihtoehtoisista nähtävyyksistä ja paikoista ajantajun kadottamiseksi. Minkälainen voisi olla summamutikkaseikkailu tai lounastuntiharhailu? Oma tiedonjano sai Meiju Niskalan kirjoittamaan Helsinkiä kaupunkina koettelevan kirjan. Tekstit kruunaa Piia Seppälän kuvitus. Kirjan sisältöön ovat vaikuttaneet sadat kaupunkilaiset kirjoittamalla kaupunkitarinoita verkossa toimivan Olet tässä Helsinki-palvelun sivuille. Muistojen kerääminen on jatkunut verkossa kirjan ilmestymisen jälkeen, sieltä löytää myös hauskoja lisätehtäviä ja päivityksiä kirjaan.

Olet tässä Helsinki-kirja ei ole koskaan valmis, vaan tarjoaa lukijoilleen mahdollisuuden kirjoittaa kaupunkiopasta aina uudestaan. Tehtäväkirjamuotoon puettu verkkopalvelu sisältää hauskaa puuhaa. Kaupunkikonsultin laatimissa tehtävissä saa yhdistellä omaa kokemuksellista tietoa ja kaupungin historiaa. Tai oppia kuulostelemaan, tässä esimerkki: Keskity kuuntelemaan kaupungin mikroääniä. Kuulostele liikennevalon muuttumista keltaisesta punaiseksi, ja päiden kääntymistä oikealle ja vasemmalle ennen ruuhkaiselle suojatielle astumista. Kuuntele, kuinka pilvenlonkare liukuu Suomenlinnan ohi ja Kauppatorilla partioiva pulu räpsäyttää silmiään, miten Havis Amanda antautuu ajan patinoitavaksi ja Lasipalatsin nostalgiset valokyltit surisevat punaista. Odota, mitä tapahtuu

Itse muotoilin vastaukseni jotakuinkin näin. Kaupunginosissa on erilaisia akustiikkoja. Huomasin sen, kun vietin aikaa ystäväni asunnossa Etelä-Helsingissä, niin monta kerrosta rappuja ylös, että silmien tasalla oli koko ajan labyrinttikattojen, savupiippujen, ilmahormien, kirkontornien, ylipäätään erilaisten rakennusten huippumuodostelmat, toisin sanoen paljon kiveä, peltiä ja ilmaa. Kaupungin mikroäänet kantautuvat sinne omituisen kirkkaina. Siellä kuuli, että kaupungissa todella on tiheä äänimaisema. Toisinaan sitä hämmästyi, ikkunan unohtuessa auki, kaupungin päästämiä tuntemattomia ääniä. Se suuri ja korkea kaikukoppa taisi lisätä volyymia koirien haukahduksiin ja lintujen parahduksiin, miltei kuin siivekkäät liskot olisivat lentäneet kattojen yllä, varsinkin öisin!

Eikö kirjastoa voisi ajatella paikkana, joka antaa kaupungille kasvot ja äänen? Kirjastohan on tila, jossa kollektiivinen muisti ei ole ainoastaan säilössä, vaan myös elää. Mahtuuko hyllyjen väliin maasto arjen löytöretkeilylle? Ja mitä löytöretkeilyllä oikeastaan tarkoitetaan?  Vaikka sitä, että yllättyy, kun jokin ylittää odotukset. Kaupungin kartta saa uuden ulottuvuuden Torkkelinkuja 22:n kohdalla, missä sadevesikaivo kuiskii lentokenttäkuulutuksia (Markku Puustisen ääniteos nimeltä ”Mutta minä lähden”). Mitä siis voisi löytyä kirjaston reiteiltä, ”luokituspylväiden ja –paalujen” välistä, luokitellun kokoelman kätköistä?

 

Ja kaikkien helsinkiläisten kauhistukseksi, ensin ehti tällä saralla Turku! Olet tässä Turku-kirja julkaistiin jo keväällä 2006. Mitä kaikkea voikaan tehdä täl tai tois pual jokke? Kirjan mukaan siellä voi vaikka heiluttaa jokirannan lehmuksen vappuhuiskalla hiirenkorvalle, mene ja tiedä.

 

olet-tassa-helsinki-kuva

 

Read Full Post »

Eksyin iltakävelylläni kirjastoon. Tarkoituksenani oli katsastaa Bestseller-hyllyn tarjonta. Hyllyn vieressä, lukusalissa, oli meneillään iltama nimeltä ”Köökissä kokataan, kirjoissa kiehuu”. Huh! Siellähän oli ihan oikeita kattiloita ja kauhoja, vispilöitä ja vateja. Ei siis pelkkää kuvitteellista kirjallisuuden kulinaarista maailmaa! Jotenkin se kippojen ja kuppien, taikinapyörien ja talousvaakojen, lihapullasaksien ja leivontalastojen, suppiloiden ja siivilöiden, morttelien ja mittasarjojen rypäs näytti olevan niin täynnä ”kaikkee hyödyllist”, että hivuttaudun salavihkaa lähemmäksi. Hetken viihdytin itseäni ajattelemalla, kuinka kivaa olisi, jos kirjastossa voisi pistäytyä kuin vanhanajan esinemaailmassa, näprätä ja tunnustella kaikenlaisia historian punoksia: kankaita, papereita, kuvia, karttoja, kohokuvioita, ornamenttikoristuksia, harmaita irtokirjasimia, nuotteja. Verkkoversio tällaisesta kirjastosta kietoutuisi sitten varmaan lakupikseleihin, piuhojen käryyn, rispaantuneeseen dataan, linkkien väliseen digipölyyn, joka ampaisisi silmille niin kuin ne vallattomat mustapallerot Hayao Miyazakin Naapurini Totoro-elokuvassa. No, mielikuvitukseni teki siis täydelliset tepposet! Lienee kaukana edessäpäin aika, jolloin tällainen ”lihallisuus” ja ”haptisuus” ymmärrettäisiin informaatioksi. Vaikka toisaalta, juurihan minulla oli elävä todiste edessäni siitä, että kirjastossa voi aistia.

 

Iltaman päätyttyä olin juontajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden kulinaarinen maailma voi olla tosi kiinnostava käyntikohde. Illan emäntä Suvi Ahola teki selväksi, että paitsi keittokirjojen sivut myös kaunokirjallisuuden katkelmat ovat pullollaan ruokaa. Maailmankirjallisuudessa ruoalla on aina ollut roolinsa ja merkityksensä. Kirjaansa ”Sivumakuja” Ahola on koonnut joitakin itselleen syystä tai toisesta tärkeitä kirjoja, joissa ruoka on milloin lämmön ja rakkauden, milloin vihan tai väkivallan symboli. Itse muistan episodin L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna-kirjoista, jossa Diana-ystävä parantelee Annan kirjoittamaa novellia ja lähettää sen leivinjauhetehtaan järjestämään kilpailuun. Novelli tietenkin voittaa koko kisan – sen loppukohtauksessa ritarillinen sankaritar Averil sekoittaa kakkutaikinaa ja lupaa käyttää ”Rolling-yhtiön leivinpulveria” koko elämänsä ajan. Ahola kirjoittaa kirjassaan Montgomeryn tokaisseen, että ”jos en olisi tällainen kirjailijapahanen, minusta olisi varmaan tullut loistava kokki”. Taitaa olla niin, että kertomukseen Vihervaaran Annasta on hulahtanut mukaan omaelämäkerrallista ainesta.
 
Ahola on koonnut kirjaansa lukuisia kiinnostavia lausahduksia, reseptejä ja kirjailija-kokkeja. Itse avasin kirjan kohdalta ”Ahvenanmaalainen rakkaudenosoitus”. Luvussa kerrotaan siitä, kuinka Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipaanisotilas herätti epätavallisen vilkasta kirjallisuuskeskustelua Suomessa. Syytösten mukaan Lundberg antaa kirjassaan valheellisen kuvan suomalaisista sotilaista. ”Mitä suomenruotsalaiset kirjan mukaan tekivät talvi- ja jatkosodassa. Söivät, söivät ja taas söivät”, kirjoitti kriitikko Matti Mäkelä Lundbergin romaanista. Aholalla, kuten minullakin, on eri mielipide: ruoka on turvan symboli, totta kai siitä on puhe, mistä on puute. Joskus ainoa tapa selviytyä on ruveta leipomaan leipää, oli elämä sitten rikasta tai köyhää, sotaisaa tai rauhallista!

 

Enkä tietenkään voi olla ajattelematta Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin ilmestyttyä herännyttä keskustelua. Siitä kun kävi myös ilmi, seitsemän vuotta Lundbergin teoksen ilmestymisen jälkeen, että Puhdistus-romaanin kerrontatapaan, joka viivähtää keittiössä, säilömisissä, hilloamisissa, astioiden säröissä tai kattilan pinnalle kertyvässä vaahdossa, on totuttelemista tässä kovaksi kalutun proosan maassa.

 

sivumakuja_b05

 

 

Read Full Post »

Tunnetteko jo vuonna 1988 perustetun piskuisen kustantamon nimeltä ai-ai? Sen julkaisemien kirjojen kannessa on pieni etana ja teksti ”Lue vähemmän”? Ai-ai:lta on tullut ulos myös Herman Melvillen novelli Bartleby. Novellin nimikkohenkilö työskentelee newyorkilaisessa lakiasiaintoimistossa kirjurina. Hän on nukkavieru ja hiljainen, mutta ahkera ja tunnollinen työntekijä. Absurdi huumori pulpahtelee esiin novellin näennäisen pintatason alta minä-kertojan, toimiston johtajan, kuvaillessa Bartlebyä ja muita työntekijöitä, lempinimiltään Piparia, Kalkkunaa ja Näykkiä. Jokaisella heistä on tapansa ja tottumuksensa: Näykki paiskoo vatsavaivojen kourissa huonekaluja, Kalkkuna hermoilee iltapäivisin niin, että sotkee lopulta kaikki paperit musteella ja Piparin tehtävänä on vain hakea kaupasta kaikille pipareita. Miten ”kirjastotädin” kävisi tässä seurassa?

 

Eräänä päivänä toimiston johtaja, pyytää Bartlebyä käymään läpi pinon asiakirjoja, ja tämä vastaa odottamattomasti: ”mieluiten en”. Johtaja tietenkin äimistyy, mutta ei nosta asiasta suurta meteliä. Henkilöasetelmat kääntyvät nurin päin: pomo alkaa hyysätä entistä hyvää työntekijäänsä. Henkilöhahmojen omituisuuksia sanatarkasti kuvaavasta kerronnasta ja täsmällisestä ilmaisusta syntyy koominen, miltei aseistariisuva sävy. Pomon tivatessa ”Miksi te kieltäydytte?”, Bartleby vastaa rauhallisesti: ”Koska jätän sen mieluummin tekemättä”. Tilanne toistuu ja toistuu. Bartleby kieltäytyy kopioimasta, menemästä toiseen huoneeseen, toimittamasta asioita, vastaamasta kysymyksiin ja lopulta pomon ehdottamista uusista työpaikoista. ”Sellaiset ovat niin ahtaita paikkoja”, hän vastaa. Kenen tahansa muun ollessa kyseessä pomo olisi varmasti oikopäätä raivostunut ja paiskannut työntekijän pellolle. Nyt hän tyytyy miettimään voisiko siirtää toimistonsa toiseen paikkaan Bartlebyä auttaakseen. Bartlebyssä on jotakin oudosti liikuttavaa ja hämmentävää. Lukijaa ällistyttää ja ihastuttaa ylätyylinen ilmaus ”Mieluiten en”. Eikö meistä jokainen haluaisi joskus vastata niin? Tai toisaalta uskoa, että kaksi kertaa kaksi on ”mieluiten ei neljä”? Ihmisillä on yleensä halu tehdä jotain, mitääntekemätöntä outona tai kylähulluna. Kuka on siis tämä hellittämätön kopisti, hiljainen tyhjänpuhuja, pelkkä kohiseva simpukankuori?

 

Ajatukset Melvillen novelliin vei itse asiassa eräs asiakas – kuinkas muuten – jolle en olisi ikinä hennonut sanoa Bartlebyn sanoin ”Mieluiten en”. Hän kiersi itsepalveluautomaatin kaukaa ja tuli tiskille pyytäen, että saisi hetken rupatella jonkun kanssa samalla, kun palauttaa kirjansa. Rouva kertoi, että oli jo miltei päättänyt jättää kirjastossa asioinnin lopullisesti, koska ei viime kerralla ollut saanut henkilökohtaista palvelua. Niin, Bartleby olisi varmaan asiakkaan kanssa samaa mieltä. Hän kun ei kopistinakaan suostunut pakkotahtiseksi tietoautomaatiksi.

 

 

lue_vahemman_logo2

Read Full Post »

Elokuvateatterin pieni sali on aika täynnä vaikka tyhjiäkin paikkoja on. Toivon, ettei kukaan tule istumaan ihan viereen, siksi valitsen rivin reunapaikan takaa. Kuka nyt heinäkuussa keskellä kirkasta päivää elokuviin tulisikaan. Ei edes sada. Valkokankaalle levittyy vähän nuhjuinen kuva, se vaikuttaa pölyiseltä. Väritkin ovat jotenkin sameat. Kuva pomppii ja musiikki alkaa. Punatukkainen partasuinen mies alkaa soittaa rämisevää rämää kitaraa kadulla eivätkä ohikulkijat ihmeemmin kiinnitä mieheen huomiota. Jonkun ajan päästä miehen eteen pysähtyy nuori nainen ja hymyilee, laittaa avoimeen kitarakoteloon pienen lantin ja sanoo ”minä pidän laulustasi”.

Nainen aloittaa sinnikkäästi keskustelun katusoittajan kanssa vaikka mies ei vaikuta olevan juttutulella. Jotenkin keskustelussa käy ilmi, että nainen on siivooja ja kukkien kaupustelija ja mies auttelee isäänsä korjaamaan pölynimureita. Naisella on rikkinäinen pölynimuri. Heillä on myös yhteinen intohimo musiikkiin, mutta se ei selviä ihan vielä.

Nainen saa ilmaiseksi käydä soittamassa sivukadun musiikkikaupan pianoa, koska hänellä ei ole varaa omaan. Katusoittaja sanoo ”soita minulle jotain”.

Skeptinen mieleni ajattelee tässä vaiheessa, että ai tämmönen musikaali ja noi näyttelijätkin on ihan taviksien näkösiä. Siis rakkaustarina? Elokuvafestivaalien suosikki? Voittiko tämän elokuvan musiikki Oscarin tänä vuonna? Ja sitten alkaa musiikki toden teolla soida ja ihan sinä pianokohtauksen aikana, rakastun elokuvaan sydänjuuria myöten. Vajoan syvemmälle penkissäni ja elokuvan tarinaan, ja mietin milloinkohan voisin tulla katsomaan elokuvan uudelleen ja että ryntään elokuvista suoraan kauppaan ostamaan soundtrackin. Soundtrack löytyi vähän myöhemmin Tukholmasta.

Olen jo pitkään haaveillut Dublinin matkasta ja ehkä se vielä joskus toteutuukin. Kuuntelen siihen asti soundtrackiani ja heti kun elokuva tulee myyntiin ryntään ostamaan sen, ehdin vielä mennä katsomaan sen elokuviinkin ehkä. Harvoin enää kokee mitään sykähdyttävää elokuvissa. Eikä tässäkään elokuvassa tapahdu mitään maita mullistavaa, pieni tömähdys vain mutta se riittää.

(Kyseessä on elokuva Once, joka sijoittuu Dubliniin ja kertoo kahden hieman epätavallisen ihmisen ystävyydestä, jota voi myös rakkaudeksi kutsua niin halutessaan. Näyttelijät eivät ole ammattilaisia mutta muusikoita kylläkin. Filmaustapa on lähes dokumentaarinen. Tarinassa on paljon totta. Pääosien esittäjät Marketa Irglova ja Glen Hansard rakastuivat oikeasti toisiinsa elokuvaa filmattaessa.)

 

406px-onceposter

Read Full Post »

Older Posts »