Eksyin iltakävelylläni kirjastoon. Tarkoituksenani oli katsastaa Bestseller-hyllyn tarjonta. Hyllyn vieressä, lukusalissa, oli meneillään iltama nimeltä ”Köökissä kokataan, kirjoissa kiehuu”. Huh! Siellähän oli ihan oikeita kattiloita ja kauhoja, vispilöitä ja vateja. Ei siis pelkkää kuvitteellista kirjallisuuden kulinaarista maailmaa! Jotenkin se kippojen ja kuppien, taikinapyörien ja talousvaakojen, lihapullasaksien ja leivontalastojen, suppiloiden ja siivilöiden, morttelien ja mittasarjojen rypäs näytti olevan niin täynnä ”kaikkee hyödyllist”, että hivuttaudun salavihkaa lähemmäksi. Hetken viihdytin itseäni ajattelemalla, kuinka kivaa olisi, jos kirjastossa voisi pistäytyä kuin vanhanajan esinemaailmassa, näprätä ja tunnustella kaikenlaisia historian punoksia: kankaita, papereita, kuvia, karttoja, kohokuvioita, ornamenttikoristuksia, harmaita irtokirjasimia, nuotteja. Verkkoversio tällaisesta kirjastosta kietoutuisi sitten varmaan lakupikseleihin, piuhojen käryyn, rispaantuneeseen dataan, linkkien väliseen digipölyyn, joka ampaisisi silmille niin kuin ne vallattomat mustapallerot Hayao Miyazakin Naapurini Totoro-elokuvassa. No, mielikuvitukseni teki siis täydelliset tepposet! Lienee kaukana edessäpäin aika, jolloin tällainen ”lihallisuus” ja ”haptisuus” ymmärrettäisiin informaatioksi. Vaikka toisaalta, juurihan minulla oli elävä todiste edessäni siitä, että kirjastossa voi aistia.
Iltaman päätyttyä olin juontajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden kulinaarinen maailma voi olla tosi kiinnostava käyntikohde. Illan emäntä Suvi Ahola teki selväksi, että paitsi keittokirjojen sivut myös kaunokirjallisuuden katkelmat ovat pullollaan ruokaa. Maailmankirjallisuudessa ruoalla on aina ollut roolinsa ja merkityksensä. Kirjaansa ”Sivumakuja” Ahola on koonnut joitakin itselleen syystä tai toisesta tärkeitä kirjoja, joissa ruoka on milloin lämmön ja rakkauden, milloin vihan tai väkivallan symboli. Itse muistan episodin L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna-kirjoista, jossa Diana-ystävä parantelee Annan kirjoittamaa novellia ja lähettää sen leivinjauhetehtaan järjestämään kilpailuun. Novelli tietenkin voittaa koko kisan – sen loppukohtauksessa ritarillinen sankaritar Averil sekoittaa kakkutaikinaa ja lupaa käyttää ”Rolling-yhtiön leivinpulveria” koko elämänsä ajan. Ahola kirjoittaa kirjassaan Montgomeryn tokaisseen, että ”jos en olisi tällainen kirjailijapahanen, minusta olisi varmaan tullut loistava kokki”. Taitaa olla niin, että kertomukseen Vihervaaran Annasta on hulahtanut mukaan omaelämäkerrallista ainesta.
Ahola on koonnut kirjaansa lukuisia kiinnostavia lausahduksia, reseptejä ja kirjailija-kokkeja. Itse avasin kirjan kohdalta ”Ahvenanmaalainen rakkaudenosoitus”. Luvussa kerrotaan siitä, kuinka Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipaanisotilas herätti epätavallisen vilkasta kirjallisuuskeskustelua Suomessa. Syytösten mukaan Lundberg antaa kirjassaan valheellisen kuvan suomalaisista sotilaista. ”Mitä suomenruotsalaiset kirjan mukaan tekivät talvi- ja jatkosodassa. Söivät, söivät ja taas söivät”, kirjoitti kriitikko Matti Mäkelä Lundbergin romaanista. Aholalla, kuten minullakin, on eri mielipide: ruoka on turvan symboli, totta kai siitä on puhe, mistä on puute. Joskus ainoa tapa selviytyä on ruveta leipomaan leipää, oli elämä sitten rikasta tai köyhää, sotaisaa tai rauhallista!
Enkä tietenkään voi olla ajattelematta Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin ilmestyttyä herännyttä keskustelua. Siitä kun kävi myös ilmi, seitsemän vuotta Lundbergin teoksen ilmestymisen jälkeen, että Puhdistus-romaanin kerrontatapaan, joka viivähtää keittiössä, säilömisissä, hilloamisissa, astioiden säröissä tai kattilan pinnalle kertyvässä vaahdossa, on totuttelemista tässä kovaksi kalutun proosan maassa.
Read Full Post »
Kuortin blogi 