Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2010

Takaisin paratiisiin

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ainoa oikea paikka elää ja hengittää olisi Amazonian sademetsä ? Onko kovalevy sen verran täynnä, että parhaiten samalle aaltopituudelle tuntisit pääseväsi alastomien kissaihmisten ja entisten ihmissyöjien kanssa. Tekisikö mieli heittää kiristävät vaatteet puskaan ja antaa trooppisen tuulen tuivertaa viimeinenkin kaupunkiasunnon homeitiö hiuskuontalosta? Luomulaihtuminen olisi taattua, kun metsästäisit ravinnoksi itse oman tapiirisi tai mölyapinan. Löytyisikö tarkoitus elämään, jos pelastaisit pari tuntematonta intiaaniheimoa ja saisit kokaiininviljelijät telkien taakse?
Parikymppinen norjalaismies Anders C. Krogh (kirjassaan Jaguaarin voima) teki juuri tämän. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut kiinnostunut sademetsistä ja alkuasukkaista. Aikuistuttuaan hän huomasi halveksivansa länsimaista kulutusyhteiskuntaa ja päätti lähteä vuodeksi Perun ja Brasilian rajalla sijaitsevalle osittain tutkimattomalle Amazonian alueelle elääkseen luonnonmukaista elämää. Hän tiesi, että alueella asui useita intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet yhteyttä ”sivistykseen” vaan ennemminkin kadonneet saavuttamattomiin. Nämä ihmiset Anders halusi löytää ja elää heidän kanssaan täysin onnellisena ainakin vuoden. Osittain Anders onnistuikin tehtävässään mutta opittuaan matses-intiaanien kieltä ja päästyään perille kaikista uhista, joiden kanssa alkuperäiskansat joutuvat paratiisissaan elämään hänen mielipiteensä muuttui. Pelastaakseen alkuperäiskansat hänen ei suinkaan pidä jahdata niitä kaikkia luonnonlakeja uhmaten vaan ryhtyä sivistyksen parissa taistoon korruptiota, öljy-yhtiöitä, metsäyhtiöitä ja lähetystyöntekijöitä vastaan.
Andersin vuosi sademetsässä on uskomaton. On käsittämätöntä miten rohkeasti hän heittäytyy intiaaniheimon armoille ja tavoille. Intiaanit ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ottavat miehen joukkoonsa. Jotain yltiöidealistista, silkkaa nuoren miehen narsismia ja Tarzan-kompleksia kirjassa kuitenkin on. Onneksi poika tulee kirjan loppumetreillä järkiinsä ja oivaltaa pakkomielteensä. Viidakkovuoden jälkeen hän on eri järjestöjen kautta saanut valtavasti hyvää aikaiseksi Amazonian intiaanien ja sademetsien pelastamiseksi ja työskentelee asian puolesta edelleen. Edelleen hän myös haaveilee elämästä intiaanien parissa. Ei auta, kirjastotäti pukekoon toppatakin päälle ja suunnatkoon tuiskussa lähiömetsikköön päätään tuulettamaan – ei ihan Amazon! Mutta ei haittaa!

Read Full Post »

”Sinä juokset omituisesti muttet yhtään hullummin, valmentaja sanoo. Sanalla sanoen, sinä juokset todella omituisesti, valmentaja jankkaa pudistellen päätään epäuskoisena, mutta väliäkö hällä, et juokse hullummin. Näistä kahdesta väitteestä puolella korvalla kuunteleva Emil muistaa ja ymmärtää vain jälkimmäisen.”

Tällaisia mietteitä kuulee Emil Zátopek – täsmennettäköön että kovasti fiktiivinen Emil – ranskalaisen Jean Echenoz’n romaanissa Pitkä juoksu (Tammi 2010). Emil ei pidä urheilusta, hän ei ymmärrä miksi pitäisi juosta kilpaa tai ylipäänsä kuntoilla, mutta Määriin marssineiden saksalaisten miehittäjien mukaan nuorten on osallistuttava urheilukilpailuihin. Niin Emilkin osallistuu, sijoittuu toiseksi ja kiinnittää omituisesta juoksutyylistään huolimatta paikallisen urheiluvalmentajan huomion.

Siitä alkaa Emil Zátopekin ura, jonka myötä hän oppii pitämään juoksemisesta ja kilpailemisesta, kehittyy liki voittamattomattomaksi, menestyy ja saavuttaa viisi olympiamitalia, yhden hopean ja neljä kultaa (Lontoo 1948 ja Helsinki 1952). Lopulta vastaan tulevat ikä ja nuoremmat juoksijat. Taustalla toinen maailmansota loppuu, Tsekkoslovakiasta tulee sosialistinen valtio, puolueen ote kiristyy, tulee Prahan kevät, Emil joutuu epäsuosioon ja karkotetaan Prahasta uraanikaivoksille, pääsee lopulta takaisin pääkaupunkiin puolisonsa Danan luokse ja päätyy työhön puhtaanapitolaitokselle. Siinä tiivistelmänä romaanin tapahtumat, jotka seurannevat tarkasti reaalimaailman Zátopekin elämänkaarta.

Mutta miten Echenoz tarinan kertookaan! Hänen kertojanotteensa on hämäävän kepeä ja humoristinen, lauseet kiitävät eteenpäin ponnistelematta, Emilin omituinen juoksutyyli ei tekstiä kompastuta. Hämäävää teksti on siksi, että Echenoz kirjoittaa kepeyden kautta raskaista asioista. Tsekkoslovakian rajojen yli marssivat ensin saksalaiset ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin rajan yli vyöryvät venäläiset panssarit. Siinä välissä ja myöhemminkin Puolue määrää tiukasti kansalaisten elämästä, minkä myös kommunismille uskollinen Emil kokee matkustuskieltoina, tarkkailuna, maineen riistämisenä ja sisäisenä karkotuksena. Echenoz ei alleviivaa tapahtumia, etusijalla on koko ajan Emilin urheilu-ura. Yhteiskunnalliset mullistukset ja niiden vaikutukset ovat Emilin juoksun taustaa. Zátopek juoksee, mutta hän ei juokse askeljälkiään kuvioiksi valkoiselle kankaalle, vaan taustan vaihtuvien värien ja varjojen päälle ja lomaan.

Romaanin Emil on etäännytetty hahmo, kirjailija korostaa päähenkilön hymyä ja sinnikkyyttä, voitonnälkää ja sopeutuvuutta, mutta Emilin pään sisälle ei juuri kurkistella. Echenozin tyylilajissa se ei ole puute.

Pitkä juoksu on kiinnostava ja erinomaisesti kirjoitettu romaani. Se sopii niillekin lukijoille, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Urheiluintoisille se on tarpeellinen muistutus siitä, että urheilija ei harrasta lajiaan irrallaan yhteiskunnasta. Hän on osa ympäröivää maailmaa ja erilaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat urheilijoille erilaisia asioita. Se on hyvä pitää mielessä, kun nyt Vancouverin olympialaisten jälkeen me urheilukisoista kiinnostuneet käännämme katseemme kohti ensi kesän jalkapallon maailmanmestaruuskisoja.

Read Full Post »