Elokuun sateissa maalla luin Esko Valtaojan Ihmeitä, kävelyretkiä kaikkeuteen tietokirjaa. Se oli yllättävän hyvä lukukokemus, koska kirja ei ollut niin tieteellinen, että minun olisi pitänyt käydä tähtitieteen peruskurssi yliopistossa ymmärtääkseni mistä kirjoitettiin. Itse asiassa kirja käsitteli suurimmaksi osaksi ihan muita aiheita. Välistä tuntui kuin olisi lukenut romaania sillä tekstiin oli laitettu rutkasti omakohtaista kokemusta ja huumoria. Saa huipputähtitieteilijä vähän narsistikin olla, on ihan syytä. Sitä paitsi ennen tätä kirjaa avaruus oli minulle täysin musta aukko, joka sai ammottaa ihan rauhassa.
Pidän kirjaa hyvänä hakuteoksena. Voin ottaa sen tarpeen tullen hyllystä ja briljeerata MHC-komplekseilla, mekaanisella turkkilaisella, kertoa ihmisen evoluutiosta, kirjoitetun kielen ja kielitieteen synnystä, peilineuroneista, pimeästä energiasta, multiversumeista ja ymmärrän, että matematiikka on ainoa todellisuuden kieli. Kirja on kirjoitettu sen verran kansanomaisesti, ettei missään kohtaa tule mieleen oma sivistymättömyys vaikka Valtaojan monipuolisuus aiheuttaakin ”pienen vihreän tunteen”. Valtaoja kertoo myös peloistaan, mitä taide hänelle ja hänen teoriamaailmassaan merkitsee, rakastamistaan kirjoista, kävelyharrastuksestaan ja matkoistaan. Absoluuttiseksi totuudentorveksikaan Valtaoja ei julistaudu ”mistä tulemme, minne menemme, kukaan ei sitä tiedä”. Jumalaakaan hän ei kiellä. Syksyn alussa televisiossa näytetty Valtaojan keskusteluohjelma fiksuine vieraineen tuli liian myöhään, en jaksanut kerta kaikkiaan valvoa. Sen verran katsoin ensimmäistä osaa, että näin puhujien nauttivan herkkuja ja isoja viinilasillisia. Suut kävivät ruoan tahtiin yhtä tiuhaan kuin puheen. Minusta se näytti vähän koomiselta ja vei terää.
Mutta kaikkein tärkeintä on että ihminen ruokkii päätänsä. Niin ajattelee Valtaoja ja sinnepäin kallistun minäkin. Maailmassa on paljon tietoa ja erilaisia kiinnostavia asioita. Jymähtäminen omaan pieneen universumiin rajoittaa elämää hurjasti. Toisaalta Valtaoja väittää, ettei onnellisuutta kannata jahdata. Se kun on vaan toisille ihmisille mahdoton olotila. Onnelliseksi voi syntyä, niin kuin onnettomaksikin, se on jo osaksi geeneissä. Mutta iloa voivat tuntea kaikki, vaikka vain hetken kerrallaan. Sekin on hyvä. Ilo on kaikkien saatavissa ja sitä kannattaa ihan aktiivisesti metsästää.
Tiesittekö muuten, että ihminen on läheisempää sukua salaatinkerälle kuin ripsieliöille? Hmmm…
(Valtaojan kosmologiaa käsittelevän kirjatrilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat Tieto-Finlandialla palkittu Kotona maailmankaikkeudessa, 2002 ja Avoin tie, 2004. Nämä opukset sisältävät kuuleman mukaan vähän tuhdimpaa tietoainesta kuin yllä mainittu Ihmeitä-kirja. Pitänee ottaa selvää, kunhan tulee sopiva hetki.)
Read Full Post »
Kuortin blogi 
