Päivä Uranupoliksessa

Eija-Liisan matkapäiväkirja, kesäkuu 2009, Kreeta: Mikä rauha! Seuranani on vain kiihkeä-ääninen kukko, sekin kiekuu enää harvakseltaan. Istun hotellihuoneen terassilla ja edessäni, auringossa kylpevän pihan takaa, avautuu valosta hopeainen meri. Hetki sitten omistin Välimeren aallot ja pikkukivirannan, olin ainoa uimari. Rantakadulla ei livahtanut kulkukissaakaan. Kello on seitsemän aamulla, kukko herätti jo viideltä. Sinnittelin unen ja valveen sylissä pari tuntia ja sitten annoin periksi. Minun teki mieli kahvia ja halusin päästä nauttimaan päivän parhaasta hetkestä itsekseni terassille. Vihko, kynä, kahvia, aamutaivas, kukko ja minä. Selän takana täydellisiä hedelmiä kantava aprikoosipuu. Sikeästi nukkuva perhe hiestä märkien lakanoiden alla huoneissaan… vielä aika pitkään.

Loman (joka muuten oli täyskymppi) jälkeen luin René Gothónin Kreikkaan sijoittuvan matkapäiväkirjan Tuntematon Pyhiinvaeltaja. Heti ensi riveiltä samaistuin matkailijaan ja läpi kirjan koin lämpimiä ahaa-elämyksiä aivan kuin loma olisi vielä jatkunut.  Kiinnitin huomiota erityisesti Gothónin tapaan käsitellä aikaa ja elämän rytmiä. Gothóni on uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkinut vuosia Athosvuoren ortodoksimunkkeja ja jonka eräs Athokselle tehty tutkimusmatka muuttuikin henkilökohtaiseksi pyhiinvaellukseksi.

Gothónin kirjassa valotetaan pyhiinvaellusteemaa tieteellisesti, mutta minulle tärkeimmiksi osiksi muodostuivat kirjan alku ja loppu. Kirjailija saapuu Pohjois-Kreikkalaiseen pikkuruiseen rantakaupunkiin Uranupolikseen kirjoittaakseen kirjaa. On syyskuun loppu ja kaupunki on turisteista tyhjä. Kirjailijan ensimmäiset päivät tuntuvat jopa tuskallisen hitailta. Aamuteen jälkeen kaupungin kadut kuljetaan puhki, sitten kirjoitetaan ja välillä pulahdetaan jo viilenneeseen mereen. Kirjan loppuosassa Gothóni pääsee pienelle saarelle, jota asustaa yksi ainoa erakkomunkki. Munkki tekee yllättävän päätöksen hyväksyessään kirjailijan vieraakseen. Gothónin elämä ei ole enää ennallaan vierailun jälkeen. Kiireen ja saavuttamisen pakon uuvuttama mies oppii antautumaan hitaudelle ja elämälle monet erakkomunkki Teofiloksen viisaat sanat sydämessään. Mahtava, pieni ja viisas kirja rauhoittumista kaipaavalle.

Advertisement

Read Full Post »

Muu maa Montalbano

Vuosia sitten Italiaan muuttanut ystäväni vietti muutamia kesäviikkoja Suomessa perheineen. Hän kertoi tietysti nauttivansa Suomen kesästä niin kuin muutkin perheen jäsenet. Yksi ihanimmista kokemuksista oli ollut Kauppatorilla vaeltelu ja torikahvilassa viipyily. Kun perhe oli ollut tekemässä marjaostoksia, reipas torimyyjä oli kysynyt, että mistäs kaukaa sitä oltiin kun vierasta kieltä solkattiin. Ja kun myyjä oli saanut vastauksensa, että Italiasta, niin välitön reaktio kuului, ou jees Berluskooni, jees jees, big mään!

Kaipa siinä hymyiltiin ja nyökyteltiin sitten puolin ja toisin, mutta ystäväni oli mietteissään torilta pois astellessaan. Tämäkö on se, mitä nykyään ensimmäiseksi ihmisille tulee Italiasta mieleen? Se ei oikeastaan tehnyt häntä iloiseksi. Berlusconin politiikasta ja toimista ollaan montaa mieltä, useimmiten puistellaan epäuskoisesti päätä. Vieläkö muistatte ajan, jolloin Italiasta tuli mieleen pizza, Rooma, basilikan tuoksu, Toscanan kukkulat – Pavarotti!

Ystävälläni ja minulla on eräs ehdoton yhteinen ihailun kohde. Pidämme Andrea Camillerin Sisiliaan sijoittuvista dekkareista, joissa päähenkilö on vetävä komissario Salvo Montalbano. Tämä televisiosarjassakin esiintyvä enimmäkseen jurottava kaljupää saa jostain syystä villasukat pyörimään jaloissa. Kirjailija Camilleri on jo yli kahdeksankymmenen mutta kirjoittaa edelleen. Kirjoittamisinnostuksensa hän on saanut aikoinaan Luigi Pirandellolta, joka oli Camillerien perhetuttava. Camilleri on syntyjään Sisilian Empedoclesta, joka on myös Montalbano-kirjojen Vigàta, kaupunki, jossa komissario asuu. Aivan kuten ihmiset tekevät matkoja Donna Leonin komissario Brunetti-kirjojen tapahtumapaikoille Venetsiaan, Montalbano-fanit matkustavat Empedocleen ja Girgentiin, joka taas on puolestaan kirjojen Montelusa. Näihin paikkoihin tehdään järjestettyjä kiertomatkojakin.

Ystäväni on oppinut Sisilian murteen lukemalla Camillerin kirjoja. Kyökki-italian hallinnalla siihen ei kyllä taivu. Minua lähinnä harmittaa, että Montalbanoja käännetään suomeksi niin hitaasti. Lohdutin ystävääni, että jos minulta kysyttäisiin nyt, mitä Italiasta tulee ensimmäiseksi mieleen, vastaisin heti: Montalbano!

Read Full Post »

Herra Darwinin puutarhassa

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009) on teos jota olen odottanut keväästä asti. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan herätti tietysti se, että luin talvella Charles Darwinin 200-vuotisjuhlavuoden inspiroimana teoksen Beaglen matka (Edita, 2008), joka koostuu Darwinin päiväkirjamerkinnöistä hänen viisivuotiselta maailmanympärysmatkaltaan, jonka aikana tehdyistä havainnoista hän kehitteli evoluutioteoriansa. Vierailimme myös jokunen vuosi sitten koko perheen voimin Darwinin kotitilalla, Down Housessa, Englannissa. Voinkin kuvitella Kristina Carlsonin kuljeskelemassa Down Housen puutarhassa, ihmettelemässä Darwinin matokiveä, nautiskelemassa teetä museokahvilassa (kuten itsekin tein!) ja katselemassa klonksuvia kottikärryjä työntelevän modernin puutarhurin selkää – ja yhtäkkiä tulee oivallus: tästä voisi syntyä kirja!

 

Romaanin keskiössä on jo nimensä mukaisesti Herra Darwinin puutarhuri, Thomas Davies, vaimonsa menettänyt, vähämielisen tytön ja sairaalloisen pojan isä – se, josta puhutaan. Puutarhurin henkilökuva piirtyy toisten näkökulmasta, kuka säälii, kuka pitää jumalattomana kirkossa käymätöntä miestä, kuka uskoo miehen hautovan lastensa ja itsensä surmaamista. Myös Daviesin omaa näkökulmaa valotetaan. Herra Darwin taas jää etäiseksi, kyläläisten silmissä hieman salaperäiseksikin henkilöksi, mieheksi joka on kirjoittanut kohahduttavia kirjoja, mutta joita kukaan kyläläinen ei ole lukenut. Kiinnostavampia ovat huhut Down Housen suihkusta ja vieraista, joita siellä käy.

Herra Darwinin puutarhuria lukiessa tulee mieleen Wirginia Woolf. Teksti on tajunnanvirtamaista, näkökulmat vaihtelevat henkilöstä toiseen kuin Woolfin Aalloissa ikään, sama tapahtuma tulee kuvatuksi monen henkilön tajunnan kautta. Kiehtovaa. Aivan tällaista kotimaisen kirjallisuuden kentällä ei olekaan ennen nähty. Onhan meilläkin tajunnanvirran taitajamme, Volter Kilpi ja Mikko Rimminen ja niin edelleen, mutta että tähän tapaan! Carlsonin kieli on lyyristä, välähdyksenomaista, totuus valottuu sirpaleiden kautta. Vaikka romaani on ohut, sitä ei kahlatakaan läpi noin vain, pitää pysähdellä, imeä kieltä ja vaikutelmia itseensä, Downeyn kylän tunnelmaa, kaikkien romaanin äänten toisiinsa kietoutuvaa puheensorinaa, jokainen haluaa tulla kuulluksi, kertoa oman totuutensa, oman versionsa.

Read Full Post »

Isaac ja Max

Keväällä hehkutettu Leena Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (Teos, 2009) täytti odotukset, luin romaanin yhdeltä istumalta vapaapäiväni: ahmin 20-luvun Helsingin vilinää, pariisilaisen bordellin arkea, kiertelevää sirkuselämää tatuoituine naisineen, simpansseineen ja tiikerinkesyttäjineen . Isaac ja Max, saksalaiset siamilaiset kaksoset, joutuvat vuoden vanhoina äitinsä hylkäämiksi, tätinsä ja juron isoisänsä hoteisiin maaseudulle. He kasvavat melkein niin kuin ketkä tahansa pojat, tekevät kepposia, kiipeilevät puihin, haaveilevat ja ahmivat kirjoja – vaikka niissä kuvataankin vain ”tylsiä kaksikätisiä lapsia, joilla on äiti ja isä” (s. 111). Kymmenvuotiaina heidän turvallinen maailmansa kuitenkin järkkyy, sillä täti myy heidät sirkukseen. Maxista kasvaa varsinainen hurmuri, huumorintajuinen ja elämäniloinen veijari, joka rakastaa esiintymistä ja jolla riittää naisseuralaisia fyysisestä erilaisuudestaan huolimatta. Isaac on veljeään vakavampi tarkkailija, varovainen, aina vähän huolissaan ja aina tietoinen erilaisuudestaan.

Parkkinen kuvaa kiinnostavasti erilaisuutta ja sen suhteellisuutta, Isaac ja Max voivat syrjäisellä maaseudulla olla kummajaisia, mutta sirkuslaisten keskuudessa erilaisuus on tavallisuutta, veljekset ovat tasaveroisia muiden kanssa. Ja sirkuslaisten liepeillä pyörii myös niitä taviksia, jotka ihailevat erilaisuutta, haluaisivat olla jotakin erityistä, kuten sirkuksen nuori huoltomies toteaa kaksosille: ”Jos voisi toteuttaa jotain lahjaa. Niin kuin te. Tavallisuus on tylsää. ” (s. 265)

Parkkisen romaani viliseekin mitä eriskummallisempia henkilöhahmoja, on huikentelevainen Iris, joka aina vain etsii, eikä oikein mikään tee häntä onnelliseksi, on Lucia, prostituoitu, joka kaipaa normaalia elämää ja Rouva Muna, joka salaa pitää naisista. Kaikki he ovat Isaacin ja Maxin tavoin tavallisuutta ylistävän yhteiskunnan reunalla eläjiä. Ja kaikki he kokevat toiseuden kipeästi itsessään, kuten Isaac: ”Kun sinä katsot peiliin, et näe itseäsi. Sinä näet meidät. Tai sen mitä luulet muiden näkevän meitä katsoessaan.” ”Kummajaisen.” ”Niin, Isaac. Sinä et voi hetkeksikään unohtaa olevasi erilainen. Jopa muut unohtavat sen joskus.” (s. 236)

Niin. Tätä romaania lukiessa käsitys erilaisuudesta tosiaankin suhteellistuu, sillä emmekö oikeastaan kaikki ole ensisijaisesti erillisiä yksilöitä (olipa käsiä ja jalkoja sitten kaksi tai neljä) – erilaisia kaikista muista?

Read Full Post »