Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘urheilu’

”Sinä juokset omituisesti muttet yhtään hullummin, valmentaja sanoo. Sanalla sanoen, sinä juokset todella omituisesti, valmentaja jankkaa pudistellen päätään epäuskoisena, mutta väliäkö hällä, et juokse hullummin. Näistä kahdesta väitteestä puolella korvalla kuunteleva Emil muistaa ja ymmärtää vain jälkimmäisen.”

Tällaisia mietteitä kuulee Emil Zátopek – täsmennettäköön että kovasti fiktiivinen Emil – ranskalaisen Jean Echenoz’n romaanissa Pitkä juoksu (Tammi 2010). Emil ei pidä urheilusta, hän ei ymmärrä miksi pitäisi juosta kilpaa tai ylipäänsä kuntoilla, mutta Määriin marssineiden saksalaisten miehittäjien mukaan nuorten on osallistuttava urheilukilpailuihin. Niin Emilkin osallistuu, sijoittuu toiseksi ja kiinnittää omituisesta juoksutyylistään huolimatta paikallisen urheiluvalmentajan huomion.

Siitä alkaa Emil Zátopekin ura, jonka myötä hän oppii pitämään juoksemisesta ja kilpailemisesta, kehittyy liki voittamattomattomaksi, menestyy ja saavuttaa viisi olympiamitalia, yhden hopean ja neljä kultaa (Lontoo 1948 ja Helsinki 1952). Lopulta vastaan tulevat ikä ja nuoremmat juoksijat. Taustalla toinen maailmansota loppuu, Tsekkoslovakiasta tulee sosialistinen valtio, puolueen ote kiristyy, tulee Prahan kevät, Emil joutuu epäsuosioon ja karkotetaan Prahasta uraanikaivoksille, pääsee lopulta takaisin pääkaupunkiin puolisonsa Danan luokse ja päätyy työhön puhtaanapitolaitokselle. Siinä tiivistelmänä romaanin tapahtumat, jotka seurannevat tarkasti reaalimaailman Zátopekin elämänkaarta.

Mutta miten Echenoz tarinan kertookaan! Hänen kertojanotteensa on hämäävän kepeä ja humoristinen, lauseet kiitävät eteenpäin ponnistelematta, Emilin omituinen juoksutyyli ei tekstiä kompastuta. Hämäävää teksti on siksi, että Echenoz kirjoittaa kepeyden kautta raskaista asioista. Tsekkoslovakian rajojen yli marssivat ensin saksalaiset ja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin rajan yli vyöryvät venäläiset panssarit. Siinä välissä ja myöhemminkin Puolue määrää tiukasti kansalaisten elämästä, minkä myös kommunismille uskollinen Emil kokee matkustuskieltoina, tarkkailuna, maineen riistämisenä ja sisäisenä karkotuksena. Echenoz ei alleviivaa tapahtumia, etusijalla on koko ajan Emilin urheilu-ura. Yhteiskunnalliset mullistukset ja niiden vaikutukset ovat Emilin juoksun taustaa. Zátopek juoksee, mutta hän ei juokse askeljälkiään kuvioiksi valkoiselle kankaalle, vaan taustan vaihtuvien värien ja varjojen päälle ja lomaan.

Romaanin Emil on etäännytetty hahmo, kirjailija korostaa päähenkilön hymyä ja sinnikkyyttä, voitonnälkää ja sopeutuvuutta, mutta Emilin pään sisälle ei juuri kurkistella. Echenozin tyylilajissa se ei ole puute.

Pitkä juoksu on kiinnostava ja erinomaisesti kirjoitettu romaani. Se sopii niillekin lukijoille, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Urheiluintoisille se on tarpeellinen muistutus siitä, että urheilija ei harrasta lajiaan irrallaan yhteiskunnasta. Hän on osa ympäröivää maailmaa ja erilaiset yhteiskuntarakenteet mahdollistavat urheilijoille erilaisia asioita. Se on hyvä pitää mielessä, kun nyt Vancouverin olympialaisten jälkeen me urheilukisoista kiinnostuneet käännämme katseemme kohti ensi kesän jalkapallon maailmanmestaruuskisoja.

Mainokset

Read Full Post »

Elokuun suuri aurinko ja tuuli, olen keskellä niittyä, maisemaa, jossa kaikki huojuu puolelta toiselle. Niityn toisella laidalla juoksee ponnaripäisiä tyttöjä pitkät saappaat jalassaan, heinä on niin korkeaa, että näyttää kuin he leijuisivat. Jatkan matkaani ratsutallille päin. Urbaani ruutumittakaava kävi ahtaaksi, pakenen pellavaharjaisten ja valkosukkaisten joukkoon. Niitä juoksee tarhassa vapaana, yksi on suomenhevonen, sillä on siro ja ilmeikäs pää, leveä otsa, korvat niin pienet, että ne juuri ja juuri näkyvät tuuhean otsatukan alta. Ratsastajat hakevat hevosia tarhasta sisälle pilttuisiin. Ilman täyttää paksu pöly. Talleilla punapaitainen tyttö lapio lantaa ja sitten ojentautuu ihailemaan ohi kävelevää tähtiotsaa. Hevonen on aina näky, joka pysäyttää, vaikka talikonvarressakin.

Kotona kaivan esiin Ritva Haavikon kirjoittaman kirjan Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa (WSOY 2003). Hän on omistanut kirjan lapsenlapselleen Lotalle, joka on hevoshullu. Kirja rikkoo hauskalla tavalla tieteiden välisiä rajoja ja tuo yhteen eripuraisia aineksia. Kirjassa risteävät hevosen kulttuurihistoria, hevonen tieteellisenä tutkimuskohteena, hevonen runoilijoiden ylistämänä, hevonen taiteen ikuistamana, hevonen urheilussa… Miksei sitä voisi käyttää myös terapiakirjana tai matkakirjana. Tai kutsua vaikka filosofiseksi tunnustukseksi ihmisen ja hevosen taittamalle yhteiselle taipaleelle.

Ehkä hämmästyttävintä on huomata, että hevonen on kiehtonut taiteen tekijöitä luolamaalausten ajoista tähän päivään saakka. Hevosta myös arvostetaan kaikissa kulttuureissa, niin islamilaisessa kuin länsimaalaisessa. Hevonen aiheena yhdistää toisiinsa Eeva-Liisa Mannerin, Salvador Dalin, Hugo Simbergin, Franz Marcin, Aimo Tukiaisen, Peter Paul Rubensin, Edvard Munchin, Eino Leinon, Sirkka Turkan, Henri Toulouse-Lautrecin, Liedon mestarin… Monet taiteilijat ovat myös hevosihmisiä, kuten vaikka valokuvaaja Sally Mann (jota Haavikko ei kyllä mainitse kirjassaan).

Kirjassa seikkailee tietenkin myös Pegasos, runoratsu, joka lentää Helikonin vuorelle, muusain mielipaikalle. Kerrotaan, että kun sen kavio osui Helikonin vuorella maahan, sen iskusta puhkesi kirkas lähde Hippokrene (hippu krene, kreik. hevosen kavio). Sivuilla laukkaa myös mm. Troijan puuhevonen, kentaurit, yksisarviset, suomenravurit, hakkapeliitat, sirkushevoset. Kirjan viimeinen luku on omistettu Valkoiselle hevoselle ja Helvi Hämäläisen Elämän hevosille. Valkoinen hevonen on Hämäläiselle runokuva elämänmatkan vaiheista. Kuolevainen ihminen voi omistaa esineitä, rikkauksia, kunniaa, rakkautta, kiintymystä, mutta Hämäläiselle valkoinen hevonen on parempi kaikkea sitä, minkä ihminen voi täällä maailmassa saada.

hevonen_taiteessa

Read Full Post »