Hyvä uutinen

Onko tästä uutiseksi? Onko kirjasta uutiseksi? Onko runosta uutiseksi? Ehkä, jos se ajaisi ylinopeutta, olisi kuuminta hottia tai kuninkaallinen, pitäisi tunteikkaat häät tai julistaisi uutta pop-politiikkaa. Ja vielä lyhyemmin, iskevimmin, avoimemmin ja kissankokoisin kirjaimin! Ai miten hyvältä se näyttäisikään keltaisiin lööppeihin puettuna, kaikkien aseman kioskien ovensuussa, ai miten monet sen ostaisivatkaan kotiin lukemiseksi. Koko junavaunu lukemassa samaan aikaan kirjaa ja runoja! Siinä livahtaisi nopeasti kotiasema ohi, jäisi vain matka.

Näin siis voisi näyttäytyä runo ja kirja siirrettynä toisenlaiseen kirjoittamisen teknologiaan, iltapäivälehdistöön. Mitä ajattelisimme kirjallisuudesta, jos sen järjestelmä ja välityskanavat muuttuisivat? Eräänlaista kielen manipulaatiota sekin. Verbaalisten mahdollisuuksien kartoittaminen on sinänsä ihan mukavaa puuhaa. Mutta kauhean kauas ei valkoisesta paperista siltikään pääse, eikä kirjoittamisen prosessista, oli se sitten minkä tahansa välineen tuottama. Tarkoituksena on kuitenkin tuottaa merkkejä valkoiselle paperille.

Mikä se merkki sitten on? Montaako niistä voi ajatella yhtä aikaa? Montako ajatusta mahtuu päähän? Tarvitseeko niitä mahtua kovinkaan montaa? Eikä maailman voisi lopulta kutistaa muutamaan sanaan kuten liike ja liikkumattomuus, paino ja painottomuus, läheisyys ja etäisyys, harmonia ja ristiriita sekä elementtien välille syntyvät jännitteet? Mutta en haluaisi kutistaa maailmaa niin pieneen tilaan, ettei sinne aina mahtuisi yhtä virhettä. Eikö se niin mene? Puu – kuu – suu- tuu – luu, yhdestä painovirheestä syntyy ero ja samalla merkitys.

Virheissä on kokonainen energia! Energiassa kauneus. Ja silmissä mustia täpliä valosta. Ja siitepöly hedelmöittää vahingossa. Vahinko on kaunis. Mutta siitä voi aiheutua oireita. Ja se saattaa olla merkki kauneudesta. Murtuma on kaunis. Ja murtumasta lähtöisin oleva lahoaminen on kaunista, niin kuin epätoivo on. Sen vuoksi uurastaminen on kaunista. Mutta kauneus on ilmaista. Se mikä myy, myy kaikille. Mutta kauneus ei merkitse kenellekään samaa. Ja siksi se on katoavaista. Ja siksi ovat sanat, kieli.

Ja siksi sinun tajuntasi ei koskaan ole omaa omaisuuttasi. Et koskaan pääse pakoon sen tarjoamilta mahdollisuuksilta. Vaikka sohvan ja pullan keskeltä, niin osallistut! Se puhuu sinulle, tuottaa sanoja, kieltäsi. Sinä poistut ennen sitä, jätät vain portin, heijastuspinnan, kirjeen ilman vastaanottajaa.

Advertisement

Read Full Post »

Maraa, Obamaa ja Elleniä

Olen muuten nähnyt Ahtisaaren luonnossa. Ensimmäinen kerta oli 90-luvun alussa kun kisattiin presidentin paikasta. Menin Porthaniaan kuuntelemaan ehdokas Ahtisaarta. Tilaisuuden alku oli hämmentävä. Kun Mara astui sisään niin koko sali nousi ylös. Nousi siis ylös! Vaikka kyseessä oli vain ehdokas joka oli tullut paikalle vaalipuhetta pitämään. Joillakin on vain tuollaista karismaa. Toinen kerta osui Turun saaristoon. Oli lämmin kesäpäivä, meri kimmelsi. Ja siinä hän istui syöden savusilakkaa.

Barack Obaman karisma säteilee TV-ruudun läpi niin että miltei pomppaan kotisohvalla ylös. Voin kuvitella että livenä Obama viestittää jotain samaa kuin IFLAn eli kirjastoalan laajimman yhteistyöorganisaation varapresidentti Ellen Tise.
Siinä on ihminen joka säteilee viisautta ja luottamusta.

Ainoa kirja mitä olen viime aikoina innostunut lukemaan on Alan Weismanin Maailma ilman meitä. Weisman kuvailee kiehtovan armottomalla tavalla mitä tapahtuu lähtömme jälkeen.
Voisiko juttu mennä kuitenkin toisin? Onko Weismanin visio vääjäämätön?

On meillä oljenkortemme. Luojan kiitos että meillä on Mara, Barack ja Ellen!

Read Full Post »

Politiikka on loistava näytelmä (joskus)

Vaalikirjat ovat kirjallisuudenlaji, joka yleensä on syytä kiertää mahdollisimman kaukaa. Onneksi poikkeuksiakin on. Kirjailija Yasmina Reza seurasi presidentti Nicolas Sarkozyn vaalikampanjaa vuoden ajan ja kirjoitti havainnoistaan dokumenttiromaanin L’Aube le soir ou la nuit. Teos on äskettäin ilmestynyt suomeksi nimellä Sarastus – Vuosi Nicolas Sarkozyn kanssa. Reza on tunnettu vasemmistointellektuelli, joten ei ole ihme, että kirja oikeistolaisesta presidenttiehdokkaasta herätti molemmissa leireissä närästystä jo ennakkoon. Kirjoittamisprosessin aikana Reza pääsee seuraamaan Sarkozya kaikkialle: hän kuuntelee Sarkozyn keskusteluja poliittisten neuvonantajien kanssa ja tarkkailee Sarkozya myös hänen kaikkein yksityisimpinä – ja yksinäisimpinä – hetkinään. Kirjan draamallinen niukkuus on älykästä, paljon paljastavampaa kuin jos tapahtumia olisi dokumentoitu laveammin.

Sarkozy on kuin suureen ensi-iltaan valmistautuva näyttelijä. Ympärillä pyörii ja hyörii avustajakuntaa puheenkirjoittajista maskeeraajiin. Sarkozy ei aina usko neuvonantajiaan ja heidän kauhistuksekseen improvisoi puhetilaisuuksissaan. Reza kommentoi Sarkozylle melko pisteliäästi tämän kaikkein ontoimmalta kalskahtavaa retoriikkaa, esimerkiksi vimmaa käyttää pyhiä viittauksia, kuten ”pitkä katedraalien vaippa”. Sarkozy haistattelee takaisin ja tivaa, miksi ”uuden vuosituhannen presidentti” naurattaa kirjailijaa. Sarkozysta on sanottu, että hän on esiintyessään harvinaisen läpinäkyvä, teeskentelemätön. Tämä tarjoaa loistavaa materiaalia dramaatikolle.

Kuka se joskus totesikaan, että aikuisena olo tarkoittaa yksinoloa? Sarkozykin ymmärtää korostaa: ”Osaan tehdä päätöksiä yksin, se on tärkeintä”. Mies, joka puheissaan vaatii ranskalaisia nousemaan ylös vuoteistaan kello viisi aamulla, nukkuu itsekin huonosti tai ainakin vähän. ”Jos olisin huojentuneella mielellä, en heräisi kello neljä aamuisin.” Kaikkein paljaimmillaan Sarkozy on voiton hetkellä, kahden kesken kirjailijan kanssa virkahuoneessaan Elysée-palatsissa. Huomatessaan, ettei ole aikaisemmin jäänyt huoneeseen yksin, tuijottaessaan autiota nurmikenttää ja kauempana pulppuavaa suihkulähdettä.

Aloin miettiä, löytyisikö Suomesta poliitikkoa, joka uskaltaisi ottaa yhtä tarkkanäköisen ja riippumattoman havainnoijan lähelleen vaalikampanjan aikana. Ja mikäköhän olisi se unelmapari lukijan kannalta, osaatteko ehdottaa jotakin?

Read Full Post »