Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for huhtikuu 2009

Kirjastonhoitajat ja -virkailijat ovat erityisen hanakoita analysoimaan omaa ammattiprofiiliaan. Olemme ikään kuin ammattikuntien Suomi, aina hiukan epävarmoja itsestämme  ja valmiita imemään itseemme kaikki ulkopuolisten ilkeät kommentit. On tyypillistä, että itsensä ruoskijoita löytyy erityisesti yleisten kirjastojen puolelta. Jäin miettimään syitä tähän…

Olen aina itse viihtynyt asiakkaana parhaiten yliopiston kirjastoissa. Niissä asiakaspalvelu on yleensä joko töykeää tai täysin olematonta, mutta tämä ei haittaa. Pikemminkin se antaa arvokkaan vaikutelman. Yliopiston kirjastoissa tiedetään, että he ovat alallaan Suomen parhaita ja heidän työllään on itsessään arvoa – asiakkaiden lukumäärällä ja lainausluvuilla ei ole heille erityisen paljon merkitystä. Arvokkaassa ja sivistystä uhkuvassa ympäristössä asiakaskin tuntee itsensä tämän kaiken mahtavuuden arvoiseksi – asiakas ymmärretään älylliseksi ja omatoimiseksi olennoksi, tietoiseksi subjektiksi.

Yleisissä kirjastoissa on sen sijaan usein nöyrä ja vastenmielisen alentuva ilmapiiri. Kaikessa näkyy miellyttämisen ja palvelemisen halu. Neuvontiskejä ja erilaisia opasteita on siellä täällä. Uusimmat hittikirjat ovat heti ovensuussa ja hyllyjen välissä sipsuttelee avuliaita ja ystävällisiä kirjastoihmisiä.

Kaikki näyttää mukavalta ja kivalta, mutta jokin tässä mättää. Miksi me yleisten kirjastojen työntekijät olemme niin tyytymättömiä työhömme ja arvostukseemme. Näen tähän kaksi perustavanlaatuista syytä.

Ensinnäkin: Yleisiin kirjastoihin istutettu tehokkuusvaatimus (lainausluvut, kävijämäärät, aineistonkierto) ei ole synkassa työtehtäviemme kanssa. Teemme edelleen hyvin perinteisiä logistisia ja aineiston paikantamiseen liittyviä tehtäviä, jotka ovat itse asiassa menneestä maailmasta. Emme nimittäin onnistu kohottamaan lainaus- ja kävijälukuja perinteisellä asiakaspalvelutyöllä. Lainausluvat eivät yksinkertaisesti kasva kauniin hymyn tai nöyrän nyökyttelyn seurauksena. Tähän liittyy myös maaginen ajattelu, eli uskotaan että hyllyjen sijoittelulla ja kirjankansien kääntelyllä pystytään nostamaan laskusuunnassa olevat lainauskäyrät.

Toiseksi: Yleisissä kirjastoissa kaiken työn pohjana on asiakaspalvelutilanne eli kuvio, jossa epätietoinen ihminen kysyy jotain ja hänelle annetaan vastaus. Tämä palvelurakenne ulottuu kaikkeen ja organisaation jokaiselle tasoille. Rakenne iskostuu nopeasti työntekijöiden selkärankaan ja asiat ajatellaan saman kaavan mukaisesti jopa vapaa-ajalla. Tässä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta asetelma on passiivinen. Kirjaston työntekijä reagoi vain kun häneltä kysytään jotain tai normaaliin järjestykseen tulee poikkeama (kirja väärässä paikassa, tms.) Me reagoimme ja pidämme asiat järjestyksessä, mutta emme toimi ja tee/luo aktiivisesti asioita.

Tehokkuusvaatimuksen ja passiivisen palvelumallin välinen yhdistelmä ei toimi. Sen pahin seuraus on, että se tuhoaa henkilökunnan ammattiylpeyden ja työmotivaation. Taloudellinen tehokkuus edellyttää aktiivisuutta ja aggressiivisuutta: asioiden ja uusien palveluiden rakentamista, ideointia, asiakkaiden kuuntelematta jättämistä (joskus ehkä myös kuuntelemista) ja jatkuvasti uusien kulmien hakemista kaikkeen tekemiseemme. Tämän kautta voisimme tuntea olevamme kaiken koulutuksemme ja osaamisemme arvoisia työntekijöitä, ei nöyriä ja tahdottomia palvelijoita.

Pitkän päivän ilta

Olen usein miettinyt, että alalla työskentelevät muistuttavat monella tapaa entisaikojen hienostoperheiden hovimestareita. Olemme sivistyneitä, kohteliaita, avualiaita, ahkeria ja asiallemme vihkiytyneitä. Mutta siinä vaiheessa kun isäntä köyhtyy tai kuolee, niin kaikki murenee ja tuloksena on pohjattoman surullinen tilanne. Tätä traagista asetelmaa kuvaavat hienolla tavalla Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, josta Merchant-Ivoryn muodostama parivaljakko teki oscar-ehdokkuuksiakin kahmineen elokuvan. Samaa problematiikkaa sivuaa myös Peter Sellersin näyttelijänuran yksi kohokohdista Being there (1979), jossa koko ikänsä isäntäänsä palvellut puutarhuri koettaa pärjätä ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva on traaginen, mutta myös hauska ja antaa meillekin pieniä toivonkipinöitä.

Read Full Post »

Olen usein ihmetellyt dekkareiden suurta suosiota. Lehtolaiset ja vastaavat pitävät jatkuvasti bestseller-listojen kärkipaikkoja hallussaan. Televisio pursuaa myös kaikenkarvaisia dekkarisarjoja. En jaksa katsoa tai lukea näitä, murha ei ole minusta hyvää viihdettä. Olen aina pitänyt enemmän elokuvista, joissa valmistellaan ryöstöä, terrori-iskua tai muuta tihutyötä.

Tämän hetken dekkareissa on muotia keskittyä poliisin arkisen työn ja rikostutkinnan eri vaiheiden realistisen tarkkaan kuvaamiseen. 50 vuotta sitten ihmiset olisivat pitkästyneet kuoliaaksi niitä lukiessaan ja katsoessaan. Ennen arvostettiin hyvin rakennettua draamaa ja taidokkaasti kirjoitettua dialogia. Hollywood-tuottajilla ja ihmisillä ylipäänsäkin oli silloin parempi maku ja arvostelukyky taiteen suhteen..

Nykydekkareiden viehätysvoima perustuu siihen, että ne kuvaavat tarkkasilmäisesti tämän päivän työelämää. Dekkareiden perinteinen päähenkilö on työhönsä vihkiytynyt työnarkomaani, jonka yksityiselämä on poikkeuksetta kuralla. Hänen elämänsisältönsä on vain ja ainoastaan työ. Tämä vetoaa tämän päivän tehotaloudessa eläviin ihmisiin, joilla elämä on samalla tavoin pelkkää työtä.

Dekkarit tuovat oravanpyörässä oleville ihmisille lohtua – tietoisuutta siitä, että maailmassa on muitakin yksinäisiä ja stressaantuneita. Samalla ne saattavat ikävällä tavalla myös pönkittää sairasta ja työkeskeistä elämäntapaamme. En pidä siitä!

Read Full Post »

Naakat

Naakat suhahtelevat pään yli tullessani aamulla töihin, katoavat kirjastotalon räystään alle, ainoastaan niiden sojottavat pyrstöt paljastavat niiden olinpaikan. Yhdellä oli nokassaan jotakin valkoista ja pehmeää, alhaalta päin ei oikein erottanut mitä, mutta pesätarpeita, arvatenkin. Hymyilyttää. Kevät tuntuu sormenpäissä asti, kuin jokin kihelmöivä ihottuma.

Read Full Post »

Vanhin tytär on jo pidemmän aikaa vouhottanut veganismista ja oikeanlaisen kuluttamisen merkityksestä ympäristön kannalta. Ja onpa sitä toisinaan kokattu koko perheen voimin tofukasviswokkia tai lioteltu soijarouheita pastaruokia varten. Ja ainahan sitä on kierrätetty jätteet, pyritty välttämään turhaa autoilua, käytetty energiansäästölamppuja, lahjoitettu rahaa aina silloin tällöin norppakeräyksiin tai WWF:lle ja mitä vielä, mutta ei se taida riittää, ei sitten alkuunkaan…

Ainakin siltä tuntuu, kun lukee Alan Weismanin pysäyttävää ja loistavasti kirjoitettua kirjaa Maailma ilman meitä (Atena, 2009). Weisman kuvaa ihmisen olleen tuhoisa ympäristölleen jo esihistoriallisena aikana. Kun ihminen levittäytyi Afrikasta muille mantereille, katosivat vähitellen monet suuret eläinlajit sukupuuttoon: mammutit, norsun kokoiset jättiläislaiskiaiset, karhunkokoiset jättiläimajavat, suuret amerikanleijonat ja kolme ja puoli metriä korkeat moa-linnut. Afrikassa megafauna säilyi paremmin, koska ihminen oli siellä kehittynyt rinta rinnan toisten eläinten kanssa ja ne olivat oppineet pelkäämään häntä, päinvastoin kuin Amerikassa ja Australiassa, joiden nelijalkaiset tai siivekkäät asukit eivät koskaan olleet nähneetkään kaksijalkaista ja karvatonta petoa.

Weisman leikittelee ajatuksella, miltä maailma näyttäisi jos ihmiskunta yhtäkkiä katoaisi jäljettömiin, vaikka jo heti huomenna. Ihmisten rakennelmat luhistuisivat hitaasti, vesi syöksyisi metrotunneleihin, kasvit levittäytyisivät kaupunkeihin ja eläimet vaeltaisivat moottoritiesiltojen yli yhä laajemmalle, lisääntyisivät ja täyttäisivät maan. Ihmisen katoaminen olisi niille helpotus. Mutta vaikka me katoaisimme, meidän aikaansaannoksemme hankaloittaisivat jäljelle jäävien elämää vielä pitkään. Ydinjätteet tikittäisivät aikapommia kallioiden sisällä, vielä kauan, kauan, meidän jälkeemme. Radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat ovat niin pitkiä että sitä ei pysty edes järjellä tajuamaan. Eikä sitä, että valtameret ovat niin täynnä muovia, että sitä ajelehtii Tyynessämeressä lähes Afrikan mantereen kokoinen pyörre! Muovia on joka puolella, jopa kuorintavoiteessa, jota myös minä käytän silloin tällöin kasvojen ihonhoitoon! Voide on täynnä pienen pieniä muovihiukkasia joita pienet merenelävät luulevat planktoniksi ja tukehtuvat…

Tänään ennen iltavuoroa marssinkin suoraa päätä Ekoloon ja ostin luonnonmukaista kuorintavoidetta (kuorivat muoviosat on korvattu avokadonsiemenillä), biohajoavia vanupuikkoja (sillä merenrannat ovat Weismanin mukaan täynnä muovisia, käytettyjä vanupuikkoja!) ja ympäristöystävällisiä pesupähkinöitä pyykinpesua varten. Maailmaa voi olla vaikea pelastaa (ainakaan yhden ihmisen toimesta), mutta jostainhan se on aloitettava, vai mitä?

Read Full Post »

Taas on se aika vuodesta, kun multasormet ja viherpeukalot syyhyävät tositoimiin. Talvikauden on voinut sinnitellä hengissä puutarhakirjallisuuden voimalla. Erilaisten käytännön oppaiden lisäksi puutarhoja on kuvattu paljon kaunokirjallisuudessakin.

Aloin palauttaa mieleeni luettuina kokemiani puutarhoja. Ei mitään suurikukkaista ja räikeää vaan ennemminkin vaatimattomia mutta hienostuneita värejä ja ihania menneen maailman tuoksuja. Goethe kirjoitti säkeitä resedalle – tuolle ”värittömälle, hahmottomalle, hiljaiselle, vaatimattomalle yrtille”. Eeva Ruoffin Tuoksujen puutarhasta luin, että Goethe kuljetti myös tuoksuorvokin siemeniä taskuissaan ja kylvi niitä kävelyretkillään kaunistaakseen ympäristöään. Resedat reunustivat vanhoja puistokäytäviä Thomas Mannin Buddenbrookeissa. August Strindberg kasvatti itse itselleen resedoita. Tuoksut olivat hyvin tärkeitä menneinä vuosisatoina.

Ja kuka osaisi kertoa, onko Proustin iki-ihanalta tuoksuva orapihlaja se sama meille suomalaisillekin niin tuttu lajike?

Lisäilkää tekin listaan omia suosikkejanne, otin tähän alkajaisiksi mukaan vain muutamia.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Yksi mieliinpainuvimpia lukukokemuksia lapsuusvuosilta. Keskustelin kerran henkilön kanssa, joka mainitsi tämän kirjan lukemisen yhdeksi tärkeimmäksi syyksi sille, että hän hankkiutui puutarhurin ammattiin.

Goethe: Vaaliheimolaiset

Romaanin henkilöiden keskeinen tehtävä on linnan puiston ja sitä lähellä sijaitsevan näköalapaikan suunnittelu ja rakentaminen.

Jerzy Kosinski: Mukana kuvassa

Kirjasta tehty elokuva Being there – Tervetuloa, Mr Chance teki ehkä mieleenpainuvamman vaikutuksen Peter Sellersin mainion roolisuorituksen vuoksi. Puutarhurista presidentiksi päätynyt Mr Chance  antaa viisaan neuvon talouselämän tilapäiseen elvytykseen: niin kauan kun juuret eivät ole vahingoittuneet, kaikki on hyvin.

Joel Lehtonen: Korpi ja puutarha

Novelli kuvaa osuvasti suomalaisten vastakkaisia käsityksiä puutarhanhoidon mielekkyydestä. Aapeli Muttinen on perustanut huvilapuutarhansa pahimpaan kivikkoon. Louhikossa tonkiva vuokramies Käkriäinen ymmärtäisi kaalit ja lantut, mutta suhde kukkiin on suorastaan vihamielinen.

Pentti Hanpään kertomus ”Kuusipuu

Pienen mökin poika Jahvetti pääsee puutarhakoululle rengiksi. Puutarhan kukkaloisto saa hänet hämilleen, jopa ärtymään. ”On siinä tehty kukan päälle työtä”.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä  

Kunpa pääsisi joskus Proust-seuran orapihlajakävelyille Illiers-Combrayhin!

Carol Shileds: Larryn juhlat

Olen oudon kiinnostunut labyrinttipuistoista.

Ivan Turgenev: Metsämiehen muistelmat

Orlovin kuvernementin vanhat kartanot olivat hitaasti rappeutuneet. Vieläköhän vanhat, suuret lehmukset kukoistavat?

Emily Dickinsonin runot

Dickinson oli itsekin intohimoinen puutarhuri. Valitettavasti hänen oma puutarhansa on säilynyt vain kirjeissä sekä ystävien ja sukulaisten muistiinpanoissa.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Sisältää kuvauksia siitä, miten Vita Sackville-Westin kuuluisa teemapuutarha Sissinghurstissa syntyi.

Vladimir Nabokov: Puhu, muisti

Nabokovin ”nukkuvat kaunottaret” ovat muistin aukkopaikkoja. Sellaisia syntyy, kun yrittää muistissaan kulkea menneisyydestä tutun puutarhan polkuja pitkin.

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Paavolaisen käynti sodan raiskaamassa Vienolan puutarhassaan on riipaiseva vaikka Paavolainen itse puhkeaakin nauruun. Kokemus ei ole enää traagillinen, mitään kiintopistettä entiseen ei enää ole. Kurjenmiekkojen reunustama tekojärvikin on valunut kuiviin.

Michael Pollan: Halun kasvioppi

Neljän viljelykasvin – omenapuun, tulppaanin, kannabiskasvin ja perunan – kautta kuvataan ihmisen ja kasvin yhteistyötä. 1600-luvun tulppaanikuumeen rinnastaminen nykypäivään kuplatalouteen on hauska oivallus. Neljäsataa vuotta sitten myytiin tulppaanifutuureita.

Read Full Post »

Tänään on vietetty aprillipäivää. Oletteko päätyneet huijatuiksi vai oletteko itse keksineet hyvän aprillipilan? Itse onnistuin jekuttamaan tempulla, jonka tunnustan lainavaloksi – olen joko lukennut sen jostakin tai joskus idean kuullut joltakulta. Temppu on yksinkertainen: säästetään edellisen vuoden huhtikuun 1. päivän lehti ja tarjoillaan se muka tuoreena aamiaisella pahaa-aavistamattomalle kohteelle. Koehenkilöni aloitti lehden takasivulta ja ihan tyytyväisenä selaili melko pitkälle ennen kuin alkoi ihmetellä, nimittäin Ilkka Kanervan viimevuotista tekstiviestikohua.

Aprillipiloista on koottu ainakin yksi suomenkielinen kirjakin, Jouni Paakkisen Aprillia! Aprillia! – parhaat pilat kautta aikojen. Vielä ehditte kirjastoon ja sitten ei kun kipinkapin perheen tai kavereiden kanssa keppostelemaan. Lapsuudenkodissani aprillipiloja sai tehdä myös huhtikuun viimeisenä. Onkohan tämä käytäntö vielä voimissaan?

Moni on uumoillut, että tänään laukeaa yksi suurempikin ”aprillipila”, salaperäisen ihailijan kokosivun ilmoitus viime sunnuntain Hesarissa otsikolla ”Kadonneen jäljillä”. Jos nyt joku ei vielä tiedä, mistä on kysymys, kerrottakoon, että kyseisessä lehdessä oli 20 000 euroa maksanut ilmoitus, jonka avulla helsinkiläisessä ravintolassa vaaleatukkaiseen ponnaripäähän ihastunut mies etsii yhteyttä kaukoihastukseensa. Oli ihan pakko kurkistaa, mitä asiasta keskustellaan verkossa – ja kylläpäs siellä keskustellaankin (minäkin tässä joukon jatkona, myönnetään).

Tuhkimotarinaan uskovat ja kyyniset epäilijät näyttävät olevan keskusteluissa melko tasavahvasti edustettuina. Olisi tietenkin paljon hauskempaa odotella, että ihailijan adjutantit ilmaantuvat kaupungille sovittelemaan naisten jalkoja lasikenkiin. Paljon tylsempää, jos kyseessä onkin sissimarkkinointitemppu.

Read Full Post »