Helsingin juhlaviikoista lyhyt matka syksyyn

Elokuun loppupuolella mielen valtaa aina tietynlainen outo melankolinen tunne. Tunne ei synny lomien loppumisesta tai syksyn merkeistä luonnossa vaan Helsingin ihanien kaupunkitapahtumien vähittäisestä hiipumisesta. Helsingin juhlaviikkojen huipennus Taiteiden yö on merkki kesän väistymisestä ja harmaan arjen paluusta.

Taiteiden yö ja juhlaviikkojen ympärille rakennettu Runokuu olivat jälleen ohjelmatarjonnaltaan hienoja tapauksia. Mutta arvokkainta näissä tapahtumissa on silti niiden ympärillä oleva ihmisvilinä, joka muistuttaa hyväntuulisuudessaan jopa ihan aitoa eläväistä kaupunkikulttuuria. Täytyy myöntää, että omassa Taiteiden yössäni itse taide jäi (ja on edellisinäkin vuosina jäänyt) sivurooliin ja olennaisimmaksi tuli eri taiteen lajien ja tyylien paljouden ihmettely. Taiteiden yö on itämaisen basaarin kaltainen tila, jossa mahdollisimman erilaiset äänet, värit ja maut sekoittuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Syvällinen taidekokemus on tästä poiketen aina intiimi asia, joka on parhaimmillaan yksinäisyydessä tai siis paremminkin yhdessä taideobjektin kanssa.

Miksi ihanan ja ystävällisen ihmisvilinän korvaa elokuun jälkeen taas harmaat ilmeettömät kasvot ja määrätietoiset, mukamas kiireiset, askeleet? Eikö juhlaviikkojen ja Taiteiden yön meiningin voisi antaa jatkua myös syksyn pimeydessä ja talven loskakeleissä. Pimeinä kuukausinahan täällä juuri tarvittaisiin iloa elämään. Sää ei ole ongelma. Tapahtumia voisi järjestää sisätiloissa tai katetuissa ja lämmitetyissä ulkotiloissa. Suomalaisissa taitaa kuitenkin olla ohjelmoituna ikiaikainen metsäläisen vuosirytmi: kesät tehdään töitä ja juhlitaan aamusta iltaan nukkumatta ja talvella murjotetaan ja syödään neljän seinän sisällä. Tätä rytmiä on vaikea murtaa, mutta toivotaan että joku edes yrittäisi.

Runokuun tapahtumista ja kuluvan vuoden sykähdyttävimmästä taide-elämyksestä kirjoittelen lisää myöhemmin. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että jälkimmäinen koettiin yhdessä 10 000 muun ihmisen kanssa – eikä siis yksinäisessä hiljaisuudessa.

No niin…työt kutsuvat…koululaiset ja opiskelijat ovat palanneet jälleen kirjastoon. Se on ihanaa! Kirjasto taitaakin olla ainoita paikkoja Helsingissä, jossa sattuu ja tapahtuu kesästä talveen säistä piittaamatta.

Advertisement

Read Full Post »

Mietin

harrastavatko olympiaurheilijat lainkaan kirjallisuutta.

Read Full Post »

Kirjallisuussalongissa

Aamulla kun herään, aurinko on jo korkeammalla kuin minä. Eilisillan kirjallisuussalongin jäljiltä on tiskit tiskattu. Ystävien ja kirjojen ystävien käynnistä muistuttaa vain suuri punakukkainen pöytäliina, kakun murut, puoliksi poltettu kynttilä, kuivunut kukka, kaikki kaunis ja hyödytön, sekä tietenkin kaksi kirjaa keittiön leveällä ikkunalaudalla, vastakkain, kuin keskustelussa keskenään. Me kaikki kirjallisuussalongin naiset siinä vielä hetki sitten istuimme, pöydän ympärillä ja puheissa. Jäljellä on eräänlainen lavastus siis, illuusio, ja vielä käänteisessä järjestyksessä, näytelmä on jo ohi.

Istun aamukahville, seuranani nuo kaksi kirjaa. Toinen on kovakantinen ja paksu, toinen pehmeä ja ohut. Toisen on kirjoittanut viime vuosisadalla elänyt ranskalainen nainen kynällä ja paperilla, toisen 2000-luvun suomalainen tietokoneella ja joustavina tekstimassoina. Toinen on historiallinen röyhelöisine alushameineen, toinen miltei scifiä xanaduineen. Mutta sen kaiken unohdan nyt. En vertaa, arvostele tai väitä. Katson kirjaa esineenä. Se on kuin pieni laatikko, täynnä ohuita liuskoja ja mustia polkuja. Se on kuin viuhka yhteen taitettuine sivuineen, jotka lupaavat virkistystä kantajalleen. Se on kuin kartta merkkeineen ja merkkien selityksineen, jotka ulottuvat paitsi horisontaalisesti sivulta sivulle, myös vertikaalisesti historiaan, ajan kerroksien läpi.

Kirja antaa muodon salaiselle, yksityiselle, henkilökohtaiselle. Kirjalla on kyky muuttaa intiimi ja omakohtainen julkiseksi. Kirja ei ole verta ja lihaa kuin ihminen, mutta senkin voi kohdata. Kirjaimet eivät ole pelkkiä mykkiä rivejä, vaan ne puhuvat. Kirjan puheen kuulee lukevin silmin. Yksi lukemisen paradokseista on se, että näennäisesti kaikki pysyy samana: lukijan aukeaman ylle kumartunut pää istuu olkien välissä, ehkä vilkaisee kerran pöydän levyn yli. Silti mikään ei ole lukemisen jäljiltä entisensä: sivut on tehty hämmästyksestä, ymmärryksestä, sattumuksesta, epätoivosta, luopumisesta, hellyydestä tai ilosta. Usein sanotaan, että lukeminen on tyhjäntoimittamista. Jotakin kuitenkin tapahtuu, huomaamatta, kuten monet tärkeät asiat. Kirjan voi aina avata ja se tulee monesti lähemmäs kuin ihmiset, jotka seisovat hisseissä, jonottavat lupia ja ovat outoja naapureilleen.

Jännittäviä kaksoiskudoksia, kiasmeiksi niitä kutsutaan myös, tulee esiin kirjapuheessa. Lukeminen edellyttää yksinäisyyttä, tulkinta taas vuorovaikutusta. Luettu kirja on yksi ja yhteinen, tulkinnat taas monta ja eri. Kirjapuheessa tulevat esiin ne loputtoman ristiriitaiset tavat nähdä todellisuus, jota kuitenkin jaetuksi kutsutaan. Kirjapuheessa luodaan uudestaan teoksen maailma: se ei ole yksinoikeudella kenenkään ikioma, vaan eri äänien kudos. Oman ja toisen ulottuvuudet limittyvät ja sekoittuvat. Toisen kokemuksen tavoittaminen on yhtä tärkeää kuin oman sanoittaminen. Kirjaan ladottu tila tekee lopulta näkyviksi ne radat ja kosmokset, jotka liikkuvat ja vaihtuvat minusta sinuun, kaupungissa, ovilla ja asemilla joka päivä. Niin paljon mahtuu ihmisen neulansilmään: yksi kirja riittää liikuttamaan sen läpi tuntemattomia seutuja, tekaistuja maisemia ja omaksi luultuja muistoja, ihmisen ääntä.

Kuka vielä haluaa väittää kirjastoa hiljaisuuden ja sulkeutuneisuuden tyyssijaksi? Kirjasto on hyvä paikka lukijoiden ja kirjojen kohtaamiselle. Lisää ”kirjojen mediasta” kertoo Tarja-Liisa Hypénin toimittama kirja Kirjan matka tekijöiltä lukijoille. Kirjoittajakuntana on kirja-alan asiantuntijoita lehtoreista kriitikoihin, kirjailijoista kustannuspäällikköihin. Kirjat hyllyistä alas ja esiin, kansipuoli ylöspäin!

Read Full Post »

Top ten -listoilta

Veljeni pitää maatilaa Pohjanmaalla ja siellä vieraillessani hyödynsin paikallista kirjastoa.
Ikäväkseni on todettava että kirjasto ei ollut mikään mieltäylentävä paikka: tunkkaista, täysiä hyllyjä ja uuvuttavan pysähtynyttä.
Uutuushäkkyrästä löysin kuitenkin pari kirjaa joita täällä pääkaupunkiseudulla saa jonottaa eli Merete Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä ja Anne Tylerin Amerikan lapset.

Mazzarella aloittaa teoksensa toteamalla, että on kolme asiaa mistä ei tulisi puhua: unet, sairaudet ja lastenlapset. Viimeisintä kieltoa hän rikkoo reippaasti. Mielestäni rasittavuuteen asti. Kirja on kuulemma herättänyt kohua etenkin Ruotsissa kriittisironisen asenteensa vuoksi. Hmm… miniä saa kyllä tuta, mutta ne lastenlapset ovat mitä ilmeisemmin sötaste och klyftikaste av alla.

Amerikan lapset kertoo myös lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista. Pidin siitä kovasti. Tylerin epädramaattisuus on jotenkin huumaavaa. Nerokasta. Ei ole pelkoa että arjen keskellä työntyy outo ja arvaamaton toinen todellisuus. Silti kirjan myötä on käynyt kaukana ja tutustunut ihan toiseen maailmaan.

Osallistuin myös vadelmien poimintaan. Raapivaa puuhaa.

Read Full Post »