Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2009

Facebookiin siitä!

Vanha kiireinen ystäväni sai vihdoin viimein rustattua minulle sähköpostikuulumiset. Kirjeen lopussa oli kuitenkin ärsyyntynyt kommentti ”mee nyt hyvä ihminen sinne facebookiin, niin tulisi chattailtua edes useemmin”. Ulkomailla asuva ystäväni kehotti minua myös ottamaan tämän uskaliaan askeleen viikko sitten. Mutta minäpä olen se vihonviimeinen muinaisjäänne, joka vaan ei facebookiin taivu. Vai olenko? Ovatko kaikki siellä jo? Ja miksi, jos saan kysyä? Ja jos kaikki ovat jo siellä, niin ei sinne minua enää kaivata. Minä luulin, että tämä homma on nuorten ja trendikkäitten ihmisten juttu, mutta nämä minun ystäväni ovat kyllä ihan perheellisiä ja ”aikuisen naisen iässä”.

facebook1

Saatte ihan vapaasti yrittää käännyttää facebookilaiseksi, ja jos tarpeeksi hyvät perustelu tulee, niin harkitaan, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan halua sinne. Olen hyvin privaatti tyyppi tietyissä asioissa enkä koe tarpeelliseksi esitellä koko maailmalle ystäviäni ja tuttujani. Bisneksenikään eivät vaadi sitä. Verkostoni ovat ihan kunnossa myös ilman facebookia.

Alkoi vaan huolestuttaa, että jäänkö jonkun hauskan juoruringin ulkopuolelle ja ovatko chattailu ja mesetys ja facebook nyt sitten ne ainoat keinot ystävyyden ylläpitämiseksi nykyään? Eikö meili ja tekstari riitä? Puhelin vasta onkin out! Ja kirjeet kuuluu Kansallismuseoon! Mieluummin minä teitä rakkaat ystävät näen face to face kun sössötän jotain kahden sanan lauseita facebookissa. Mennään mieluummin pullakahville tai oluttuopilliselle tilittämään. Kyllä me ehditään jos tahdotaan!

Mainokset

Read Full Post »

Arno Kotro käynnisti tällä viikolla Helsingin Sanomien yleisönosastossa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten suomettuminen näkyi koulujen historian oppikirjoissa. Kotro on syntynyt 1969, ja hänen sukupolvensa opiskeli yläasteella lähihistoriaa 1970-luvun oppikirjoista, joissa kerrottiin mm., että ”Stalin ratkaisi valtion modernisoinnin ongelman” ja Baltian maat ”liittyivät” Neuvostoliittoon.

Silloinen Weilin+Göösin kustannuspäällikkö Sirkka Suomi-Vihonen jatkaa keskustelua tämän päivän Hesarissa kirjojen tekijöiden ja kustantajien näkökulmista. Suomi-Vihosen mukaan oppikirjojen tarkka hyväksyntä oli tuolloin hyvin keskusjohtoisesti Kouluhallituksen käsissä ja historian oppikirjat muistuttivatkin kovasti toisiaan.

Viime vuonna, kun muisteltiin sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa, itselleni tuli mieleen pohtia, mitä oman kouluni historiankirjassa oikein puhuttiinkaan tästä aiheesta. Minulla on sellainen muistikuva, ettei oikein mitään. Onneksi asian voi helposti tarkistaa Pasilan kirjavaraston kokoelmista.

Read Full Post »

Unien kertominen on vaarallinen puheenaihe, yleensä ne eivät oikein muille avaudu. Sitä paitsi niiden oletettu ainutlaatuisuuskaan ei aina pidä paikkaansa. Näin kerran unta siitä, että olin kuningatar Elisabet II:n luona iltapäiväteellä. Kerroin ja päivittelin sitä monellekin ihmiselle kunnes jostakin luin, että se on hyvin tavallinen unen näyttämö eri puolilla maapalloa.

Viime yönä kuitenkin näin niin konkreettisen unen, että uskallan jakaa kokemuksen kanssanne. Hikoilin nimittäin ylioppilaskirjoitusten ainekirjoituksen kanssa (nykyisin kai äidinkielen esseekoe). Paljon tyhjää paperia ja voimistelusalin seinällä vääjäämättömästi eteenpäin kiitävät kellonviisarit. Huh-huh. Mikä ihana tunne, olla taas hereillä.

Herättyäni mieleeni muistuivat lukion äidinkielen ainekirjoituskokeet. Opettajani oli harvinaisen sympaattinen pedagogi, mutta hänen antamansa aiheet olivat aivan epätoivoisia eivätkä sytyttäneet minua millään tavalla. Siihen aikaan opettaja kirjoitti otsikot liitutauluille ennen kokeen alkua. Otsikoita oli niin paljon, että hitaimmat kirjoittajat eivät uskaltaneet odottaa niin pitkään, että hän ehti kirjoittaa kaiken tauluille. Toisinaan hän meni jo paikalleen istumaan, mutta pomppasikin sitten jonkin ajan kuluttua uudestaan ylös ja lisäili taululle uusia otsikoita. Erityisen ikävää tämä oli silloin, kun oli jo viisitoista minuuttia yrittänyt puristaa jotakin aiheesta ”Betoni, tulevaisuuden materiaali”, ja sitten esille ilmaantuikin aihe ”Rakkaus ja kuolema romaanin aiheena”.

Tuosta ensin mainitusta otsikosta luokkatoverini Kai sortui kirjoittamaan preliminääreissä. Hän oli kaiketi luokan ainoa oppilas, jonka kohdalla äidinkielen opettajamme pelkäsi reppuja. Ohje numero yksi oli koko kevään kuulunut: on kirjoitettava vain aiheesta, jonka tuntee. Jostakin syystä luontoaktivisti Kaitsu päätti kuitenkin törmätä betoniin. (En ole vielä ihan Metusalem, joten tässä kohden ihmetyttää myös, miten betoni tuolloin muka oli ”tulevaisuuden materiaali”).

”Rakkaus ja kuolema romaanin aiheena” näyttää olevan kevään 2009 ylioppilaskirjoitusten aiheita. Minulle tuli mielen vilkaista noita tämän vuoden otsikoita tarkemminkin. Minkähän niistä olisin valinnut sen aikaisella ymmärrykselläni, entä nyt?

Reaalikysymykset ehkä kannattaa ohittaa, jos haluaa säilyttää itsekunnioituksensa. Ellei sitten unesta herätettynäkin osaa määritellä ”veren, kudosnesteen ja imunesteen koostumusta ja niiden suhdetta aineenvaihdunnassa.” Itse keskityin aikoinaan historian kysymyksiin, ja luulen, että olisin kyllä nytkin läpäissyt, mutta en välttämättä kovin hohdokkaasti. (Älkää ymmärtäkö väärin, luonnontieteet kiinnostavat minua kovastikin).

Kiinnostavaa pohdittavaa aiheutuu mm. siitä, että monet otsikoiden asiasisällöt olivat omana abivuotenani täysin tuntemattomia. Kuten Mitä teemme Facebookilla? Silloin tämä olisi ollut science fiction-aihe. Sinänsä mielenkiintoista, miten olisi silloin kokenut Facebookin idean.

Suomalaisia moititaan erityisesti puhetavoiltaan epäkohteliaiksi keskieurooppalaisiin verrattuina. Pitääkö tämä väite paikkansa? Vaikeaa sanoa, kun silloin ei vielä kovin paljon matkusteltu Tukholmaa ja Roskildea pidemmälle, joten tästäkään asiasta ei olisi ollut painavaa sanottavaa. Olin nk. ”kielilinjalla”, mutta vasta koulun jätettyäni opin koristelemaan vieraskielistä puhettani sellaisilla sanoilla kuin ”please” ja ”pardon”.

Kuvatehtävinä piti tulkita Markku Laakson Elvis ja Lapinpoika-teemaa. Kiinnostavaa, kiinnostavaa. Minkälaisia tulkintoja abeilta olisi saatu, jos nämä maalaukset olisi esitelty ennen postmodernismia. Entä sitten saman taiteilijan sosialistiseen realismiin viittaavat alastomat naiset?

Olisi mukava kuulla, minkälaisia tunteita ja muistoja ylioppilaskirjoitukset tai muut koetilanteet teissä herättävät?

Read Full Post »

Taas päästiin perjantaihin.  Olen tänä vuonna omaksunut rituaalin, josta en helposti pääse eroon. Perjantaisin klo 20 uppoudun Forsytein tarun monimutkaisiin ihmissuhdekuvioihin Teemalla. Olen uskotellut itselleni, että en ole kovin helposti koukutettavaa tyyppiä, mutta huomasin tänäänkin suunnittelevani aikataulut niin, etten menetä sekuntiakaan sarjan käänteistä. En nykyään juuri koskaan talleta TV-ohjelmia, kokemukseni mukaan en kuitenkaan muista tai ehdi katsoa niitä koskaan. Pölyttymässä ovat jo nyt  aikamoiset röykkiöt vanhoja VHS-kasetteja, joihin en koskaan ole tullut merkinneeksi mitään tietoja sisällöistä, ja kokoelma on siinä mielessä käyttökelvoton. Leväperäisyyttä, joka ei ole ihan kirjastonhoidollisen etiikan mukaista.

Forsytein taru perustuu John Galsworthyn samannimiseen romaaniin, joka seuraa Forsyten suvun saagaa 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sarjasta tehtiin ensimmäinen TV-versio jo 1967 , ja monet sen nähneet ovat pitäneet sitä parempana sovituksena kuin nyt Teemalla esitettävää vuoden 2002 versiota. Minulla on hämärä muistikuva vanhemmasta versiosta mustavalkotelevision ajoilta, mutta en luultavasti silloin ollut otollisessa iässä.

Sarjan juonenkäänteissä on antiikin tragedian ja saippuaoopperan aineksia: rikkautta ja rakkautta, aviorikoksia,  juonittelua ja seurapiiriskandaaleja. Mutta se tarjoaa myös hienovaraista psykologista kuvausta, loistavaa pukudraamaa ja hienoja näyttelijöitä sekä kiinnostavia viittauksia historiallisiin tositapahtumiin.

Tunnustan, että en ole toistaiseksi jaksanut enempää kuin selailla itse kirjaa. Teosta on pidetty avainromaanina, joka kertoo kirjailijan itsensä, hänen serkkunsa Arthurin sekä serkun vaimon Adan kolmiodraaman. John Galsworthy meni myöhemmin naimisiin Adan kanssa. Myös kirja on nyt alkanut kiinnostaa minua erityisesti siitä nimensä saaneen forsyteismin käsitteen vuoksi. (Opin tämän uuden sanan aivan äskettäin). Termillä tarkoitetaan alun perin ylemmän keskiluokan omaa etua tavoittelevaa elämäntapaa (joka siinä muodossaan päättyi samoihin aikoihin kuin Forsytein tarukin), mutta se on laajentunut kuvaamaan omaisuuden itsekeskeistä kartuttamista ja muista piittaamatonta asennetta yleisemminkin. 

Viktoriaaninen aika on jatkuvasti tarjonnut kiehtovia aiheita myös nykykirjallisuudelle, esimerkkinä A.S. Byattin Riivaus. Kyseinen ajanjakso on myös paljon ollut  esillä eri alojen nykytutkimuksessa, taiteentutkimuksesta taloustieteisiin ja sosiologiaan. Molemmissa yhteyksissä on usein kiinnostavasti päädytty tarkastelemaan nykyistä elämänmenoa.

Viktoriaanisesta ajasta on minulle itsellenikin kehittynyt jonkinlainen harrastus (tosin TV-sarjassa on tällä hetkellä  jo ohitettu edvardiaaninenkin aika). Kesken blogikirjoittelun ystävä soittaa ja pyytää mukaan leffaan. En tietenkään voi lähteä ja odottaa TV-sarjan suununtaiuusintaa. ”Onko se taas joku viktoriaaninen este?”, ystävä tiedustelee.

Read Full Post »

Asteikolla yhdestä viiteen, kuinka onnellisiksi tunnette itsenne tänään? Mikäköhän lie keskipäivän demoni johdattanut minut tällaiseen aiheeseen, tässä itsepetokseen taipuvaisen  alkuvuoden ja voimistuvan kesälomanodotuksen välimaastossa. Huhtikuu, kuukausista julmin, on vielä edessä, mutta elän jo nyt epämääräisen odotuksen ja ikävystymisen aikaa. Tämä ei niinkään johdu elämäni puutoksista vaan siitä, että kaikkea onkin liikaa. Mutta miten kaikki onkaan niin dé-jà vu, ennen nähtyä ja koettua.

Mutta eikös tästä kirjoitettu kirjakin jokin aikaa sitten? Ensimmäinen hakuyritys HelMet-tietokannasta termillä ”pitkäveteisyys” ei tuota tulosta. Pitkäveteisyys on aikamme sairaus, mutta se ei siis ole nk. yleinen asiasana. Sana ”vieraantuminen” sen sijaan johdattaa oikean kirjan pariin. VTT Kalle Haatasen kulttuurihistoriallisella otteella kirjoittama teos Pitkäveteisyyden filosofia osoittautuu kaikkea muuta kuin ikävystyttäväksi. Tekijänsä sanoin, se ”tuo näkyviin niitä modernin ihmiselämän piirteitä, jotka latistavat elämää ja antavat pohjan pitkäveteisyyden kokemukselle”.

pitkaveteisyys3

Haatanen kirjoittaa mm. katastrofien arkipäiväistymisestä, life style-lehtien glorifioimasta arjesta, massaturismista, makutottumuksista ja niiden vastatrendeistä, onnellisuuden olemuksesta ja kuoleman pitkäveteisyydestä. Hän pohtii myös sitä, miten työelämässä prosessien sisältöjen pohdinta on monissa kohdin ottanut itse työn paikan. Meidän ikävystymisemme kasvaa sitä mukaa, kun erilaiset kokoukset, laatuvertailut ja ydinosaamisalueanalyysit täyttävät kalenterimme. Kirjan luku ”Ajan tappaminen” koskettaa eri kansanryhmiä eri tavalla, onhan tuo mainittu tappamisen kohteena oleva potentiaali jakautunut niin epätasaisesti.

Kirjoittaja tekee myös sen huomion, että paksuimmat ja aikaa vievimmät kirjaklassikot usein käsittelevät ajankäyttöä ja ajan olemusta. Ajatelkaamme vaikkapa Proustia ja Musilia tai Taikavuorta ja Oblomovia. Kuinka moni meistä haaveilekaan kesän kiireettömistä päivistä, jolloin nämä opukset vihdoinkin saadaan selätettyä.

Haatanen osoittaa, että eri aikakausina ikävystymisen määrittelyt ovat vaihdelleet merkittävästi. Henkinen laiskuus eli akedia oli erityisesti luostarilaitoksen synti, se koski luostarilaitoksen asukkien suhdetta aikaan, tehtäviin ja rukoukseen. Akedia ilmeni turhautumisena ja ajatusten harhailuna – eikö tämä tunnukin kovin tutulta? Tuollainen väsyneen mielen valtaava harhailu vaikuttaa harmittomalta, mutta aikoinaan juuri harmittomuutta pidettiin erityisen vaarallisena, koska se avasi tien muille synneille.

Itse käsitteetkin latistuvat. Haatanen muistuttaa, että nykyranskan sanakirjaselityksen mukaan keskipäivän demoni, démon de midi, kääntyy tätä nykyä ”viidenkympin villitykseksi”.

Kaikesta huolimatta kirjassa on optimistinen pohjavire, arkinen pitkästyminen osoitetaan sisäiseksi suojautumiskeinoksi nykyelämän viriketulvan keskellä. Haatanen viittaa historiaan, mahdollisimman epäliberaaleihin aikoihin: ”Oliko noitavainoojilla, mestaajilla ja natseilla tylsää?” Pitkäveteisyys taitaakin olla halpa hinta elintason ja suvaitsevaisuuden noususta, sodattomuudesta tai sairauksien voittamisesta.

Olen nyt saanut taudinmäärityksen. Tosin niitä tauteja on yhtä monta kuin teoreetikkojakin. Viettelevällä tyylillä kirjoitettu kirja, suosittelen.

Read Full Post »

Hyvä uutinen

Onko tästä uutiseksi? Onko kirjasta uutiseksi? Onko runosta uutiseksi? Ehkä, jos se ajaisi ylinopeutta, olisi kuuminta hottia tai kuninkaallinen, pitäisi tunteikkaat häät tai julistaisi uutta pop-politiikkaa. Ja vielä lyhyemmin, iskevimmin, avoimemmin ja kissankokoisin kirjaimin! Ai miten hyvältä se näyttäisikään keltaisiin lööppeihin puettuna, kaikkien aseman kioskien ovensuussa, ai miten monet sen ostaisivatkaan kotiin lukemiseksi. Koko junavaunu lukemassa samaan aikaan kirjaa ja runoja! Siinä livahtaisi nopeasti kotiasema ohi, jäisi vain matka.

Näin siis voisi näyttäytyä runo ja kirja siirrettynä toisenlaiseen kirjoittamisen teknologiaan, iltapäivälehdistöön. Mitä ajattelisimme kirjallisuudesta, jos sen järjestelmä ja välityskanavat muuttuisivat? Eräänlaista kielen manipulaatiota sekin. Verbaalisten mahdollisuuksien kartoittaminen on sinänsä ihan mukavaa puuhaa. Mutta kauhean kauas ei valkoisesta paperista siltikään pääse, eikä kirjoittamisen prosessista, oli se sitten minkä tahansa välineen tuottama. Tarkoituksena on kuitenkin tuottaa merkkejä valkoiselle paperille.

Mikä se merkki sitten on? Montaako niistä voi ajatella yhtä aikaa? Montako ajatusta mahtuu päähän? Tarvitseeko niitä mahtua kovinkaan montaa? Eikä maailman voisi lopulta kutistaa muutamaan sanaan kuten liike ja liikkumattomuus, paino ja painottomuus, läheisyys ja etäisyys, harmonia ja ristiriita sekä elementtien välille syntyvät jännitteet? Mutta en haluaisi kutistaa maailmaa niin pieneen tilaan, ettei sinne aina mahtuisi yhtä virhettä. Eikö se niin mene? Puu – kuu – suu- tuu – luu, yhdestä painovirheestä syntyy ero ja samalla merkitys.

Virheissä on kokonainen energia! Energiassa kauneus. Ja silmissä mustia täpliä valosta. Ja siitepöly hedelmöittää vahingossa. Vahinko on kaunis. Mutta siitä voi aiheutua oireita. Ja se saattaa olla merkki kauneudesta. Murtuma on kaunis. Ja murtumasta lähtöisin oleva lahoaminen on kaunista, niin kuin epätoivo on. Sen vuoksi uurastaminen on kaunista. Mutta kauneus on ilmaista. Se mikä myy, myy kaikille. Mutta kauneus ei merkitse kenellekään samaa. Ja siksi se on katoavaista. Ja siksi ovat sanat, kieli.

Ja siksi sinun tajuntasi ei koskaan ole omaa omaisuuttasi. Et koskaan pääse pakoon sen tarjoamilta mahdollisuuksilta. Vaikka sohvan ja pullan keskeltä, niin osallistut! Se puhuu sinulle, tuottaa sanoja, kieltäsi. Sinä poistut ennen sitä, jätät vain portin, heijastuspinnan, kirjeen ilman vastaanottajaa.

Read Full Post »

Astun Rautatientorin pakkasesta sisään Ateneumiin. Pyöröoven hyrrässä nenääni kantautuu tuttu tuoksu. En heti tunnista sitä. Savuista hajua on vaikea yhdistää taidemuseon kivetettyihin portaisiin ja ylpeisiin kaariholveihin. Seuraan tuoksun kiemurtelevaa häntää aina katetulle sisäpihalle saakka. Mitä mahdan tuoksun päästä löytää: tervakonvehteja, kokon, savumerkkejä, savustettuja muikkuja, Tuli&Savu-lehden markkinointitempauksen, kansanparantajan…? Vielä muutama askel ja museovieraiden takkien takaa pilkottaa terveveneen kylki. Se on perinteiseen, paanajärveläiseen malliin tehty. Airojen paikat ovat keulassa ja perällä, kyljet matalat. Sisusta hohtelee valkoisenaan kuin iho.

Vienan Karjalassa Kemijoen varrella noin sadan kilometrin päässä Uhtualta itään ja saman verran Vienan Kemistä länteen sijaitsee yksi Karjalan parhaiten säilyneitä kyläkokonaisuuksia. Vanha kylä on kulttuurihistoriallisesti arvokas, ei vain arkkitehtuurinsa vuoksi, vaan myös siksi, että se muodostaa ainutlaatuisen sillan karjalaisen ja venäläisen kulttuurin välillä. Paanajärvellä vaelteli aikoinaan myös I.K.Inha. suomentaja, toimittaja, valokuvaaja ja kirjailija, jonka valokuvista julkaistiin muutama vuosi takaperin (2006) teos Hymyilevät rannat – I.K.Inhan (1865 – 1930) luonnon hurmaus ja melankolia (Maahenki).

Mikä Inhaa sitten Paanajärvellä erityisesti kiehtoi? Puut varmasti ja myös vesi. Inha souteli Paanajärvellä tervatulla soutuveneellä ja näki veden monet arkkityypit. Se oli villi ja raivoava, tyyni ja unelmoiva sekä melankolinen ja kuolemaan kutsuva. Joskus vesikin pysähtyi, I.K.Inhan kuvaamana: ”Pienen virran rannalla istuin joskus iltahämyssä ja katsoin kaihomielellä, kuinka jääpaarteet kasvoivat yhä enemmän toisiaan kohti, kunnes lopulta tapasivat toisensa ja virta lunta selkäänsä saatuaan vain salatulla solinallaan ilmaisi itsensä”.

Inhan maisemakuvat ovat jääneet mieleeni, sillä maisemamaalauksen perinteestä poiketen ne ovat ”epäikkunamaisia” ja ”epäidyllejä”. Niihin kätkeytyy liikkumisen kineettinen kokemus. Inhan kuvista voi kumartua juomaan, kuin rinteeseen syntyneestä luonnon lähteestä, tai tarttua tuulen rikkonaiseen pyyhkäisyyn, joka kulkee pitkin valokuvan tekstuuria. Syntyykö iättömyyden ja kosketeltavuuden vaikutelma enemmän valokuvaajan käsien arkisesta varmuudesta, kulusta kameran ulokkeissa, nappuloissa ja sopukoissa, negatiivien hauraan reikäisissä reunuksissa kuin itse maisemasta?

Miltä tämä paanajärveläinen näyttämö näyttäisi nykyään Inhan kuvaamana? Talojen harmaisiin seiniin ovat kaihertuneet vuodet, mutta pihalla seisoo jonkun hylkäämä televisioruutu. Leivinuunin peltien välistä tihkuu kosteutta, joka rypistää ovenpieleen kiinnitettyä Euroviisut-julistetta. Kylän tansseissa naisella on korvissaan glitterisydämet, miehellä silmiensä edessä suuret, kärpäsmäiset aurinkolasit. Kameran edessä he poseeraavat tottuneesti. Tuvan piipusta nousee savu, tervavene odottaa rannalla alassuin käännettynä kesää.

hymyilevat-rannat

Read Full Post »

Older Posts »