Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘elokuvat’

Nyt olisi oivallinen hetki kirjastonhoitajan painua talvihorrokseen. Aamulla töissä sukankärjet märkinä ja niskavillat rännässä mietin kateellisena muumeja, jotka ovat älynneet painua pehkuihin syksyllä ja herätä keväällä lumien jo sulaessa. Miltä tuntuisi, jos töissä voisi iloisesti toivottaa työkavereille: ”Hei sitten, nähdään keväällä!” Voisi sanoa ”So long!” sukulaisille ja ystäville ja linnoittautua kotiin. Voisi lekotella sohvalla tai sängyssä ja käydä systemaattisesti kirjahyllyn kimppuun. Hyllyn uumenissa kaikki ne lukemattomat kirjat vuosien varrelta! Dostojevskia, Hesseä, Joycea, Steinbeckiä, Hemingwayta, vieressään riveittäin perittyjä ja jo hapertuneita kotimaisia klassikoita, Ahoa, Kiveä, Haanpäätä, Leinoa, Lehtosta, Kiantoa ja isoäidin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksia erilaista viihdekirjallisuutta ja romantiikkaa. Mihin kirjaan sinä tarttuisit ensimmäisenä, jos voisit unohtaa velvollisuudet ja keskittyä itseesi talvihorroksen ajaksi?

Digiboksikin pullistelee ääriään myöten täytenä. Teemalta lähetettyjä Jim Jarmuschin elokuvia ja film noir klassikoita sekä roppa kaupalla Morsea, Rebuseja ja Crackereita. Ruoaksi voisi tehdä kaikkia niitä ruokia, joiden kuvia on ihaillut keittokirjoista jo vuosia, mutta joita ei ole koskaan tullut tehtyä arjen sirkkelin pyöriessä.

Kyynikko tietysti toteaa tässä vaiheessa, että onpa tuossa laiska ja erakoitunut sohvaperuna kirjastonhoitajaksi!

Read Full Post »

Hyvää maanantaita kaikille!

Viimeinkin pääsin taas sorvin ääreen. Sitkeä flunssa kaatoi minut petiin viimeviikosta ja vappua vietin kaulaliina kaulassa.

Vaan nyt on taas niin keväinen ilma, että viimeviikon köhinät unohtuu täysin. Ruoho on alkanut vihertämään ja kirjaston ikkunasta näkyy puita, joiden lehdet kurottavat kohti aurinkoa. On melkein uudelleensyntynyt olo.

Möyriessäni sängynpohjalla silmätkin harittivat sen verran, että kirjoihin en jaksanut tarttua. Onneksi kotona oli pino elokuvia, joita pystyi katselemaan kattoon tuijottelun sijaan. Herttaisin elokuva, jonka vähään aikaan olen nähnyt oli I’m a Cyborg, but that’s OK.  Ohjaajan edellisiin kuuluva elokuva Oldboy on myös tullut nähtyä, mutta siinä ei taas herttaisuudesta ollut tietoakaan. Tosin olihan tuokin todella hyvä elokuva.

I’m a Cyborg but That’s OK alkaa siitä, kun nuori nainen joutuu mielisairaalaan, koska hän uskoo olevansa kyborgi. Muiden ihmisten sijasta hän puhuu käytävän juoma-automaatille ja loisteputkille. Samalla hän syömisen sijaan yrittää imeä energiaa AA-patterista.

Potentiaalisesti traagiseen asetelmaan kuitenkin tuo lämpöä elokuvan tapa käsitellä vähän vinksahtanutta maailmaa. Voimme taas miettiä miten tapa, jolla katsomme maailmaa myös muuttaa sitä.

Sama tuli mieleen kun katsoin taannoin Louis C. K. stand-up koomikon haastattelua.

Pätkän nimi on You Tubessa vapaasti käännettynä ’Kaikki on ihmeellistä, kukaan ei ole onnellinen.’

Eli sen sijaan, että olisimme vaikuttuneita ilmiöistä, on vallalla mentaliteetti, että maailma on meille jotain velkaa.

Mutta eipä siitä sen enempää, katsokaa itse pätkä.

Minä aion ainakin tänään olla vaikuttunut kaikesta. Tosin hiukan maaninen intoni portaikon vieressä kasvavasta voikukasta sai jo työtoverini lievästi hämmentyneiksi.

Read Full Post »

Elokuvateatterin pieni sali on aika täynnä vaikka tyhjiäkin paikkoja on. Toivon, ettei kukaan tule istumaan ihan viereen, siksi valitsen rivin reunapaikan takaa. Kuka nyt heinäkuussa keskellä kirkasta päivää elokuviin tulisikaan. Ei edes sada. Valkokankaalle levittyy vähän nuhjuinen kuva, se vaikuttaa pölyiseltä. Väritkin ovat jotenkin sameat. Kuva pomppii ja musiikki alkaa. Punatukkainen partasuinen mies alkaa soittaa rämisevää rämää kitaraa kadulla eivätkä ohikulkijat ihmeemmin kiinnitä mieheen huomiota. Jonkun ajan päästä miehen eteen pysähtyy nuori nainen ja hymyilee, laittaa avoimeen kitarakoteloon pienen lantin ja sanoo ”minä pidän laulustasi”.

Nainen aloittaa sinnikkäästi keskustelun katusoittajan kanssa vaikka mies ei vaikuta olevan juttutulella. Jotenkin keskustelussa käy ilmi, että nainen on siivooja ja kukkien kaupustelija ja mies auttelee isäänsä korjaamaan pölynimureita. Naisella on rikkinäinen pölynimuri. Heillä on myös yhteinen intohimo musiikkiin, mutta se ei selviä ihan vielä.

Nainen saa ilmaiseksi käydä soittamassa sivukadun musiikkikaupan pianoa, koska hänellä ei ole varaa omaan. Katusoittaja sanoo ”soita minulle jotain”.

Skeptinen mieleni ajattelee tässä vaiheessa, että ai tämmönen musikaali ja noi näyttelijätkin on ihan taviksien näkösiä. Siis rakkaustarina? Elokuvafestivaalien suosikki? Voittiko tämän elokuvan musiikki Oscarin tänä vuonna? Ja sitten alkaa musiikki toden teolla soida ja ihan sinä pianokohtauksen aikana, rakastun elokuvaan sydänjuuria myöten. Vajoan syvemmälle penkissäni ja elokuvan tarinaan, ja mietin milloinkohan voisin tulla katsomaan elokuvan uudelleen ja että ryntään elokuvista suoraan kauppaan ostamaan soundtrackin. Soundtrack löytyi vähän myöhemmin Tukholmasta.

Olen jo pitkään haaveillut Dublinin matkasta ja ehkä se vielä joskus toteutuukin. Kuuntelen siihen asti soundtrackiani ja heti kun elokuva tulee myyntiin ryntään ostamaan sen, ehdin vielä mennä katsomaan sen elokuviinkin ehkä. Harvoin enää kokee mitään sykähdyttävää elokuvissa. Eikä tässäkään elokuvassa tapahdu mitään maita mullistavaa, pieni tömähdys vain mutta se riittää.

(Kyseessä on elokuva Once, joka sijoittuu Dubliniin ja kertoo kahden hieman epätavallisen ihmisen ystävyydestä, jota voi myös rakkaudeksi kutsua niin halutessaan. Näyttelijät eivät ole ammattilaisia mutta muusikoita kylläkin. Filmaustapa on lähes dokumentaarinen. Tarinassa on paljon totta. Pääosien esittäjät Marketa Irglova ja Glen Hansard rakastuivat oikeasti toisiinsa elokuvaa filmattaessa.)

 

406px-onceposter

Read Full Post »

Häähyöky

Mikäpä olisi mukavampaa – tai rasittavampaa – kuin kesähäät. Meille, jotka harmiksemme – tai helpotukseksemme – emme tänä kesänä ole saaneet kutsua häihin, on kuitenkin tarjolla lohduketta. Nimittäin mainio elokuva Confetti.

Confetti-lehti päätää järjestää kilpailun vuoden erikoisimmista häistä. Huonojen tarjokkaiden joukosta loppusuoralle seuloutuvat musikaali-, tennis- ja naturistihäät. Jo ennennäkemättömien hääehdokkaiden valinta oli hankalaa, mutta yhä hankalammaksi asiat muuttuvat, kun ammattilaisten suunnitelmia sotkevat määräilevät sukulaiset, erikoiset ystävät ja stressin myötä parisuhdeongelmiin ajautuvat hääparit. Lisäongelmia tuovat tiukka budjetti, kilpahenkisyys, laulutaidottomuus, isot sieraimet ja alastomuus.

Debbie Isittin elokuvan laji on harvinaisen hyvin onnistunut mokumentti. Toimittajan häivyttävän haastatteludokumentin muotoon puettu elokuva toimii nauruhermoja kutkuttavasti. Ironia on koko ajan läsnä, mutta se ei ole meuhkaavaa eikä osoittelevaa. Ja jos elokuvan loppu ei miellytä, voi DVD:n lisämateriaaleista katsoa vaihtoehtoisia loppuratkaisuja. Monet brittielokuvista ja TV-sarjoista tutut näyttelijät ( mm. Martin Freeman, Jessica Hynes, Stephen Mangan ja Alison Steadman) sykkivät rooleissaan uskottavaa sympaattisuutta ja ärsyttävyyttä. Jos minun pitäisi nyt järjestää häät, voisin vakavasti harkita hääsuunnittelijakaksikko Heron & Hough’in palkkaamista.

Suosittelen elokuvaa kaikille häitä suunnitteleville, häitä karsastaville ja hääelokuvista pitäville. Ja tietysti Martin Freemanin ihailijoille.

 

 

PS. Verkosta muuten löytyy englantilainen hääsuunnittelusivusto Confetti.

Read Full Post »

Luin taas eilen Keenen teosta The Cult of the Amateur. Nyt alkoi kyllä ärsyttää… Keen taitaakin olla IT-maailman Michael Moore, anti-asenteella rahastava öykkäri.

            

Minusta tuli Charlton Hestonin suuri ihailija nähtynäni Michael Mooren elokuvan Bowling for Columbine. Sitä ennen en erityisemmin välittänyt näyttelijästä, vaikka olenkin aina pitänyt Apinoiden planeettaa mestarillisena elokuvana. Mooren elokuvassa tyylikkäästi vanhentuneen Hestonin käyttäytymisessä oli ylväyttä ja sivistystä, joka puuttui täysin Mooren öykkärimäisestä ja teennäisestä olemuksesta (multimiljönääri trailer park -asusteissa). Moore pyrki elokuvassaan nolaamaan Hestonin, mutta päätyikin paljastamaan oman häikäilemättömyytensä.

Jotain epäilyttävän michaelmooremaista on tässä Keenen kirjassa ja kaikessa sen ympärillä pyörivässä bisneksessä. Jean-Luc Godard mainitsi taannoin Mooren elokuvan Fahrenheit 9/11 olleen suurin mahdollisin palvelus George W. Bushin vaalikoneiston hyväksi. Kyseessähän on onnettoman huono elokuva, joka kanavoi Bushiin kohdistuvan kritiikin kirkkaaksi typeryydeksi.

Yhteisöllisesti tuotettujen verkkopalveluidenkin ongelmakohtien ratkaisemiseen tarvittaisiin syväluotaavampaa otetta kuin mitä Keenen bestsellerissä. Sloganit ja yksinkertaistavat heitot eivät johda mihinkään. Niillä on tapana vain tyrehdyttää keskustelu eipäs juupas -tasolle.

Mooren Fahrenheit 9/11 sai parhaan elokuvan Kultaisen Palmun Cannesin elokuvajuhlilla 2004, mutta missä on Karpolla on asiaa: Jouluspesiaalin Oscar-palkinto? Taiteellisesti ja älyllisesti nämä ovat nimittäin samalla tasolla. Kuitenkin, onneksemme, Cannesin palkintolautakunnassa oli tuona vuonna makutuomarina eräs suomalainen kulttuurivaikuttaja

Read Full Post »