Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2008

Marraskuu, kuukausista pahin tai ainakin synkin, on alkamassa toden teolla. Se, että on vähän alakuloa ilmassa, on ihan normaalia. Tuomas Enbusken luotsaaman tv-ohjelman Epäkorrektia!  ensimmäisessä osassa syksyn alussa lääkärit Antti Heikkilää myöten kertoivat mielipiteitään masennuksesta ja sen hoidosta. Myös Kauko Röyhkältä kysyttiin, onko hän ollut masentunut. Kauko vastasi, että ei ole ollut, vaikka armeijasta ja siviilipalveluksesta kieltäytyessään hän joutui psykologin syyniin, joka ennusti hänelle tulevaisuuteen masennusta. Kauko kertoi välttyneensä masikselta lähtemällä pois paikoista ja tilanteista, jotka eivät hänelle sovi, kuten siviilipalvelus.” Onhan tuossa pointti. Jos negatiivisille asioille voi jotain tehdä, kannattaa ryhtyä toimeen.


Antti Heikkilä totesi, että pillereitä annetaan liian helposti ilman kunnon diagnoosia. Jos elämässä myllertää ja tapahtuu menetyksiä, ihmisen kuuluukin surra ja menettää joksikin aikaa dynaamisuutensa. Hän sanoi myös, että ihmisillä on nykyään liikaa aikaa murehtia työpaikan huonoa ilmapiiriä (ja kenties luodakin sitä), kun oikeasti työ ei ole fyysisesti niin raskasta kuin ennen vanhaan. Alakulo ei ole masennusta, mutta oikeaa masennusta kuuluu tietenkin hoitaa niin lääkkeillä kuin terapioillakin, jos vaan sattuu hoitoon pääsemään. Terveisiä vaan kunnallisvaaleissa onnistuneille.

Marrasalakuloon käytän itse mm. turvakirjallisuutta. Turvakirjaan tartun muutenkin silloin, kun on tylsä olo ja maailma murjoo. Minä pakenen ihan rehellisesti maailmoihin, joissa hyvä voittaa pahan, pulla tuoksuu ja ihmisiä onnistaa. Jos olisi varaa matkustaa Kanarialle, niin sitten menisin sinne alakuloa potemaan, mutta miettisin silloinkin tarkkaan mitä kirjallisuutta ottaisin mukaan. Jotain lämmintä.

No mitä ne minun turvakirjani sitten ovat? Menköön maine, mutta tässä tulee: Tove Janssonin elämäkerrat, erilaiset muistelmat ja Harry Potterit. Saatan myös etsiä kivoja lastenkirjoja. En kyllästy Tove Janssonin idylliseen lapsuuteen (vaikka ei hänenkään perheessään aina pulla tuoksunut), toisaalta hänen erillisyytensä ja monipuolisuutensa kiehtoo. Vilkkaat kulttuuriympyrät ihmisineen ja juhlineen sekä yksinäinen saari keskellä merta luovat kirjailijasta sopivasti ristiriitaisen hahmon.

Valitsen taatusti sellaiset muistelmat, joissa on vaikeuksista voittoon –teema. Viimeksi luin Audrey Hepburnista kertovan muistelmateoksen, eikä ollut ensimmäinen kerta sekään. Ja Harry Potterit sitten! Pottereissa hyvää on se, että niissä tapahtuu hengästyttävän nopeasti asioita – voin unohtaa omani. Tunnelma on maaginen, henkilögalleriasta löytyy jänniä tyyppejä, Tylypahkan ruokasalit ja makuukammiot loimottavat lämpimän takkatulen valossa ja Voldemort saa lopulta aina turpiin. En ole vielä läheskään lukenut Pottereita loppuun, joten marraskuu, tervetuloa! Mutta jos tulisi kuitenkin vähän lunta myös?!

Advertisement

Read Full Post »

Kokoushuoneessa porisee. Ison pöydän ympärille on istahtanut kaksitoista rouvaa, he ovat lukupiiriläisiä, eläkeläisiä. Minusta tuntuu, että me olemme myös ystäviä, sellaisiksi kuluneen vuoden aikana välit ovat muodostuneet. Keitän aina ison termoskannun kahvia, joskus kaksi. Aina syödään keksejä tai jos on aihetta juhlaan niin myös pullaa. Termospullo laskee puheensorinan lomaan törähdyksiä, joku nauraa.

Kun toissakesänä huhuilin kirjaston asiakkaita lukupiiriin, laitoin yhden aanelosen kirjahyllyn päälle ja ajattelin, että hyvä jos muutama edes huomaa lapun. Kiinnostuneita vastauksia tuli neljäkymmentä, nyt lukupiireissä on yhteensä kaksikymmentä ihmistä. He ovat lähes kaikki seniorikansalaisia ja naisia. Toivottavasti piireissä on kivaa, miksi he muuten siellä toisaalta kävisivät ja toisivat ystävänsäkin, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että minulla on tosi kivaa.

Ihan alusta asti kerroin piiriläisille, etten aio olla mikään kirjallisuusanalyytikko ja luennoitsija, eikä kenenkään muunkaan tarvitse. Se parituntinen, jonka yhdessä kirjoja puiden vietämme, on rento ja vapaa, ja jokainen saa käsitellä kirjan miten haluaa. Jokainen saa olla äänessä vähän tai enemmän, ja jos kirja on aiheuttanut hepulin, senkin saa ronskisti ilmaista. Keskustelut ovat velloneet piireissä äänekkäinä ja kiihkeinäkin, eikä naurun remakoilta ole vältytty kertaakaan.

Olen tyytyväinen siitä, etten saa suun vuoroa vilkkaiden rouvien seurassa. Olen huomannut, että ihmisillä on kova puhumisen tarve. Kenellä on aikaa kuunnella? Haluaako kukaan? Olen oppinut tässä porukassa elämästä ja kirjoista enemmän kuuntelemalla kuin monesta kirjasta lukemalla. Lukupiiriläiset ovat lukukokemuksensa lisäksi kertoneet hyvinkin avoimesti itsestään ja elämästään, traagisiakin asioita. On ollut ihana huomata miten toiset komppaavat ja lohduttavat. On ilo nähdä jotain aitoa ja rehellistä. Yksi piiriläinen sanookin kokoontumisiamme ilmaiseksi terapiaksi. No olkoon, vedän lukupiiriterapiaa – hoidun itse siinä sivussa.

Read Full Post »

Löytöjä

Tänään messupäivä kuluu antikvariaattiosastoa penkoessa. Voi mitä aarteita! Loppupäivästä olen kahden iki-ihanan klassikkorunoteoksen onnellinen omistaja, ensi painokset vieläpä: Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (Tammi, 1963) ja  Sirkka Seljan Taman lauluja (Wsoy, 1945).

”Taman onni asuu kuussa.
Kun kuu on täysi, Taman onnikin on täysi.
Huomenna ei ole enää kuuta.
Tanssi Tama. Huomenna ei ole enää Tamaakaan.”

(Sirkka Selja)

Read Full Post »

…ei ole yhtään mukava yhdistelmä. Aloitan kiertelyn aamulla kuuntelemalla Tuija Lehtisen emännöimää haastattelua, jossa Päivi Lukkarila ja Vilja-Tuulia Huotarinen kertovat hevoskirjoista ja musiikista. Otsan takana rumpusoolojen tahdissa laukkaavien ponien vauhtia hiljentävät kirjailijoiden Aku Ankka -tunnustukset: ankkalinnalaisista hahmoista Päivi tuntee hengenheimolaisuutta Touho-serkkuun, Vilja-Tuulia Pelle Pelottomaan ja Tuija haluaisi ehdottomasti olla Milla Magia. Omaa ankkahahmoani miettien aloitan vaelluksen messujen kaupalliselle puolelle.

Yllättävän paljon messuvieraita Messukeskuksen käytävillä kuljeskelee perjantaina jo puolenpäivän aikaan. Raivaan tieni Sammakon pisteeseen, mistä mukaan tarttuu Kiroileva siili -kortteja (joku onnekas ystävä saa erilaisen joulukortin, ”jou.” vaan) ja Arto Lapin Kukko puussa – mitallisia runoja. Sammakon jälkeen korviin kantautuu Kotiteollisuus-yhtyeen Hynysen ääni, jostain yleisön selkämeren takaa pilkahtavat herran pitkät kutrit. En mitenkään ymmärrä miksi Hynynen puhuu miesten viiksistä, koska samaan aikaan seuralainen kaappaa innosta hihkaisten käteensä Stephanie Meyerin uusimman suomennoksen Epäilys. Kaivaessaeni vain hieman huokaisten laukun pohjalle piilottamaani kukkaroa, tajuan haastattelun koskevan kirjaa Rakkaudella, Hynynen. Ei kai kirja nyt viiksien kulttuurihistoriasta kerro?

Seuralaisen kanssa vaellamme osastolta toiselle ja kohta käsiimme on kerääntynyt kassi jos toinenkin – ja olemme vasta kiertäneet neljäsosan messualueesta. Silmiin ja korviin pilkahtavat PMMP, Torsti Lehtinen, Harri István Mäki ja moni muu. Pikatankkauksen jälkeen jatkamme kiertelyä hetken verran, mutta lopulta on annettava periksi päänsärylle ja lähdettävä kotiin. Onneksi messut kestävät useamman päivän, antikvariaattipuolelle ehdin vasta vilkaista.

Kotimatkalla valitan miksi messuosastot sisustetaan kuumuutta ja tukalaa oloa kassajonoissa seisovien kasvoille hohkaavilla lampuilla ja miksi osastojen pöydät ovat liian liki toisiaan. Seuralainen taputtaa lohduttavasti kädelle, vaihtaa puheenaihetta ja sanoo olevansa Iines Ankka. Minua alkaa naurattaa ja totean, että päivästä riippuen voisin olla Hessu Hopo tai Mummo Ankka. Minni Hiiren korkokenkiin en Kirjamessuilla suostuisi.

Read Full Post »

Haahtelaa ja iltateetä

Lumipäiväkirja (Otava, 2008) ahmaisee minut yhdeksi illaksi mukanaan, Joel Haahtelan melankolia ja lyyrisyys vetoavat, siitäkin huolimatta että mies toteaa kirjailijan toistavan samaa kaavaa kuin Perhoskerääjässä (Otava, 2006). Mitä sitten, intän vastaan vannoutuneena Haahtela-fanina. Tarina on eri ja henkilöt, muistojen kudos, keveys ja raskaus ovat kiehtovassa suhteessa, Haahtela tavoittaa elämisen ytimen, hetkellisyyden. Elämä on kohtaamisia, mitään eikä ketään voi omistaa, vain muistot ja oikeastaan niissä on kaikki. Mies tuhahtaa, tarttuu uusimpaan Fred Vargasiin ja vajoaa sohvan uumeniin. Minä en viitsi keittää sille edes iltateetä, laittakoon tänään ihan itse.

P.S. Ai niin, Lumipäiväkirjasta kirjoittaa myös Jäljen ääni. Ja Helsingin Kirjamessut ovat alkaneet!

Read Full Post »

Orava

Kahvihuoneen ikkunasta katselen syysmyrskyä pelkäämätöntä oravaa, se hyppelehtii nurmikolla sinne tänne, suussaan käpy tai tammenterho, vaikea erottaa näin kaukaa. Huolellisesti se kätkee kantamuksensa nurmikkoon, talven varalle, tai niin se varmasti ajattelee (jos oravat nyt ylipäätään ajattelevat), mutta muistaakohan se enää huomenna minne on aarteensa haudannut? Tulee ihan mieleen Tove Janssonin Taikatalven (Wsoy, 1957/2000) kovaonninen orava:

”- Siellä on orava, hän ei ole muistanut pysytellä sisässä, sanoi Tuu-tikki. Jäärouva taivutti kauniit kasvonsa oravan puoleen ja raaputti sitä korvan takaa hajamielisenä. Orava katsoi lumoutuneena häneen, suoraan hänen kylmiin, sinisiin silmiinsä. Jäärouva hymyili ja jatkoi matkaansa. Mutta hänen askeltensa jäljillä makasi orava jäykkänä ja kylmänä, pienet jalat ilmassa. —

– Hän on aivan kuollut, sanoi pikku Myy asiallisesti. – Hän sai ainakin ennen kuolemaansa nähdä jotakin oikein kaunista, kuiskasi Muumipeikko värisevällä äänellä. – Nojaa, sanoi pikku Myy. Oli miten oli, joka tapauksessa hän on nyt unohtanut kaiken. Ja minä aion tehdä hänen hännästään pienen suloisen muhvin.” (s.43-44, suom. Laila Järvinen)

Ehkäpä tämä orava on viisaampi. Ainakin se ymmärtää käyttää suojatietä vilistäessään tiehensä.

Haahtela on vieläkin lukematta. Mies nappasi sen taukolukemisikseen töihin, enkä ole sen koommin opusta nähnyt. Pitääkin muistaa illalla vähän kovistella…

Read Full Post »

Tämä on taas yksi niitä päiviä kun eväät unohtuvat kotiin keittiönpöydälle, lyijykynät putoilevat hyppysistä, tietokone jumittaa ja asiakkaat etsivät aivan toisia kirjoja kuin mitä ensi kuulemalta luulen. Ja tietenkin onnistun vielä pudottamaan jugurttia (jonka jalomielinen kollega on eväättömälle omistaan tarjonnut) vastapestylle lempineuleelleni…

Mutta onneksi on vapaa viikonloppu edessä! Haaveilen jo iltalenkistä puistossa, jossa tuoksuu syksy: keltaiset lehdet ja märkä maa, kaupunkikoirien kuraiset käpälät. Ja Bestseller-hyllystä poimittu Joel Haahtelan Lumipäiväkirja (Otava, 2008) odottaa laukun pohjalla lukijaansa…

Read Full Post »

Ystävän suosituksesta lueskelen Julio Cortázarin kirjaa Tarinoita kronoopeista ja faameista (Loki-kirjat, 2001), samalla kun nautiskelen harvinaisesta yksinolon hetkestä työpäivän jälkeen kun muu perhe on poissa kotoa, kupillisesta kahvia ja Domino-keksistä, vaikka linjoja kyllä pitäisikin vahdata… Teoksen tarinat ovat kirjallisten tyylien kiehtova sekamelska, toisinaan tekstit ovat silkkaa fantasiaa, toisinaan ne taas lähenevät asiatekstiä tai proosarunoa ja niin edelleen. Silmiin pistää eräs lause: ”hyväntekeväisyysjärjestöjen toimihenkilöt ovat kaikki faameja ja kirjastonhoitaja on toivio” (s. 117). Toiviot ovat olentoja, jotka pitävät asioiden luokittelusta, mutta ne ovat myös olentoja, jotka kiipeilevät kookospalmuihin yhä uudelleen vaikka aina putoilevat alas ja satuttavat itsensä. Hmm, mitäpä tämä siis kertoo ammattikuntamme luonteesta?

Read Full Post »

Jo pelkkä Pierre Bayardin teoksen nimi, Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena, 2008), havahduttaa pohtimaan omaa suhdetta kirjoihin. Nuorena olin hyvin tunnollinen lukemiseni suhteen, kirjaa ei koskaan saanut jättää kesken, jos sen kerran oli aloittanut, osoittautui se sitten miten puuduttavaksi hyvänsä. Tylsien kohtien yli ei myöskään sopinut hyppiä, vaan teos oli luettava sanasta sanaan! Bayardin mukaan elämmekin ”yhteiskunnassa jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi” (s.12). Hän toteaa että jos lukemattomuutta pidetään tuomittavana, on lähes yhtä tuomittavaa pelkkä kirjan selaileminen. Niinpä! Juuri noin muistan ajatelleeni itsekin, kunnes aloin opiskella yliopistolla kirjallisuutta ja tenttien kirjalistat vilisivät sellaisia opuksia, joihin tuskin olisin tarttunut muuten vain. Tunnustan jättäneeni esimerkiksi Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepin lukematta (onneksi tentissä ei kysytty siitä!), enkä usko edelleenkään että tulen sitä ikinä lukemaan, voiko masentavampaa kirjan nimeä edes olla!

 

Kirjallisuuden opinnoissa kirja-alan ammattilaisen tulevaisuus alkoi myös pikkuhiljaa valjeta: maailma on täynnä kirjoja ja uusia ilmestyy jatkuvasti vaikka vanhojakaan ei olisi vielä ehtinyt lukea alta pois. Kaikkea ei vain ehdi lukea millään. Ja nyt lainaan taas Bayardia, joka lainaa Musilin romaanin, Mies vailla ominaisuuksia, henkilöhahmoa, joka musertuu kirjastossa vieraillessaan niteiden määrästä: ”’ Minä olin ennen katsos ajatellut että kun nyt lukisin vaikka kirjankin päivässä — Kolme ja puoli miljoonaa nidettä, hän vastaa!! Silloin oli arviolta seitsemässadastuhannes kirja juuri jäämässä taaksemme, mutta siitä hetkestä alkaen minä laskin taukoamatta. En viitsi rasittaa sinua yksityiskohdilla, mutta ministeriössä minä laskin sen kynällä ja paperilla vielä kerran: kymmenentuhatta vuotta olisin tarvinnut, ennen kuin sillä vauhdilla olisin saanut päätökseni toteutetuksi!'” (s. 23-24)

Todella! Turha potea siis huonoa omaatuntoa siitä, jos jättää tylsän opuksen kesken, tai sortuu selailun syntiin. Muistan tässä taannoin selailleeni enemmän tai vähemmän onnistuneesti Hotakaisen Juoksuhaudantien lukupiiriä varten ja vasta keskustelussa minulle selvisi että päähenkilö olikin kuristanut koiran eikä vanhaa miestä niin kuin olin pikalukemisestani ymmärtänyt! Tästä voisikin päätellä, että ainakaan dekkareita ei välttämättä kannata lukea selaillen, sillä niissä murhaajan ja murhatun henkilöys ovat ehkä vieläkin keskeisemmässä asemassa kuin Hotakaisen Finlandia-palkitussa romaanissa.

Mutta Pierre Bayardista vielä. Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, vaikuttaa ulkoasunsa ja takakansitekstinsä perusteella kepeältä ohjekirjalta tyyliin 1001 books you must read before you die (jota muuten en ole lukenut, joten ei siitä sitten sen enempää…). Teos on kuitenkin kaikkea muuta, se on filosofista kirjallisuusesseistiikkaa, joka avaa uusia näkökulmia lukemiseen tai oikeastaan lukemattomuuteen, sekä moniin kirjailijoihin, kuten Oscar Wildeen, jonka mielestä on hyvä uhrata kirjan lukemiselle kymmenen minuuttia ja Umberto Ecoon, jonka mukaan kirjasta voi mainiosti puhua vain kuuntelemalla ja lukemalla mitä toiset lukijat ovat siitä kertoneet. Bayard kirjoittaa humoristisella ja viihdyttävällä otteella ja tekee alaviitteissään tunnustuksia omasta lukemisestaan erilaisten lyhenteiden avulla: TK = tuntematon kirja, SK = selaillen luettu kirja, EK = (jossain yhteydessä) esiin tullut kirja, UK = unohdettu kirja. Erityistä lisäväriä kirjaan tuo myös se seikka, että Pierre Bayard opettaa itse kirjallisuutta yliopistolla.

Lopuksi Bayard esittää kiinnostavan väitteen ei-lukemisesta luovana toimintana: ”Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa. (s. 187)

Suosittelen siis Pierre Bayardin teosta lämpimästi kaikille niille, jotka potevat huonoa omaatuntoa selailemisesta tai kirjan kesken jättämisestä, kaikille niille intohimoisille lukijoille, jotka ovat vähällä lannistua kirjojen paljouden keskellä ja kaikille niille, jotka ovat joskus puhuneet jostakin kirjasta, vaikka eivät ole sitä ikinä avanneetkaan.

Ja lopuksi vielä viimeinen tunnustus: tämän kirjan kyllä luin ihan oikeasti loppuun asti, sanasta sanaan!

Read Full Post »

 

Vaikuttaa siltä, että Nobel-palkinnon myöntäminen J.M.G. Le Cléziolle on muualla kuin Ranskassa herättänyt enemmän ymmärtävää nyökyttelyä kuin raikuvia suosionosoituksia. Valinta oli ehkä kuitenkin pienoinen yllätys, ennakkoveikkauksissa laukkasivat ihan toiset hevoset. Yhdysvalloissa ollaan lisäksi ärsyyntyneitä Akatemian sihteerin Horace Engdahlin ennakkolausunnoista, joissa hän syyttää amerikkalaista nykykirjallisuutta liian itseriittoiseksi, liikaa amerikkalaisesta populaarikulttuurista ammentavaksi. Väitteestä on virinnyt vilkasta keskustelua esimerkiksi Guardian– ja Herald Tribune-lehtien verkkosivuilla. Ennakkoon oli siis arvattavissa, ettei Nobel ainakaan Don DeLillolle mene. 

Itse olin kyllä oikein tyytyväinen päätökseen. Myös ruotsalaiset ovat tyytyväisiä, sillä he ovat olleet valppaina. Saadessaan tiedon Nobelistaan Le Clézio istuu lukemassa ruotsalaisen Stig Dagermanin kirjoituskokoelmaa, ja tämä tieto välitetään ympäri maailmaa. Tuoreelle nobelistille on hieman aikaisemmin myönnetty Stig Dagerman-palkinto ja hän saapuu Ruotsiin vastaanottamaan sitä jo 25.10. Älvkarlebyn 200-paikkaisessa kirkossa mahtaa olla tungosta silloin.

Kirjallisuuspalkintojen jälkipuinnit ovat siinä mielessä hyviä, että niissä voi yleensä ottaa kantaa ja osallistua keskusteluun vaikka ei olisi voittajan teoksia lukenutkaan. Muistan joskus lukeneeni brittitutkimuksesta, jossa tutkittiin sitä, minkä kirjan lukemisesta ihmiset eniten valehtelevat. Väittävät siis kirkkain silmin lukeneensa sen vaikka heillä ei ole aavistustakaan siitä, mistä kirjassa on kysymys. Brittien Top Tenissä taisi olla ainakin Tolkienia ja Dickensiä. Ja mikä mielenkiintoisinta, näytti siltä, että ihmisillä oli tarvetta valehdella lukeneensa myös muita kuin nk. high brow-kirjoja, esimerkiksi Da Vinci-koodi ja John Grayn Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta olivat listalla. Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia kokemuksia teillä tästä asiasta on. Lupaan vastavuoroisesti tehdä omat tunnustukseni.

Le Clézio ei taida kuulua tuohon edellä mainittuun kategoriaan. Aika monet kirjallisuuden asiantuntijat näyttävät palkinnon julkistamisen jälkeen tunnustaneen sen, että eivät ole lukeneet vaikka ovat kyllä aikoneet. Parnasson Jarmo Papinniemikin tunnustaa blogissaan  tietämättömyytensä, mutta huomaa myöhemmin illalla toimittaneensa kirjankin, jossa Le Clézio esiintyy, työparinsa esittelemänä tosin. Omallakin kohdallani kirjahyllyni tietää enemmän Le Cléziosta kuin minä itse, lukemattomia on teoksia. Aikoinaan sentään luin Autiomaan ja sen innoittamana novellikokoelman Kuume. Olisin halunnut tarkistaa joitakin muistikuviani näistä, mutta kirjahyllyistäni ei niin vain nopeasti löydetäkään mitään. Ja kirjastossakin on nyt vain kiltisti asetuttava varausjonoon. Erityisesti toivoisin Otavalta kiinnostavan Révolutions-romaanin suomennosta.

Taidankin nyt sitten tutustua Stig Dagermaniin, josta Le Clézio mainitsee vaikuttuneensa jo nuorena. Olen huomannut, että tämä anarkistiseksi luonnehdittu kirjailija on alkanut taas kiinnostaa nimenomaan nuoria. Depressioon vaipunut ja 31-vuotiaana itsemurhaan päätynyt Dagerman nousi yhdessä päivässä kirjallisuutta seuraavien ihmisten tietoisuuteen.

Le Clézion Nobel-puheelta odotetaan kriittisiä kannnottoja. Viime vuonna Le Clézio lähestyi ranskalaisia kirjailijakollegoitaan avoimella kirjeellä, jossa hän patisteli heitä avautumaan enemmän muuhun maailmaan. Eilisessä haastattelussa Le Clézio sanoi, että hän aikoo puheessaan nostaa esille ainakin kulttuuriklikkien ulkopuolella olevien nuorten kirjailijoiden aseman.

Kesken kirjoittamisen tuli tieto Ahtisaaren rauhanpalkinnosta. Viikko on täynnä yllätyksiä, eihän tätäkään kai oikeasti enää tänä vuonna odotettu?

Read Full Post »

Older Posts »