Aamulla kun herään, aurinko on jo korkeammalla kuin minä. Eilisillan kirjallisuussalongin jäljiltä on tiskit tiskattu. Ystävien ja kirjojen ystävien käynnistä muistuttaa vain suuri punakukkainen pöytäliina, kakun murut, puoliksi poltettu kynttilä, kuivunut kukka, kaikki kaunis ja hyödytön, sekä tietenkin kaksi kirjaa keittiön leveällä ikkunalaudalla, vastakkain, kuin keskustelussa keskenään. Me kaikki kirjallisuussalongin naiset siinä vielä hetki sitten istuimme, pöydän ympärillä ja puheissa. Jäljellä on eräänlainen lavastus siis, illuusio, ja vielä käänteisessä järjestyksessä, näytelmä on jo ohi.
Istun aamukahville, seuranani nuo kaksi kirjaa. Toinen on kovakantinen ja paksu, toinen pehmeä ja ohut. Toisen on kirjoittanut viime vuosisadalla elänyt ranskalainen nainen kynällä ja paperilla, toisen 2000-luvun suomalainen tietokoneella ja joustavina tekstimassoina. Toinen on historiallinen röyhelöisine alushameineen, toinen miltei scifiä xanaduineen. Mutta sen kaiken unohdan nyt. En vertaa, arvostele tai väitä. Katson kirjaa esineenä. Se on kuin pieni laatikko, täynnä ohuita liuskoja ja mustia polkuja. Se on kuin viuhka yhteen taitettuine sivuineen, jotka lupaavat virkistystä kantajalleen. Se on kuin kartta merkkeineen ja merkkien selityksineen, jotka ulottuvat paitsi horisontaalisesti sivulta sivulle, myös vertikaalisesti historiaan, ajan kerroksien läpi.
Kirja antaa muodon salaiselle, yksityiselle, henkilökohtaiselle. Kirjalla on kyky muuttaa intiimi ja omakohtainen julkiseksi. Kirja ei ole verta ja lihaa kuin ihminen, mutta senkin voi kohdata. Kirjaimet eivät ole pelkkiä mykkiä rivejä, vaan ne puhuvat. Kirjan puheen kuulee lukevin silmin. Yksi lukemisen paradokseista on se, että näennäisesti kaikki pysyy samana: lukijan aukeaman ylle kumartunut pää istuu olkien välissä, ehkä vilkaisee kerran pöydän levyn yli. Silti mikään ei ole lukemisen jäljiltä entisensä: sivut on tehty hämmästyksestä, ymmärryksestä, sattumuksesta, epätoivosta, luopumisesta, hellyydestä tai ilosta. Usein sanotaan, että lukeminen on tyhjäntoimittamista. Jotakin kuitenkin tapahtuu, huomaamatta, kuten monet tärkeät asiat. Kirjan voi aina avata ja se tulee monesti lähemmäs kuin ihmiset, jotka seisovat hisseissä, jonottavat lupia ja ovat outoja naapureilleen.
Jännittäviä kaksoiskudoksia, kiasmeiksi niitä kutsutaan myös, tulee esiin kirjapuheessa. Lukeminen edellyttää yksinäisyyttä, tulkinta taas vuorovaikutusta. Luettu kirja on yksi ja yhteinen, tulkinnat taas monta ja eri. Kirjapuheessa tulevat esiin ne loputtoman ristiriitaiset tavat nähdä todellisuus, jota kuitenkin jaetuksi kutsutaan. Kirjapuheessa luodaan uudestaan teoksen maailma: se ei ole yksinoikeudella kenenkään ikioma, vaan eri äänien kudos. Oman ja toisen ulottuvuudet limittyvät ja sekoittuvat. Toisen kokemuksen tavoittaminen on yhtä tärkeää kuin oman sanoittaminen. Kirjaan ladottu tila tekee lopulta näkyviksi ne radat ja kosmokset, jotka liikkuvat ja vaihtuvat minusta sinuun, kaupungissa, ovilla ja asemilla joka päivä. Niin paljon mahtuu ihmisen neulansilmään: yksi kirja riittää liikuttamaan sen läpi tuntemattomia seutuja, tekaistuja maisemia ja omaksi luultuja muistoja, ihmisen ääntä.
Kuka vielä haluaa väittää kirjastoa hiljaisuuden ja sulkeutuneisuuden tyyssijaksi? Kirjasto on hyvä paikka lukijoiden ja kirjojen kohtaamiselle. Lisää ”kirjojen mediasta” kertoo Tarja-Liisa Hypénin toimittama kirja Kirjan matka tekijöiltä lukijoille. Kirjoittajakuntana on kirja-alan asiantuntijoita lehtoreista kriitikoihin, kirjailijoista kustannuspäällikköihin. Kirjat hyllyistä alas ja esiin, kansipuoli ylöspäin!
Kuortin blogi 