Lukusuosituksia, kiitos!

Löysin joku aika sitten netistä Guardianin julkaiseman kirjalistan 1000 novels everyone must read. Kun sivuutetaan tuo pakkoluettamisen meininki otsikossa, on lista aika mielenkiintoinen. Monta tuiki tuntematonta kirjailijaa, monta suomalaiskirjastonhoitajittain ennenkuulematonta romaania. Mukaan on pikasilmäilyn perusteella päässyt yksi norjalainen (Knud Hamsunin Nälkä), yksi islantilainen (Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista) sekä pari ruotsalaista (August Strindbergin Punainen huone, Henning Mankellin Väärillä jäljillä). Ei ainuttakaan suomalaista.

 

No eipä hätää, polkaistaan oma lista ihan itse. En siis minä yksin, vaan yhdessä teidän lukijoiden kanssa. Voisimme laatia vaikkapa listan 50 suomalaisesta romaanista, jotka voisivat muodostaa Lue nämä  -listan.

 

Varmasti tällaisia listoja on ennenkin tehty, mutta mitäpä siitä, listoja on hauska laatia. Sitten vain ehdottelemaan. Aivan aluksi voisin ehdottaa vaikkapa seuraavia. Ja jos Sanojen ajan toimittajat lukevat blogiani, niin jättäkääpä reippaasti omia ehdotuksianne kommentteihin!

 

Näillä voisi aloittaa:

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Märta Tikkanen: Punahilkka

Lisäyksiä 30.1./31.1./2.2.

Listalla on jo 44 kirjaa (sarjat laskettu yhdeksi, runot eritelty omakseen kunnon luetteloijan tapaan) – vielä pitäisi keksiä 6 eli rohkeasti ehdotuksia mukaan vaan! Missä muuten ovat huumori ja dekkarit?

Claes Andersson: Kuvien takana
Joel Haahtela : Tule risteykseen seitsemältä
Paavo Haavikko: Rauta-aika
Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Tove Jansson: Taikatalvi
Eeva Joenpelto: Lohja-sarja
Aino Kallas: Reigin pappi
Mikko Karppi: Väinämöisen vyö
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Leena Krohn: Tainaron
Mirja Kuivaniemi: Hinta
Willy Kyrklund: Polyfemoksen muodonmuutos
Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi
Tuomas Kyrö: Liitto
Heidi Köngäs: Vieras mies
Jukka Larsson (Saisio): Kiusaaja
Joel Lehtonen: Kerran kesällä
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Miikka Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Sofi Oksanen: Puhdistus
Hagar Olsson: Silkkimaalaus
L. Onerva: Mirdja
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Juhani Peltonen: Elmo
Maria Peura : On rakkautes ääretön
Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa
Pirkko Saisio: Elämänmeno
Pirkko Saisio: trilogia Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja
Hannu Salama: Finlandia-sarja
Solveig von Schoultz:  Heijastus ikkunassa
Raija Siekkinen: Novellit
Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
Aili Somersalo : Mestaritontun seikkailut
Mila Teräs: Pimeän taivaan kilta
Märta Tikkanen : Miestä ei voi raiskata
Märta Tikkanen: Punahilkka
Antti Tuuri: Pohjanmaa
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Lauri Viita : Moreeni

Lisäksi:

Claes Anderssonin runot laidasta laitaan
Saima Harmaja : Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeideiden valossa
Edith Södergran : Elämäni ja kohtaloni, kootut runot

Mainokset

Read Full Post »

Olin kirjailijaillassa

Vietin eilisillan Munkkiniemen kirjastossa. Tuttu kollega oli patistanut kuuntelemaan Munkan seutua (Munkkiniemi ja Munkkivuori) käsittelevää kirjailija Markku Rönkköä. Ilta kului mukavasti, kirjailijan leppoisaa puhetta ja kuulijoiden moninaisia kysymyksiä oli kiinnostavaa kuunnella, vaikken itse keksinytkään mitään kysyttävää.

 

Mutta tällaisia kirjailijaillat parhaimmillaan ovat: kirjailija on lähellä lukijoita ja kuulijoita, puhujan ja kuuntelijoiden välille syntyy tiivis keskustelu. Sellaista on ilo kuunnella, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan.

 

Markku Rönkkö myös valaisi omaa tapaansa kirjoittaa sekä teostensa aiheita tavalla, joka houkutteli nappaamaan esillä olevista teoksista Roskakuskin kotiin luettavaksi. Pienen onnen löytäminen ja sen vaaliminen sekä vahvan isyyden ja sukupuoliroolien kuperkeikan kuvaaminen saivat  kiinnostumaan juuri tästä teoksesta.

 

Ilta oli siis mitä mainioin, mutta yksi asia jäi mietityttämään. Paikalla olleista muutamasta kymmenestä henkilöstä vain kourallinen näytti olevan alle viisikymppisiä. Kirjailijan ikätovereita ei siis paikalle ollut tullut kuin muutama. Eläkeikäiset rouvashenkilöt olivat aktiivisia ja teräviä keskustelijoita – he ilmiselvästi ovat edelleen kulttuuri-iltojen kantava voima. Mutta missä luuraavat nuoret miehet ja naiset? Missä miehet ylipäänsä? Tässäkin kirjailijaillassa oli kuulijoina vain muutama harva mies, vaikka oviplakaatin mukaan kirjailijan aiheena oli ’Mies, maailma ja Munkka’.

Read Full Post »

Halutuimpia ja sarjakuvaa

Tiedättekö mikä oli viime vuoden halutuin eli varatuin kirja pääkaupunkiseudun HelMet-kirjastoissa? Se oli Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Tuukka Järven kokoamat HelMetin halutuimpien kirjojen listat ovat mielenkiintoista luettavaa, koska ne eivät perustu mutuun vaan tiukasti tilastoitaviin tietoihin.

Naurujahermoja kutkuttavaa tunnistamista puolestaan tarjoaa Harri Oksanen Kirjastosarjakuvissaan.  Onkohan Harri käynyt vakoilemassa juuri meidän kirjastoa?

Read Full Post »

Ihmisten kuvio

”Et saa salata mitään. Et saa lieventää mitään. Sinun on rakastettava jokaista heitä, vaikka he mielestäsi näkisivät maailman väärässä valossa. Sinun on suotu nähdä kauemmaksi kuin heidän. Sinä tajuat kokonaisuuden ja näet tulevaisuuden, mutta sinä et paranna heitä. Sinun on otettava heidät sellaisina kuin he ovat etkä voi muuttaa heidän ainoatakaan askeltaan. Vääristyköön maailma heidän silmissään, polttakoon tuska ja kärsimys heidät, kuitenkin heidän on käytävä tiensä, upottava näkymättöminä, päättymättöminä lankoina loputtomaan kuvioon. Ja jokainen heistä on samanarvoinen. Jokainen on mukana muodostamassa kuviota, jota itse ei milloinkaan tule näkemään valmiina.
      Valo huikaisee silmiäsi. Seinät puhkeavat. Ikkunat avaavat salaisuutensa. Kasvot puhuvat. Hetki on sinun – ei ole sinun vertaistasi. Huomenna saat maksaa sen katkerasti, lohduttomuudella, pohjattoman voimattomuutesi tunnolla maksat sen. Mutta se on huomisen asia. Nyt elät tuokion ikuisuutta.”

 

 

Noin kirjoittaa Mika Waltari teoksessaan Surun ja ilon kaupunki (2008: 81; ilmestynyt alun perin 1936) ja tuohon katkelmaan oikeastaa sisältyy koko teoksen ydin. Yhdenpäivän romaani tuo lukijan eteen ison ryhmän ihmisiä, joiden kohtalot hipaisevat tai suorastaan törmäävät toisiinsa. Helsinkiin aamujunalla saapuva salaperäinen mies, kuolemaa tekevä vanha nainen, kapinoiva koulupoika, uutta elämää kaipaava työläisnuorukainen, liikevoittoonsa valmistuva mies, kutsumuksen ja velvollisuuden kanssa painiva opettaja, jyrkkä rehtori, luokkarajat ylittävää rakkautta yrittävä neitonen – sekä kirjailija, joka katselee vastapäisen talon ikkunoita ja yrittää kirjoittaa teosta, jonka kuvion toisilleen tuntemattomat ihmiset muodostavat ihmiset. Ylläolevassa lainauksessa kirjailija miettii tekeillä olevaa teostaan.

 

Romaani on vaikuttava, ehkä parhainta Waltaria mitä olen lukenut. Hallittu, tiivis, kiinnostava. 1930-luvun Helsinki, sen asukkaat, ihmisten elämän ehdot ja ratkaisukohdat, joihin vaikuttavat niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus saavat tarkan ja pohditun käsittelyn romaanin sivuilla. Uuden painoksen lopussa on aikalaisvalokuvia Helsingistä. Niiden kautta saa pienen pieniä välähdyksiä siitä, mitä romaanin henkilöt ovat kaupungistaan nähneet.

 

Ja se kirjailijakuva – ei voi välttyä ajattelemasta kuinka paljon Waltari on kirjailijan muotokuvaan itseään kirjoittanut. Hieman samantapainen kirjailijahahmo näet on teoksessa Neljä päivänlaskua. Surun ja ilon kaupungissa kirjailija haahuilee luomistuskan ja arkisten pikkuhierteiden puristuksessa ja tämä kuvaus on kirjallisuuden ystävälle kiinnostavaa luettavaa, koska sitä kautta avautuu pieni ikkuna kirjailijoiden maailmaan.

Read Full Post »

Väärinkäsityksiä

Maanantaisen rutinani päälle lisää ärtyisyyttä. Tupakantuska on kova ja vaikuttaa mielialaan, yrittäkää kestää – te sentään ette joudu näkemään kuinka kuljen hermostunutta ympyrää kotona, runttaan lehden kulmia ja huomattelen viemättömistä roskista. Mutta asiaan.

 

”Kirjastoon nyt voi mennä kuka  tahansa kadulta töihin, niin yksinkertaista hommaa se on, sen kun vaan istuu ja lainaa kirjoja ulos.” Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän kommentin, sain välittömän paskaraivarin. Just niin, me ammattilaisethan voidaankin heittäytyä ihan vaan asiakkaiksi niiden kadulta suoraan tiskille astuneiden uusien hemmojen palveltaviksi. Leikitään sitten asiakasta.

 

Aloin esittää kommentoijalle kysymyksiä. Kaikenlaisia, laidasta laitaan. Kirjallisuudesta, saduista, tiekartoista, juoksuajoista, maantieteestä, bussiaikatauluista, laulunsanoista, elokuvien henkilöhahmoista, punakantisista romaaneista, jotka joskus kauan sitten tuli luettua mutta kun ei nyt muistu mieleen kirjoittaja eikä kirjan nimi. Ym. ym. ym. Kommentoija mutisi hieman vaikean näköisenä ”mitä?”. ”No, vastaa nyt vain. Sinut on juuri palkattu kadulta kirjastovirkailijaksi.  Nämä ovat ihan tavallisia kysymyksiä helpoimmasta päästä. Ja ai niin, sitten kun olet vastannut, voisit purkaa kuorman, laskea kassan, vetää kirjavinkkauksen, opettaa senioreille tietokoneen käyttöä, haastatella kirjailijavierasta, rakentaa Venetsia-näyttelyn, hyllyttää tietokirjat – muista sitten poimia vanhentuneita opuksia pois joutessasi. Valintalistatkin pitäisi käydä läpi, muistathan ottaa oman kirjaston asiakaskunnan huomioon hankintapäätöksiä tehdessäsi.”

 

Tässä vaiheessa puhekumppani halusikin vaihtaa puheenaihetta. Hyvin hiljaa suupielestä kuului ”en mä ollu tajunnu”. Et ollut et, mutta hei, kun et ollut tajunnut, niin älä mulle ala vänkyttää.

Read Full Post »

ruti ruti

No niin. Koko viikonloppu väännettiin jälkikasvun kanssa käyttäytymissääntöjä ja kohteliaisuusvaatimuksia (ja ei, en vetänyt hermoröökejä vaikka mielessä kyllä kävi). Hyvä ettei kohteliasuusvaatimuksia säestäneet suupielestä tipahtelevat ”te nuoret ette” ja ”kaikki aikuiset kyllä”. Tosi hyvä, sillä…

 

…heti tänään kirjaston tiskillä kaikki ne suupielestä lausumattomat fraasit olisivat osoittautuneet vääriksi.

 

Lisäksi tunsin itseni kaksijakoiseksi persoonaksi. Näkyvissä, näkymätön. Läsnä, ilmaa. Kuuluvissa, no connection. Törmäsin näet siihen samaan epäkohteliaisuuteen, johon kaikki palvelualojen ihmiset väistämättä nenänsä lyövät jossain vaiheessa (ja minä tänään kaksi kertaa).

 

Asiakas paarustaa tiskille, kysyy kirjaa, naputan konetta, avaan suuni ”täältä löytyisi…”. Asiakkaan kännykkä alkaa soittaa joitain nolostuttavaa tunnaria. Asiakas kaivaa puhelin esiin. ”… mutta mikähän —”. Asiakas alkaa puhua puhelimeen. ”… kuvittaja—”. Asiakas puhuu, mistä puhuukin, lähinnä siitä että on kirjastossa ja oli se kiva nähdä viikonloppuna ja joo, ne teidän kurahanskat tosiaan jäi meidän eteisen pöydälle mutta ei huolta kyllä ne meillä säilyy ja mites se teidän koiran ripuli vieläkö jatkuu vai onko paranemaan päin. Napsautan suuni kiinni, tuijotan ruutua, savua kihoaa korvakäytäviin, asiakkaan taakse kertyy pieni jono. Asiakas ei liikahda, jono ei liikahda enkä minä avaa suutani mutta toivon koiran ripulin ehkä mahdollisesti voivan tarttua kaksijalkaisiin.

 

Lopulta asiakas lopettaa. ”Niin, löytyikö sitä kirjaa?” Hengitän ihan hiljaa, ”Kyllä ja olikohan Teillä toiveita kuvittajasta?” Ei anteeksipyyntöjä, ei selityksiä.

 

Näkyvissä, näkymätön. Läsnä, ilmaa. Kuuluvissa, no connection.

Read Full Post »

Tunteiden viemää

Tekstiviestipalsta on vienyt minut mennessään! Aamulla nappasin työmatkalla ensimmäisen mahdollisen lehden ja tutkin heti tekstiviestit. St kirjoitti taas ”Gg: Huomenta Rakas! Ei näy siipiä selässä tai sarvia päässä. Jos olen synt. ja elänyt sinua varten? Miten löydät luokseni? Take care! Paljon suukkoja! ” En ole osunut näkemään Gg:n vastauksia ja jäin miettimään, että millähän muulla tavalla mahtavat pitää yhteyttä? Eilen vilttiin kääriytynyt aivastelija (eli allekirjoittanut) avasi sattumalta television ja osui näkemään Sinulle on postia – elokuvan melkein kokonaan. Voih, miten romanttista!

Read Full Post »