Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Mika Waltari’

Ihmisten kuvio

”Et saa salata mitään. Et saa lieventää mitään. Sinun on rakastettava jokaista heitä, vaikka he mielestäsi näkisivät maailman väärässä valossa. Sinun on suotu nähdä kauemmaksi kuin heidän. Sinä tajuat kokonaisuuden ja näet tulevaisuuden, mutta sinä et paranna heitä. Sinun on otettava heidät sellaisina kuin he ovat etkä voi muuttaa heidän ainoatakaan askeltaan. Vääristyköön maailma heidän silmissään, polttakoon tuska ja kärsimys heidät, kuitenkin heidän on käytävä tiensä, upottava näkymättöminä, päättymättöminä lankoina loputtomaan kuvioon. Ja jokainen heistä on samanarvoinen. Jokainen on mukana muodostamassa kuviota, jota itse ei milloinkaan tule näkemään valmiina.
      Valo huikaisee silmiäsi. Seinät puhkeavat. Ikkunat avaavat salaisuutensa. Kasvot puhuvat. Hetki on sinun – ei ole sinun vertaistasi. Huomenna saat maksaa sen katkerasti, lohduttomuudella, pohjattoman voimattomuutesi tunnolla maksat sen. Mutta se on huomisen asia. Nyt elät tuokion ikuisuutta.”

 

surun_ja_ilon_kaupunki

 

Noin kirjoittaa Mika Waltari teoksessaan Surun ja ilon kaupunki (2008: 81; ilmestynyt alun perin 1936) ja tuohon katkelmaan oikeastaa sisältyy koko teoksen ydin. Yhdenpäivän romaani tuo lukijan eteen ison ryhmän ihmisiä, joiden kohtalot hipaisevat tai suorastaan törmäävät toisiinsa. Helsinkiin aamujunalla saapuva salaperäinen mies, kuolemaa tekevä vanha nainen, kapinoiva koulupoika, uutta elämää kaipaava työläisnuorukainen, liikevoittoonsa valmistuva mies, kutsumuksen ja velvollisuuden kanssa painiva opettaja, jyrkkä rehtori, luokkarajat ylittävää rakkautta yrittävä neitonen – sekä kirjailija, joka katselee vastapäisen talon ikkunoita ja yrittää kirjoittaa teosta, jonka kuvion toisilleen tuntemattomat ihmiset muodostavat ihmiset. Ylläolevassa lainauksessa kirjailija miettii tekeillä olevaa teostaan.

 

Romaani on vaikuttava, ehkä parhainta Waltaria mitä olen lukenut. Hallittu, tiivis, kiinnostava. 1930-luvun Helsinki, sen asukkaat, ihmisten elämän ehdot ja ratkaisukohdat, joihin vaikuttavat niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus saavat tarkan ja pohditun käsittelyn romaanin sivuilla. Uuden painoksen lopussa on aikalaisvalokuvia Helsingistä. Niiden kautta saa pienen pieniä välähdyksiä siitä, mitä romaanin henkilöt ovat kaupungistaan nähneet.

 

Ja se kirjailijakuva – ei voi välttyä ajattelemasta kuinka paljon Waltari on kirjailijan muotokuvaan itseään kirjoittanut. Hieman samantapainen kirjailijahahmo näet on teoksessa Neljä päivänlaskua. Surun ja ilon kaupungissa kirjailija haahuilee luomistuskan ja arkisten pikkuhierteiden puristuksessa ja tämä kuvaus on kirjallisuuden ystävälle kiinnostavaa luettavaa, koska sitä kautta avautuu pieni ikkuna kirjailijoiden maailmaan.

Mainokset

Read Full Post »

Minun on nyt moitittava itseäni. Lupasin toukokuussa julkaista Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi esittelyn Waltarin teoksesta kerran kuussa enkä ole mitään sitten Suuren illusionin saanut aikaiseksi. Mutta yritän nyt hieman parantaa otetta, eihän juhlavuotta ole paljoa jäljelläkään. Yritän rykäistä muutaman – tai ainakin pari – esittelyä lähipäivinä, niin tulee kuitattua vaikkapa viikossa koko kesä. Enkä sitten ihan heti tartu paksuihin opuksiin.

 


Ihmeellinen Joosef  alaotsikoltaan eli elämä on seikkailua on etulehdellä määritelty vakavaksi ajanvieteromaaniksi. Pakko sanoa, että niin alaotsikko kuin määritelmä pitävät kirjan kohdalla paikkansa. Romaani on julkaistu 1938 tekijänimellä M. Ritvala. En oikein tiedä mitä odotin kirjaan tarttuessani, mutta romaani pääsi yllättämään. Ensimmäisillä sivuilla mieleeni tuli jatkuvasti Hilja Valtonen, ehkä nuoren (19-vuotta), sanavalmiin ja selvänäköisen naiskertojan Kaarinan vuoksi. Kaarina Lauraeus tai Karin, kuten häntä kirjassa myös kutsutaan, on helsinkiläinen perijätär, jonka isä on kulttuurisuvun nahjusmainen jälkeläinen ja äiti rikkaan leipurin piireihin pyrkinyt tytär. Tausta ja perheolosuhteet, rikkaille kuuluva laiskottelu ja päämäärätön ajankuluttaminen sekä pettymykset petollisten ihailijoiden vuoksi ovat muovanneet Kaarinan elämästä ikävää ja yllätyksetöntä. Sitten kuvioihin astuu maisteri Joosef Huttunen, varaton tiedemiehen alku, joka tutkii massapsykologiaa ja harrastaa epätavallisia tekoja. Joosef tempaisee Kaarinan vaikutuspiiriinsä ja näyttää hänelle uudenlaisen tavan olla ja tarkastella maailmaa.

Ihmeellinen Joosef on hauska, oivaltava ja erittäin viihdyttävä. 30-luvun Helsinki ja kesäinen maaseutu ovat romaanin maisemia, joissa Kaarina uuden sankarinsa Joosefin kanssa liikkuu. Nykylukija lukee nuorten huoletonta ja kaikesta vastuusta vapaasta elämästä väistämättä vuosiluvun mielessään pitäen eikä voi välttyä ajatukselta, että kirjailijakin on ehkä tuonut kirjoitusajasta mukaan viitteitä muuhunkin (esimerkiksi Joosefin meinitsemat massapsykologia ja yksilön mahdollisuudet puheillaan johtaa joukkoja haluamaansa suuntaan) kuin nuorten varakkaiden kaupunkilaisten kesänviettoon. Luokkaerot, köyhien opiskelijoiden vaikeudet, perheiden sisäiset ongelmat ja ihmisten tuntema elämänpettymys saavat myös käsittelynsä. Mutta vakavasta ajanvieteromaanistahan onkin kyse.

Etukäteen en olisi odottanut löytäväni Waltarin tuotannosta tämänkaltaista teosta, vaikka tiesin kirjailijalla olevan vallattomankin puolen. Naisnäkökulmasta kirjoitettu terävänäköinen ja hauska viihderomaani, kyllä se minulle kelpaa. Myös Waltarin kirjoittamana.

Ps: Joosefista on kirjoittanut myös Hannu Marttila.

Read Full Post »

Hei kaikki lukijat!

Olen kirjastonhoitaja Eija-Liisa Kuortti ja tästä päivästä lähtien kirjoittelen tänne kirjallisuudesta ja kaikesta sen ympärillä olevista asioista. Olen pitkän linjan kirjastoihminen, mutta olen aikoinaan opiskellut kirjastotieteen ohella myös kirjallisuutta. Kirjat ovat ihaninta mitä tiedän ja on hienoa, että pääsen jatkossa purkamaan niiden herättämiä ajatuksia teille kaikille. Kirjat eivät kuitenkaan ole koko elämäni. Harrastan nimittäin myös lenkkeilyä ja ruoanlaittoa, joissa olen vieläpä melko hyvä.  

Emännöin aiemmin Helsingin kaupunginkirjaston keskustelufoorumeilla, mutta päätettiin työpaikkani tietotekniikkapoikien kanssa avata minulle oma blogi. Vielä vuosi sitten vastustin kaikkea tietoteknistä hössötystä, mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää mistä tässä on kyse. Painettujen kirjojen suurena ystävänä blogien ja verkkokeskusteluiden maailma herättää kuitenkin edelleen epäilyksiä.

 

Mutta nyt itse asiaan eli kirjahyllyjen pölyisiin aarteisiin…

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea uudelleen kaikki hänen keskeisimmät teoksensa. Kirjoitan niistä kaikista lyhyet esittelyt tänne teidän iloksenne. Esittelyjä on tiedossa ehkä n. kerran kuukaudessa. 

  
Viikonloppuna luin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Suuri illusioni (1928) teoksen. Romaani oli Waltarin läpimurtoteos ja oman aikansa kulttikirja, joka käännettiin nopeasti myös muille kielille. Romaani on pohjimmiltaan suhteellisen simppeli rakkauskertomus, jossa keskitytään nuorten aikuisten ihmissuhteisiin. Edellisellä lukukerralla huomioni kiinnittyi juuri tähän tasoon, angstisen nuoruuden ja hapuilevien parisuhteiden maailmaan. Tällä tasolla teos on prototyyppi kaikille sen jälkeen ilmestyneille nuorten intellektuellien rakkauselämän kuvauksille; siitä tuleekin heti mieleen mm. Pentti Holapan nuoruuden teokset ja vaikkapa Tuomas Vimma.

Nyt, kokeneemman naisen näkökulmasta katsottuna huomio kiinnittyikin oivaltavaan kaupunkikuvaukseen. 1920-luvun Helsinki elää ja hengittää Waltarin kuvauksissa. Kaivopuiston rannan yöuintikohtaus ja Helsingin pimeys ovat kadonnutta kaupunkikuvaa, samalla tavalla kuin Katajanokan satama-alueen hämyisät korttelit. Kieltolain aikaisessa kaupunkikuvassa paheellisuutta koitetaan peitellä ja asioita esitetään koodikielellä. Kadut täyttyvät virkapukuaan oikovista poliiseista, hyvin pukeutuneiden miesten seurassa olevista epäilyttävistä naisista ja pimeän viinan myyjistä. Romaanin hienoimpiin kuuluvassa jaksossa päähenkilöt Hart ja Hellas lähtevät ostamaan kokaiinia saksalaisilta merimiehiltä.

Nykynäkökulmasta teoksen raikkain piirre on sen arvomaailman selväpiirteisyys. Maailman- ja kansalaissodan jälkeinen kadotettu sukupolvi esitetään turmeltuneeksi ja sairaaksi. 20-30 ikävuoden välillä olevat päähenkilöt ovat nähneet elämänsä aikana liikaa ja illuusiot ovat haihtuneet. Nuoremmalla sukupolvella sen sijaan on mahdollisuus rakentaa ehyt ja terve elämä. Romaanin lopussa Hartin Pikkuveli suuntaa moottoripyöränsä avoimesti kohti valoisaa tulevaisuutta. Jälkiviisaana voi kyllä sanoa, että seuraavissa lauseissa on Euroopan ja Saksan historian valossa tiettyä pahaenteisyyttä:

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, – se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa

Romaanin toisen jakson Pariisi on paheen ja vapautumisen paikka, jossa kieltolain ja tarkkailun kahleet eivät paina. Kaupungin baareissa homoseksuaalit osoittavat avoimesti kiintymystään, kaduilla mustaihoiset naiset tarjoavat palveluitaan ja viina virtaa vapaasti. 1920-luvun Pariisi on Waltarin kuvaaman kadotetun ja rappeutuneen sukupolven henkinen koti.

Paheen ja hyveen, löyhän ja korkean moraalin välisessä ristivedossa on jotain arkkityyppistä ja ikuista. Siinä samanlaista kouraisevuutta kuin ihailemani Douglas Sirkin elokuvissa. Romaani, jossa suurimman hyveen ja tiukimman sukupuolimoraalin taakse piiloutuu syfilis, ei voi olla muuta kuin loistava!

Kannattaa muuten käydä tutustumassa Mika Waltari-sivustoihin:
http://www.mikawaltari100.net/
http://www.wsoy.fi/mikawaltari/
http://www.mikawaltariseura.fi/
http://waltari.lasipalatsi.fi/

Read Full Post »