”Hän tarttui miehen vasempaan ranteeseen, ja hänen oikea kätensä solahti miehen käsivarsien välistä kasvoja kohti. Valkyria laski vasemman jalkansa tiukasti maahan ja pyöräytti lantiotaan Kätyri ykköstä kohti. Mies törmäsi hänen ja kaatui.
Kätyri kakkonen irvisti ja löi, ja Valkyrian maailma keinahti. Hän sai kutenkin torjutuksi otteen, yritti turhaan niskalenkkiä, potkaisi nuorta naista polveen ja sysäsi hänet kauemmaksi.
Valkyria näki Keplon ja Hämyn. Hämyä ei päässyt enää yllättämään, ja hän pysytteli luonnottoman notkeutensa ja voimansa turvin Keplon iskujen ulottumattomissa. Hämy tanssahteli lyöntejä ja potkuja pakoon, ja aina kun Keplo yritti saada hänet otteeseensa, hän luiskahti oikopäätä vapaaksi.”*
Tämänkin kohtauksen saatamme joskus nähdä valkokankaalla, sillä irlantilaisen Derek Landyn Keplo Leutokalma -kirjoista on suunnitteilla elokuva. Nopeasti leikkaavat kuvat, vauhdikkaasti etenevä juoni ja huumorilla höystetyt onelinerit vievät luurankoetsivän ja hänen 13-vuotiaan tyttöapurinsa Valkyria Salaman tarinaa eteenpäin tavalla, joka herättää epäilyksen siitä kumpi on ollutkaan ensin: ajatus tarinasta ja kirjasta vai tarinasta ja elokuvasta.
Ei siinä mitään, kyllähän näitä sujuvasti kirjoitettuja ja Dubliniin sijoittuvia nuortenkirjoja aikuinenkin lukee. Ja mitäpä siitäkään, että elokuvamaisuus on lyönyt leimansa romaaneihin. Kuka nyt aina jaksaa maisemakuvausta ja syvällisiä pohdintoja milloin mistäkin ihmiseloon olennaisesti kuuluvasta asiasta. Mitäpä oikeastaan siitäkään, että jotkut tarinan käänteet tuovat mieleen Harry Potterin.
Mutta mutta. Tarvitaanko ihan oikeasti näin paljon taistelukuvauksia?
Keplo Leutokalmoissa näet tapellaan. Nyrkein, potkuin, iskuin, lihas-, luu- ja taikavoimia hyväksikäyttäen. Liki joka luvussa, usein vitsikkäin lausahduksin avitettuna eikä yllä oleva lainaus suinkaan ole hurjimmasta päästä. Tädin pipoa alkaa hieman kiristää. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Landy kirjoittaa mukavasti, hän vie Keploa ja Valkyriaa tapahtumasta toiseen tavalla, joka saa lukijan ahmimaan kirjoja yötä myöten.
Mutta ihan oikeasti, pakkoko niiden on koko ajan tapella? Kaikki iskut, potkut ja lyönnit kuvataan tarkoin – kirjailijalla on kuulemma musta vyö Kenpo-karatessa – joten lukija vetää välillä hartiansa kyyryyn ja väistelee riviltä toiselle edetessään vampyyrien, palkkamurhaajien ja konnien taisteluotteita.
Jos tällainen sujuva ja ahmittava kirjoittamistapa on keino saada kirjallisuutta kaihtavaa nuorisoa kirjallisuuden pariin, niin miksi kirjastotädin pipo on liian pieni? Kahdesta syystä. Mietin onko väkivallan tarkka kuvaus – ja vielä osin huumorin keinoin – oikeasti tarpeen nuortenkirjoissa, kolmetoistavuotiaan päähenkilön kautta kirjat tavoittanevat nuoremmankin lukijaporukan. Ja toisekseen, tällaiset elokuvatko sitten ovat sitä mitä nuorille halutaan tarjota? Realistista nyrkkitappelua fantasiamaailmassa?
* Derek Landy: Keplo Leutokalma – Leikkiä tulella (Tammi 2008: 55)
Ensimmäinen osa Keplo Leutokalma ja toinen Keplo Leutokalma – leikkiä tulella. Sarja täydentyy trilogiaksi.
Kuortin blogi 