Päivä Uranupoliksessa

Eija-Liisan matkapäiväkirja, kesäkuu 2009, Kreeta: Mikä rauha! Seuranani on vain kiihkeä-ääninen kukko, sekin kiekuu enää harvakseltaan. Istun hotellihuoneen terassilla ja edessäni, auringossa kylpevän pihan takaa, avautuu valosta hopeainen meri. Hetki sitten omistin Välimeren aallot ja pikkukivirannan, olin ainoa uimari. Rantakadulla ei livahtanut kulkukissaakaan. Kello on seitsemän aamulla, kukko herätti jo viideltä. Sinnittelin unen ja valveen sylissä pari tuntia ja sitten annoin periksi. Minun teki mieli kahvia ja halusin päästä nauttimaan päivän parhaasta hetkestä itsekseni terassille. Vihko, kynä, kahvia, aamutaivas, kukko ja minä. Selän takana täydellisiä hedelmiä kantava aprikoosipuu. Sikeästi nukkuva perhe hiestä märkien lakanoiden alla huoneissaan… vielä aika pitkään.

Loman (joka muuten oli täyskymppi) jälkeen luin René Gothónin Kreikkaan sijoittuvan matkapäiväkirjan Tuntematon Pyhiinvaeltaja. Heti ensi riveiltä samaistuin matkailijaan ja läpi kirjan koin lämpimiä ahaa-elämyksiä aivan kuin loma olisi vielä jatkunut.  Kiinnitin huomiota erityisesti Gothónin tapaan käsitellä aikaa ja elämän rytmiä. Gothóni on uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti, joka on tutkinut vuosia Athosvuoren ortodoksimunkkeja ja jonka eräs Athokselle tehty tutkimusmatka muuttuikin henkilökohtaiseksi pyhiinvaellukseksi.

Gothónin kirjassa valotetaan pyhiinvaellusteemaa tieteellisesti, mutta minulle tärkeimmiksi osiksi muodostuivat kirjan alku ja loppu. Kirjailija saapuu Pohjois-Kreikkalaiseen pikkuruiseen rantakaupunkiin Uranupolikseen kirjoittaakseen kirjaa. On syyskuun loppu ja kaupunki on turisteista tyhjä. Kirjailijan ensimmäiset päivät tuntuvat jopa tuskallisen hitailta. Aamuteen jälkeen kaupungin kadut kuljetaan puhki, sitten kirjoitetaan ja välillä pulahdetaan jo viilenneeseen mereen. Kirjan loppuosassa Gothóni pääsee pienelle saarelle, jota asustaa yksi ainoa erakkomunkki. Munkki tekee yllättävän päätöksen hyväksyessään kirjailijan vieraakseen. Gothónin elämä ei ole enää ennallaan vierailun jälkeen. Kiireen ja saavuttamisen pakon uuvuttama mies oppii antautumaan hitaudelle ja elämälle monet erakkomunkki Teofiloksen viisaat sanat sydämessään. Mahtava, pieni ja viisas kirja rauhoittumista kaipaavalle.

Read Full Post »

Paulon matkassa

Silloin kun Paulo Coelholta ei vielä oltu käännetty kuin pari kirjaa, luin englanniksi teoksen Veronica decides to die eli Veronika päättää kuolla. Minusta se oli melkein tajunnan räjäyttävä kirja. Just noinhan se menee. Kun on oikeasti kuolemassa, ei enää haluakaan kuolla. Varo mitä toivot, voit saada sen. Opettele nauttimaan elämästä, äläkä valita turhasta. Oman navan ympärillä on kiva pyöriä niin kauan kun kaikki menee hyvin mutta kun elämässä on kahmalokaupalla vastoinkäymistä ja epäonnea, niin tappiotunnelmakin pitää kestää.

Nyt on muotia vihata Paulo Coelhoa, koska hän on liian rikas ja kuuluisa ja kirjoittaa hirveätä höttöä. Muka elämäntapaopasta ja lällää positiivista hengellisyyttä. Veronikan jälkeen luin vielä muutaman suomennetun Coelhon kirjan, koska yhtäkkiä alkoi Paulo Coelho-buumi ja uusia kirjoja ilmestyi kuin tyhjästä. Muutkin ilmeisesti huomasivat, miten ”tajunnan räjäyttävästi” Coelho kirjoittaa.

Sitten tuli pitkä tauko, enkä halunnut tykätä Paulosta kun kaikki muut tykkäsivät. Kirjatkin toistivat itseään. Hylkäsin kirjailijan. Vuoden alussa olo oli jotenkin raskassoutuinen ja aloin kaivata kyökkiterapiaa. Kirjastossa käteen osui Coelhon Pyhiinvaellus. Oikeat kirjat kuulemma aina löytävät lukijan.

Ei minusta tullut uusherännäistä Coelho-fania, mutta sain kirjasta outoa lohdutusta. Sitten näin televisiosta dokumentin, jossa pieni, sympaattinen, väsähtäneen näköinen kalju mies mainosti pukeutuvansa yhden euron hintaiseen t-paitaan, lauloi hieman humaltuneena kiiltävin silmin Sinatran My wayn illallispöydässä ja puhui ajoittain ihan järkeviäkin. Kolhuitta ei Coelhokaan ole elämässä selvinnyt. Vanhemmat laittoivat nuoren kapinoivan pojan muutaman kerran mielisairaalaan ja reissuvuosina tuli kokeiltua huume jos toinenkin.

Paulo sanoi saaneensa rohkeuden kirjoittaa kirjoja Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä 80-luvulla. Välillä tuntuu, ettei elämäntehtävän kirkastuminen olisi itsellekään yhtään pahitteeksi. Mutta ennen kuin lähden löytämään itseni pyhiinvaelluksella, koitan päästä väsähtäneen perheeni kanssa alematkalla jonnekin Kreikan saarelle kesäloman alkajaisiksi. Hiihtolomalla se ei onnistunut.

Read Full Post »