Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘lastenkirjallisuus’

 

Seisoin marraskuun iltana Sörnäisten mutkassa odottamassa mitä tahansa bussia tai ratikkaa, joka veisi minut keskustaan. Alikulkutunnelista putkahti kaksi teiniä, poika ja tyttö, jotka juttelivat toisiinsa uppoutuneita metromatkastaan. Poika selitti, että pysäkit ja kesälomat muistuttavat toisiaan, kumpaakaan ei voi ohittaa odottamatta. Tyttö säesti, että hänestä metrossa matkustaminen on aina vaan yhtä eksoottista. Hän viuhtoi turkooseilla tumpuillaan ilmaa kuin nykysäveltäjä ja jatkoi ylistyslauluaan kutsuen metroa metropolitan lineksi, jolla liikkuva kosmopoliitti voi tuntea osallisuutta kaikkiin maailman metroverkostoihin, Madridista Montrealiin ja Berliinistä Buenos Airesiin. Hän mainosti verkosta löytämäänsä World Metro Databasea ja Rotterdamissa sijaitsevaa metroasemaa nimeltä Stadhuis, jossa seinäpaneelien pinnalla virtaa vettä. Stadhuisissa olo on kuulemma vähän kuin akvaariossa ja ohikulkevia ihmisiä yhtä hauska katsella kuin trooppisen keltaisia kaloja, joiden ei tarvitse pyydellä anteeksi kukoistustaan. Yhdessä tyttö ja poika toistelivat metroasemien nimiä ja vakuuttivat toisilleen, että Kalasataman kohdalla oli haissut aivan troolareilta ja kilohaileilta, Siilitiellä oli taas kuulunut oransseille penkeille saakka, kuinka siili ylitti tien klik-klok-klik-klik-klok. Heitä kuunnellessani tunsin itseni yhtäkkiä tosi vanhaksi ja mielikuvituksettomaksi. Ainoa vähän erikoinen asia, jonka omilta metromatkoiltani muistin oli, että Kaisaniemen kohdalla ei ole niin tarkkaa, pysäkin nimi kuuluu kaiuttimista vain kerran, suomi ja ruotsi paiskaavat kättä, ”Kaisaniemi” on yhtä kuin ”Kajsaniemi”. 

 

Voisiko mielikuvituksettomuudesta syyttää marraskuun pimeyttä, ajattelin itsekseni. Sitä puhetta oli nyt liikkeellä, monet vaihtaisivat kaupunkia tähän aikaan vuodesta siltä seisomalta ja mieluummin lentokoneella kuin metrolla, tai häipyisivät vaikka Second Lifen kolmiulotteiseen maisemaan, pukisivat avattarensa aurinkolaseihin. Osasinko lapsena ihailla pimeyttäkin, oliko se silloin kuin jokin päivän jälkeensä jättämä salainen arkisto tai kaatopaikka, josta saattoi penkoa esiin aarteita ja muuta löytötavaraa, arkaa päivänvalolle? Lapsena lempikirjani oli Pierrot ja yön salaisuudet. Kirjan päähenkilö Pierrot asuu ranskalaisessa pikkukylässä ja ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja voisarvia. Hän rakastuu tien toisella puolella asuvaan pesijättäreen Colombineen, joka tekee työtä päivällä. Colombinelle yö merkitsee vain sysimustaa synkkyyttä, jossa hiipii ja lentelee susia ja lepakoita. Pierrot kirjoittaa Colombinelle kirjeen, jossa hän kertoo, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Pierrot’n mielestä yön tuuloset tuoksuvat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

 

Kotiin päästyäni avasin Catharina Gripenbergin runokokoelman Sinä siellä kaukana näytät tutulta (suomentanut Kristiina Lähde). Sivuilta ei löytynyt leipuria, vaan postiljooni, joka hänkin työskentelee öisin: Kirjeystäväni kerron sinulle kaikesta kiinnostavasta./ On postiljoonien aika kun nukumme vain postiljoonit valvovat. Postiljoonit ovat syntyneet postimerkki kielellä ja työskentelevät yövuorossa: – – aina vuorollaan on yö/ ja yötyökaluja käytellessäni päiviä vuorostaan/ tulee joka puolelle liikaa. Ikävöitkö sinäkin bensiiniasemalla voiko se tuikahtaa tuleen mikä sinua kiinnostaa? Postiljoonilla on kuitenkin tärkeä tehtävä, hän kun välittää viestejä ihmiseltä toiselle, vaikka pimeässä. Monta aukeamaa myöhemmin runon puhuja kirjoittaa: Olisin juossut, olisin palanut, mutta lähettänyt liekkien keskeltä maisemakortin,/ kirkon ja pikku auton, sinulle./ Jonkinlainen sinipukuinen lippalakkipäinen henkilö/ olisi sen sinulle ojentanut, ja jos olisit kysynyt: mitä sinä esität?/ postiljooni vastasi: minua. Päivä ja yö, yksi ja toinen voivat löytää ja kohdata, kirjeissä ja korteissa. Tai mistä sitä tietää, vaikka metrossa.

 

pierrot-2

 

    sina-siella-2

 

Mainokset

Read Full Post »

Tiesittekö muuten, 

että lihansyöjäeläinten kakkapökäleet ovat usein pitkulaisia ja epäsiistejä
että kasvinsyöjäeläimet ulostavat lähes koko ajan
että vampyyrilepakkojen kakka muistuttaa löysää hilloa
että kakan syöminen on loisille hyödyllistä
että on ammattimaisia kakansyöjiä
että eri sittiäislajeilla on omat suosikkikakkansa
että lihansyöjäeläimet saattavat mussuttaa kasvinsyöjäeläinten kakkaa
että koalaemot tarjoavat lapsilleen kakka-aterioita
että jättiläissaukoilla on perhekohtaisia vessoja
että on kakkaetsiviä
että kakan avulla voidaan tutkia monien eläinten elintapoja
että kakka saattaa olla maapallon hyödyllisin aine?

No en minäkään tiennyt. Mutta nyt tiedän – ja paljon muutakin – kun luin Nicola Daviesin mainion tietokirjan Kakka.

Koproliitti muuten on kivettynyttä ulostetta.

 

Read Full Post »