Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘lasten- ja nuortenkirjallisuus’ Category

Onneksi sade ainakin vähän taukosi tänään. Kengät ehtivät kuivua ja villakangastakki haisee vähemmän uitetulta koiralta.

Katselin tuossa, että Neil Gaimanilta on ilmestynyt uusi kirja, The Graveyard Book, josta on tehty lasten ja aikuisten versio. Aikuistenversion on ilmeisesti kuvittanut Dave McKean, jonka kuvituksiin ihastuin kirjoissa Wolves In the Walls ja The Day I Swapped My Dad for Two Goldfish.

Ikävä kyllä kumpaakaan kuvakirjaa ei ole taidettu vielä suomentaa.

Taidanpa tänään mennä kurkistelemaan kirjakauppaan millaisia eroja painoksissa on.                                                                  

Esko-Pekka Tiitinen palkittiin Finlandia Juniorilla viime torstaina kirjastaan Villapäät.
 Perjantain haastattelussa Helsingin sanomissa hän tiivisti:
 ”Nuortenkirjat kertovat usein ongelmista, joita me olemme aiheuttaneet lapsille”, Tiitinen sanoo. ”Siksi aikuisten pitäisi uskaltaa lukea niitä.”

Sehän minut saikin ajattelemaan Gaimania. Häneltä suomennettiin Coraline varjojen talossa, joka ainakin aikuisissa tutuissani sai aikaan unettomuutta ja kauhuntunteita. Varjomaailman nappisilmäiset toinen äiti ja toinen isä piirtyivät erityisesti mieleen. ”Eihän tälläistä voi lapsille lukea, kun itseäkin pelottaa.”
Mielenkiintoisinta oli, että lapset ja nuoret jotka kirjan lukivat pitivät sitä lähinnä riemastuttavan jännittävänä tai välillä jopa vähän lällynä.

Olisiko sitten kyseessä sama efekti kuin Roald Dahlin Suunnattoman suuressa krokotiilissa?Se oli aikoinaan esikoiseni lempikuvakirja, tiedättehän, sellainen jonka kanssa nukuttiinkin välillä. Hän lähiaikoina selaili sitä läpi ja kiljaisi jotain siihen suuntaan että ”Eihän tällästä lapsille voi lukea, ihan kauheeta tekstiä!” ilmeisemmin järkyttyneenä Dahlin mehevästä kielestä, jolla tämä kuvaa krokotiilin aikeita syödä mureita lapsia. Perspektiivi oli vaihtunut ja päässä vain mielikuva että lastenkirjojen tulee olla tylsiä.

Ehkäpä meidän aikuisella iällä tosiaan kannattaisi lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehkä hyssyttelymentaliteetti vähän siitä katoaisi ja voisimme kohdata lapset ja nuoret ihan ihmisinä.

Mainokset

Read Full Post »

Orava

Kahvihuoneen ikkunasta katselen syysmyrskyä pelkäämätöntä oravaa, se hyppelehtii nurmikolla sinne tänne, suussaan käpy tai tammenterho, vaikea erottaa näin kaukaa. Huolellisesti se kätkee kantamuksensa nurmikkoon, talven varalle, tai niin se varmasti ajattelee (jos oravat nyt ylipäätään ajattelevat), mutta muistaakohan se enää huomenna minne on aarteensa haudannut? Tulee ihan mieleen Tove Janssonin Taikatalven (Wsoy, 1957/2000) kovaonninen orava:

”- Siellä on orava, hän ei ole muistanut pysytellä sisässä, sanoi Tuu-tikki. Jäärouva taivutti kauniit kasvonsa oravan puoleen ja raaputti sitä korvan takaa hajamielisenä. Orava katsoi lumoutuneena häneen, suoraan hänen kylmiin, sinisiin silmiinsä. Jäärouva hymyili ja jatkoi matkaansa. Mutta hänen askeltensa jäljillä makasi orava jäykkänä ja kylmänä, pienet jalat ilmassa. —

– Hän on aivan kuollut, sanoi pikku Myy asiallisesti. – Hän sai ainakin ennen kuolemaansa nähdä jotakin oikein kaunista, kuiskasi Muumipeikko värisevällä äänellä. – Nojaa, sanoi pikku Myy. Oli miten oli, joka tapauksessa hän on nyt unohtanut kaiken. Ja minä aion tehdä hänen hännästään pienen suloisen muhvin.” (s.43-44, suom. Laila Järvinen)

Ehkäpä tämä orava on viisaampi. Ainakin se ymmärtää käyttää suojatietä vilistäessään tiehensä.

Haahtela on vieläkin lukematta. Mies nappasi sen taukolukemisikseen töihin, enkä ole sen koommin opusta nähnyt. Pitääkin muistaa illalla vähän kovistella…

Read Full Post »

”Hän tarttui miehen vasempaan ranteeseen, ja hänen oikea kätensä solahti miehen käsivarsien välistä kasvoja kohti. Valkyria laski vasemman jalkansa tiukasti maahan ja pyöräytti lantiotaan Kätyri ykköstä kohti. Mies törmäsi hänen ja kaatui.
    Kätyri kakkonen irvisti ja löi, ja Valkyrian maailma keinahti. Hän sai kutenkin torjutuksi otteen, yritti turhaan niskalenkkiä, potkaisi nuorta naista polveen ja sysäsi hänet kauemmaksi.
    Valkyria näki Keplon ja Hämyn. Hämyä ei päässyt enää yllättämään, ja hän pysytteli luonnottoman notkeutensa ja voimansa turvin Keplon iskujen ulottumattomissa. Hämy tanssahteli lyöntejä ja potkuja pakoon, ja aina kun Keplo yritti saada hänet otteeseensa, hän luiskahti oikopäätä vapaaksi.”*

 

 

Tämänkin kohtauksen saatamme joskus nähdä valkokankaalla, sillä irlantilaisen Derek Landyn Keplo Leutokalma -kirjoista on suunnitteilla elokuva. Nopeasti leikkaavat kuvat, vauhdikkaasti etenevä juoni ja huumorilla höystetyt onelinerit vievät luurankoetsivän ja hänen 13-vuotiaan tyttöapurinsa Valkyria Salaman tarinaa eteenpäin tavalla, joka herättää epäilyksen siitä kumpi on ollutkaan ensin: ajatus tarinasta ja kirjasta vai tarinasta ja elokuvasta.

Ei siinä mitään, kyllähän näitä sujuvasti kirjoitettuja ja Dubliniin sijoittuvia nuortenkirjoja aikuinenkin lukee. Ja mitäpä siitäkään, että elokuvamaisuus on lyönyt leimansa romaaneihin. Kuka nyt aina jaksaa maisemakuvausta ja syvällisiä pohdintoja milloin mistäkin ihmiseloon olennaisesti kuuluvasta asiasta. Mitäpä oikeastaan siitäkään, että jotkut tarinan käänteet tuovat mieleen Harry Potterin.

 

Mutta mutta. Tarvitaanko ihan oikeasti näin paljon taistelukuvauksia?

 

Keplo Leutokalmoissa näet tapellaan. Nyrkein, potkuin, iskuin, lihas-, luu- ja taikavoimia hyväksikäyttäen. Liki joka luvussa, usein vitsikkäin lausahduksin avitettuna eikä yllä oleva lainaus suinkaan ole hurjimmasta päästä. Tädin pipoa alkaa hieman kiristää. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Landy kirjoittaa mukavasti, hän vie Keploa ja Valkyriaa tapahtumasta toiseen tavalla, joka saa lukijan ahmimaan kirjoja yötä myöten.

Mutta ihan oikeasti, pakkoko niiden on koko ajan tapella? Kaikki iskut, potkut ja lyönnit kuvataan tarkoin – kirjailijalla on kuulemma musta vyö Kenpo-karatessa – joten lukija vetää välillä hartiansa kyyryyn ja väistelee riviltä toiselle edetessään vampyyrien, palkkamurhaajien ja konnien taisteluotteita.

Jos tällainen sujuva ja ahmittava kirjoittamistapa on keino saada kirjallisuutta kaihtavaa nuorisoa kirjallisuuden pariin, niin miksi kirjastotädin pipo on liian pieni? Kahdesta syystä. Mietin onko väkivallan tarkka kuvaus – ja vielä osin huumorin keinoin – oikeasti tarpeen nuortenkirjoissa, kolmetoistavuotiaan päähenkilön kautta kirjat tavoittanevat nuoremmankin lukijaporukan. Ja toisekseen, tällaiset elokuvatko sitten ovat sitä mitä nuorille halutaan tarjota? Realistista nyrkkitappelua fantasiamaailmassa?

 

* Derek Landy: Keplo Leutokalma – Leikkiä tulella (Tammi 2008: 55)

 

Ensimmäinen osa Keplo Leutokalma ja toinen Keplo Leutokalma – leikkiä tulella. Sarja täydentyy trilogiaksi.

Read Full Post »

Tiesittekö muuten, 

että lihansyöjäeläinten kakkapökäleet ovat usein pitkulaisia ja epäsiistejä
että kasvinsyöjäeläimet ulostavat lähes koko ajan
että vampyyrilepakkojen kakka muistuttaa löysää hilloa
että kakan syöminen on loisille hyödyllistä
että on ammattimaisia kakansyöjiä
että eri sittiäislajeilla on omat suosikkikakkansa
että lihansyöjäeläimet saattavat mussuttaa kasvinsyöjäeläinten kakkaa
että koalaemot tarjoavat lapsilleen kakka-aterioita
että jättiläissaukoilla on perhekohtaisia vessoja
että on kakkaetsiviä
että kakan avulla voidaan tutkia monien eläinten elintapoja
että kakka saattaa olla maapallon hyödyllisin aine?

No en minäkään tiennyt. Mutta nyt tiedän – ja paljon muutakin – kun luin Nicola Daviesin mainion tietokirjan Kakka.

Koproliitti muuten on kivettynyttä ulostetta.

 

Read Full Post »

Miksiköhän aikuiset eivät lue enemmän lastenkirjoja omaksi ilokseen ja hyödykseen? Joskus lastenkirjallisuus vie suoraan tunnetilojen ytimeen saarnaamatta ja teoretisoimatta. Ratkaisut voivat välillä olla yksinkertaistettuja, mutta silti ne antavat ajattelemisen aihetta.
 

                 

Pohdin tätä asiaa lukiessani helppolukuisen Tähtilukija-sarjan teosta Kotona myrskyää:
                Eilen vanhempieni makuuhuoneessa
                oli lumivyöry.
                Tänä aamuna olohuoneessa
                oli maanjäristys.
                Tänä iltana kuulostaa siltä,
                että keittiössä on tulivuorenpurkaus.
                Isä ja äiti aiheuttavat ne kaikki
                huutamalla, riitelemällä ja kiistelemällä.
                Sanat sinkoilevat ympäriinsä kuin ukkonen
                kuin tuli, kuin kivivyöry.

Saara kuuntelee pikkuveljensä Lassen kanssa oven takana, miten perhe murenee. Häntä eivät lohduta koulutoveri Jennin sanat, että kaikki vanhemmat riitelevät välillä mitä omituisimmista asioista. Saara pelkää, että vanhemmat eroavat eikä hän väärässä olekaan.

Saara reagoi avioeron uhkaan käpertymällä ahdistukseensa. Hän itkeskelee, koulunumerot laskevat ja hän osaa vain äristä rinnakkaisluokan Tomille. Kun isä lopulta muuttaa pois, kysyy Saara äidiltään eikö ikuista rakkautta olekaan:

              – Kyllä, sanoo äiti, – kyllä, Saara-kulta, jotkut
               rakkaudet kestävät ikuisesti. Minä rakastan sinua
               ja Lassea kovasti, ja se kestää ikuisesti!
               Isä rakastaa teitä kovasti, ja se kestää
               myös ikuisesti.
               Ja minä toivon, että myöhemmin sinä löydät
               jonkun, jota voit rakastaa ikuisesti.

Ranskalaisen Jo Hoestlandtin kirjoittama ja Serge Blochin isonenäisesti kuvittama teos tavoittaa hyvin Saaran ja Lassen pelon ja ahdistuksen ja tässä juuri onkin kirjan suuri arvo. Vanhempien riitojen ja eron vaikutuksia lapsiin on varmasti tutkittu runsaasti, mutta kyllä pieni, alle 50-sivuinen lastenkirjakin kertoo asiasta paljon. Kun lukee, miten Saara ja Lasse käpertyvät keittiön oven taakse kuuntelemaan vanhempiensa riitaa tai miten onnistuneen koko perheen pyöräretken jälkeen Saara makaa jäykkänä sängyssään ja miettii voiko onni kestää, ollaan aika lailla lasten tunteiden ytimessä. Ja siinä on erinomainen syy lukea tämä teos. Kirjan loppu on onneksi lohdullinen: vanhemmat rakastavat erosta huolimatta lapsiaan, isää tavataan viikottain eivätkä maanjäristykset, lumivyöryt ja tulivuorenpurkaukset enää riehu kotona.

Read Full Post »

Ensimmäisessä postauksessani kerroin aloittamastani Mika Waltari –projektista. Luku-urakka tulee kuitenkin edistymään erittäin rauhalliseen tahtiin, koska työssään ahkera kirjastonhoitaja taipuu monenlaiseen kirjatyöhön. Esimerkiksi kirjavinkkaukseen, joka vaatii paljon lukemista.

Olen tehnyt kirjavinkkauksia jo monen vuoden ajan ja pyrkinyt esittelemään lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti. Olen huomioinut eritasoisia lukijoita, valinnut vinkkarikassiin monen genren kirjoja: jännitystä, fantasiaa, realismia, rakkautta, kummituksia, tietokirjoja, lyriikkaa. Laatu on ollut tärkeä valintaperuste. Kielen sujuvuus ja elävyys, juonen jännittävä eteneminen, huumori ja etenkin se, että olen itse jaksanut lukea kirjat innostuneena läpi, ovat olleet laatukriteerejäni.

Mutta joskus parhainkaan tarkoitus ei tuota tulosta. Heppakirjat ovat harvoin päätyneet vinkattavikseni. En ole koskaan ollut hevostyttö enkä lukenut ainuttakaan hevoskirjaa ahmimisikäisenä. Itse asiassa ensimmäisen heppakirjani luin vasta varhaisessa keski-iässä. Minulta siis puuttuu intohimoinen samastumismuisto ja erotan vaivoin hevosen ponista. Aloin tutustua heppakirjoihin työn puolesta ja vinkkausta miettien, mutta nopeasti törmäsin suuriin esteisiin.

Minä en voi vinkata kirjaa, jossa juonivetoisuus ajaa kielen ohi, en kirjaa, jonka kieli ja dialogi ovat niin kökköjä, etten kykene lukemaan tekstinäytteitä ääneen alkamatta itsekin hirnahdella. Moni hevoskirja on myös saanut minut ihmettelemään, onko tallien elämä pelkkää tallityttöjen välisiä juonitteluja ja hevoshoitajan asemasta kilpailua. Tänä keväänä olen vihdoinkin löytänyt vinkkaukseen hevoskirjan, eli Lin Hallbergin Maailman ihanimman Sintun (Tammi 2008). Mukavasti etenevä helppolukuinen kirja kertoo asiantuntevasti tokaluokkalaisen Elinan poniratsastuksen aloittamisesta, Marvi Jalon suomennos on sujuvaa kieltä eikä kirjassa ole ensimmäistäkään tallityttöjen juonittelua.

Olen esitellyt Sinttua monille alakoululuokille ja aina vastassa on ollut ihastuneita henkäyksiä ja innosta kiiluvia silmiä, moni tyttö on ilmoittanut haluavansa lukea vinkkaamistani kirjoista juuri Maailman ihanimman Sintun. Heppakirjoille siis riittää lukijoita ja paljon niitä lainataankin. Lukijat ovat usein ahmimisikäisiä tyttöjä, jotka saattavat lukea monta kirjaa päivässä. Ei ole yhdentekevää, millaisella kielellä kerrottuja tarinoita he lukevat ja tämä pätee ihan kaikkeen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Kirjallisuus on yksi kielen monipuolisuuden kehittäjä. Rektiovirheet, suomenkielen vastaiset lauseet, väärät pronominit ym. saavat minut puhisemaan. Nuoret lukijat eivät kesken ahmimisensa todennäköisesti virheisiin kiinnitä huomiota. Minua kuitenkin mietityttää jäävätkö ne lukijan mieleen. Ehkä jopa antavat kuvan, ettei ole niin tarkkaa miten kirjoitetaan. Lapsille on tarjottava parasta myös kielen tasolla. Monipuolinen, kokeileva ja uutta luova kieli on aivan eri asia kuin tökkö lausepuuro. Useammin kuin kerran olen heppakirjojen kohdalla miettinyt, eivätkö kustannustoimittajat ollenkaan välitä siitä, mitä lapsilukijoille tarjoavat (välittävät toki). Mutta olisiko liikaa pyydetty, että kirjojen kieliasu tarkistettaisiin huolellisesti?

Sintun innoittamana olen päättänyt laajentaa vinkkausvalikoimaa muihinkin heppakirjoihin tai niihin rinnastuviin. Ensi kerralla kassista löytynee myös Salamanda Draken Lohikäärmelaakso (WSOY 2007), hyvällä kielellä kerrottu täysiverinen heppakirja hoitokuvauksineen, ratsastuskilpailuineen, seikkailuineen ja juonitteluineen – hevoset vain ovat lohikäärmeitä.

Hyviä heppakirjoja siis on ja sellaisista olisi kiva pitää vinkkauksia. Voisiko joku suositella sopivia? 

Read Full Post »