Jos nykyään kutsuu kotimaista kirjailijaa realistiksi, pidetään sitä samana kuin pahin haukku. Onko realismista tullut tylsyyden synonyymi? Tiskiharja ja ruislimppu ovat monista uusista fantasiakokeiluista ja kuvaryöpytyksistä kaukana. Onko uusi kirjailijapolvi sitä mieltä, että realismi kuuluu museoon?
Tutkija Riikka Rossi tarttuu kuitenkin rohkeasti tähän ”kellastuneeseen” aiheeseen. Hän käsittelee juuri ilmestyneessä teoksessaan Särkyvä arki realismin ja naturalismin syntyä Suomessa sekä sen suhdetta ajan ranskankieliseen kirjallisuuteen. Naturalismin ja realismin keinoin asetettiin yhteiskunnallinen todellisuus ja taide läpinäkyvään suhteeseen. Sankarikertomusten sijaan kirjallisuuden aiheita olivat rappio, sairaus, kuolema, eriarvoisuus, avioliiton ja perheonnen särkyminen, naiskysymykset yms.
En ota uskoakseni, että realismin tai naturalismin ohjelma joutaisi tunkiolle. Sen keskiössähän oli modernisaation synnyttämä tarkoitukseton, tukahtunut ja rappiollinen elämä. Minusta olisi kiinnostava kuulla, mitä realismin edustajat, mm. Maria Jotuni, Maiju Lassila, Minna Canth tai vaikka Maila Talvio nykykirjallisuudesta lausuisivat. Minkälainen ajan henki läpäisee nykykirjallisuuden? Olemmeko ns. vieraantuneet todellisuudesta? Onko naisen asema parantunut sitten 1880-luvun? Entä mikä on tavaran asema? Millaiselta vaikuttaisivat teknistyneen maailmamme lainalaisuudet? Mikä on työn merkitys tänä päivänä?
Kuortin blogi 