Kokoushuoneessa porisee. Ison pöydän ympärille on istahtanut kaksitoista rouvaa, he ovat lukupiiriläisiä, eläkeläisiä. Minusta tuntuu, että me olemme myös ystäviä, sellaisiksi kuluneen vuoden aikana välit ovat muodostuneet. Keitän aina ison termoskannun kahvia, joskus kaksi. Aina syödään keksejä tai jos on aihetta juhlaan niin myös pullaa. Termospullo laskee puheensorinan lomaan törähdyksiä, joku nauraa.
Kun toissakesänä huhuilin kirjaston asiakkaita lukupiiriin, laitoin yhden aanelosen kirjahyllyn päälle ja ajattelin, että hyvä jos muutama edes huomaa lapun. Kiinnostuneita vastauksia tuli neljäkymmentä, nyt lukupiireissä on yhteensä kaksikymmentä ihmistä. He ovat lähes kaikki seniorikansalaisia ja naisia. Toivottavasti piireissä on kivaa, miksi he muuten siellä toisaalta kävisivät ja toisivat ystävänsäkin, mutta minun täytyy kyllä sanoa, että minulla on tosi kivaa.
Ihan alusta asti kerroin piiriläisille, etten aio olla mikään kirjallisuusanalyytikko ja luennoitsija, eikä kenenkään muunkaan tarvitse. Se parituntinen, jonka yhdessä kirjoja puiden vietämme, on rento ja vapaa, ja jokainen saa käsitellä kirjan miten haluaa. Jokainen saa olla äänessä vähän tai enemmän, ja jos kirja on aiheuttanut hepulin, senkin saa ronskisti ilmaista. Keskustelut ovat velloneet piireissä äänekkäinä ja kiihkeinäkin, eikä naurun remakoilta ole vältytty kertaakaan.
Olen tyytyväinen siitä, etten saa suun vuoroa vilkkaiden rouvien seurassa. Olen huomannut, että ihmisillä on kova puhumisen tarve. Kenellä on aikaa kuunnella? Haluaako kukaan? Olen oppinut tässä porukassa elämästä ja kirjoista enemmän kuuntelemalla kuin monesta kirjasta lukemalla. Lukupiiriläiset ovat lukukokemuksensa lisäksi kertoneet hyvinkin avoimesti itsestään ja elämästään, traagisiakin asioita. On ollut ihana huomata miten toiset komppaavat ja lohduttavat. On ilo nähdä jotain aitoa ja rehellistä. Yksi piiriläinen sanookin kokoontumisiamme ilmaiseksi terapiaksi. No olkoon, vedän lukupiiriterapiaa – hoidun itse siinä sivussa.
Kuortin blogi 