Joskus karsastan hevoskirjoja

Ensimmäisessä postauksessani kerroin aloittamastani Mika Waltari –projektista. Luku-urakka tulee kuitenkin edistymään erittäin rauhalliseen tahtiin, koska työssään ahkera kirjastonhoitaja taipuu monenlaiseen kirjatyöhön. Esimerkiksi kirjavinkkaukseen, joka vaatii paljon lukemista.

Olen tehnyt kirjavinkkauksia jo monen vuoden ajan ja pyrkinyt esittelemään lasten- ja nuortenkirjallisuutta monipuolisesti. Olen huomioinut eritasoisia lukijoita, valinnut vinkkarikassiin monen genren kirjoja: jännitystä, fantasiaa, realismia, rakkautta, kummituksia, tietokirjoja, lyriikkaa. Laatu on ollut tärkeä valintaperuste. Kielen sujuvuus ja elävyys, juonen jännittävä eteneminen, huumori ja etenkin se, että olen itse jaksanut lukea kirjat innostuneena läpi, ovat olleet laatukriteerejäni.

Mutta joskus parhainkaan tarkoitus ei tuota tulosta. Heppakirjat ovat harvoin päätyneet vinkattavikseni. En ole koskaan ollut hevostyttö enkä lukenut ainuttakaan hevoskirjaa ahmimisikäisenä. Itse asiassa ensimmäisen heppakirjani luin vasta varhaisessa keski-iässä. Minulta siis puuttuu intohimoinen samastumismuisto ja erotan vaivoin hevosen ponista. Aloin tutustua heppakirjoihin työn puolesta ja vinkkausta miettien, mutta nopeasti törmäsin suuriin esteisiin.

Minä en voi vinkata kirjaa, jossa juonivetoisuus ajaa kielen ohi, en kirjaa, jonka kieli ja dialogi ovat niin kökköjä, etten kykene lukemaan tekstinäytteitä ääneen alkamatta itsekin hirnahdella. Moni hevoskirja on myös saanut minut ihmettelemään, onko tallien elämä pelkkää tallityttöjen välisiä juonitteluja ja hevoshoitajan asemasta kilpailua. Tänä keväänä olen vihdoinkin löytänyt vinkkaukseen hevoskirjan, eli Lin Hallbergin Maailman ihanimman Sintun (Tammi 2008). Mukavasti etenevä helppolukuinen kirja kertoo asiantuntevasti tokaluokkalaisen Elinan poniratsastuksen aloittamisesta, Marvi Jalon suomennos on sujuvaa kieltä eikä kirjassa ole ensimmäistäkään tallityttöjen juonittelua.

Olen esitellyt Sinttua monille alakoululuokille ja aina vastassa on ollut ihastuneita henkäyksiä ja innosta kiiluvia silmiä, moni tyttö on ilmoittanut haluavansa lukea vinkkaamistani kirjoista juuri Maailman ihanimman Sintun. Heppakirjoille siis riittää lukijoita ja paljon niitä lainataankin. Lukijat ovat usein ahmimisikäisiä tyttöjä, jotka saattavat lukea monta kirjaa päivässä. Ei ole yhdentekevää, millaisella kielellä kerrottuja tarinoita he lukevat ja tämä pätee ihan kaikkeen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Kirjallisuus on yksi kielen monipuolisuuden kehittäjä. Rektiovirheet, suomenkielen vastaiset lauseet, väärät pronominit ym. saavat minut puhisemaan. Nuoret lukijat eivät kesken ahmimisensa todennäköisesti virheisiin kiinnitä huomiota. Minua kuitenkin mietityttää jäävätkö ne lukijan mieleen. Ehkä jopa antavat kuvan, ettei ole niin tarkkaa miten kirjoitetaan. Lapsille on tarjottava parasta myös kielen tasolla. Monipuolinen, kokeileva ja uutta luova kieli on aivan eri asia kuin tökkö lausepuuro. Useammin kuin kerran olen heppakirjojen kohdalla miettinyt, eivätkö kustannustoimittajat ollenkaan välitä siitä, mitä lapsilukijoille tarjoavat (välittävät toki). Mutta olisiko liikaa pyydetty, että kirjojen kieliasu tarkistettaisiin huolellisesti?

Sintun innoittamana olen päättänyt laajentaa vinkkausvalikoimaa muihinkin heppakirjoihin tai niihin rinnastuviin. Ensi kerralla kassista löytynee myös Salamanda Draken Lohikäärmelaakso (WSOY 2007), hyvällä kielellä kerrottu täysiverinen heppakirja hoitokuvauksineen, ratsastuskilpailuineen, seikkailuineen ja juonitteluineen – hevoset vain ovat lohikäärmeitä.

Hyviä heppakirjoja siis on ja sellaisista olisi kiva pitää vinkkauksia. Voisiko joku suositella sopivia?